Oma seurakunnankokouksemme

 ”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).

Kuka on antanut meille lupaukset ja asettanut sydämeemme toivon siemenen, jota meidän itsemme on omalta osaltamme kasteltava iankaikkisuudesta kumpuavalla vedellä? Toivon tunnustuksemme on yhteinen, velvoittava, toinen toisiimme sitova, mutta meidän tulee käsittää sen todellinen merkitys. Me olemme elämämme varrella ja erikoisesti uskovaisuudessamme runsaasti jakaneet mitä erilaisimpia lupauksia, enimmäkseen hyvässä tarkoituksessa. Minullekin on ennustettu kaikkein parhaita lahjoja ja elämän odotusten täyttymyksiä, kunhan vain olen tehnyt sen ja sen. Unohtakaamme kaikki inhimilliset ja hyvää tarkoittavat lupaukset, sillä niihin joudumme pettymään yhä uudelleen, etenkin tässä ajassa!

Yhteinen asia sinänsä ei sido meitä toisiimme, koska siitä on niin monenlaisia näkemyksiä, jotka johtavat mitä erilaisimpiin vaatimuksiin ja odotuksiin.

”Heillä on intoa teidän hyväksenne, mutta ei oikeata; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi intoa heidän hyväksensä. On hyvä, jos osoitetaan intoa hyvässä asiassa aina, eikä ainoastaan silloin, kun minä olen teidän tykönänne.” (Gal.4).

Paavali näki kaiken inhimillisen seurakunnallisuuden ja ulkonaisen lävitse, tuoden esiin elämällemme tärkeimmät taustatekijät.

Hän puhui täsmälleen samassa hengessä heprealaiskirjeen kirjoittajan kanssa.

”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen…”

On vain Yksi Ainoa, joka on uskollinen yhä vieläkin, tämän sekaannuksen ajan keskellä. Hänen Olemisensa ja vaikutuksensa antaa kaikelle todellisen merkityksensä. Meitä ei millään tavalla sido hengellisesti jokin ihminen, vaan kaikki sitova ja yhdistävä perustuu Herran Hengen tehtävään, Hänen vaikutukseensa.

”…ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina, niin te, ylipaimenen ilmestyessä, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen.” (1.Piet.5)

Eiköhän herrojen pelko ole yksi suurimmista tekijöistä seurakunnallisessa hajaannuksessa ja yksittäisten veneiden määrässä! Kaikesta negatiivisesta kehityksestä huolimatta me jokainen tarvitsemme jonkin asteisen seurakuntayhteyden. Täydellistä totuudellisuutta emme löydä mistään ihmisyhteisöstä, mutta eihän ole tarkoituskaan kirkkokahveilla pistää kainaloomme kokonaista vehnästä, vaan yleensä ottaen on mahdollisuus nauttia kahvin kanssa parikin siivua hyvää pullaa, tai leivonnaista. Emme toki heitä menemään koko broileria, jos suuhumme sattuu tulemaan luun palanen! Jos joku osoittaa herramaisuutta seurakunnallisissa yhteyksissä, olemme olleet siitä tietoisia jo vuosikymmenien ajan; se ei ole mitään uutta, mutta ehkä entistä yleisempää!

Hetki on myöhäinen, todella myöhäinen, tuon päivän lähestyessä, ja siksi koen ajatuksen koskevan juuri minua ja meitä tässä ajassa:

”…älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.”