Olenko minä veljeni vartija?

”Niin Herra sanoi Kainille: ’Missä on veljesi Aabel?’ Hän vastasi: ’En tiedä; olenko minä veljeni vartija?’ Ja hän sanoi: ’Mitä olet tehnyt? Kuule…’” (1.Moos.4).

Kysyneekö Herra meiltä tänään jotakin? Onko kaikki niin selvää, ettei mitään kysymyksiä tarvita? Olisiko meillä jotakin kuulemisen arvoista, kun emme mielestämme ole syyllistyneet mihinkään kovin vakavaan rikkomukseen? Aikanaan oli maan päällä vain neljä ihmistä, joten olisi luullut olevan hyvin selvää missä jokainen oli, eikö vain? Kuitenkin Herra joutuu esittämään luomalleen olennolle kysymyksen: ”Missä on veljesi, ainoa veljesi?”

Nyt tilanne on aivan toisenlainen, kun lähimmäisiämme on miljardeja, jakaantuneena koko maan piirin alueelle. Voisimmeko todella kohdata tilanteen, jossa Herra kysyy meiltä, sinulta, minulta, missä on veljeni, sisareni? Emmehän me ole ainakaan tarkoituksella tehneet mitään pahaa kenellekään! Ehkä ratkaisu onkin sanoissa: tehneet mitään! Koko maailmasta puhuminen on kai liian laaja-alaista ja vaikeasti käsitettävää. Mutta puhukaamme siitä pienestä piiristä, johon meidät on asetettu. Ei ehkä niinkään ole kysymys tekemisistämme ja tekemättä jättämisistämme, kuin asenteistamme!

Uskon että tänäkin päivänä Korkeimmalta tulee meitä kohti monenlaisia kysymyksiä, joista yksi vieläkin kuuluu: ”Missä on veljesi, lähimmäisesi?” Me emme vain useimmiten havaitse tätä lähestymistä ja kuvittelemme kaiken kuulemamme koskevan jotakuta toista, jonka on tarkoitus kuulla se, mikä sisintämme puhuttelee. Mistä tällainen ristiriita, että kuulemamme ei pääse tietynlaisen henkisen ja hengellisen panssarimme lävitse? Kuulemme kaikenlaista puhuttelevaa, mutta jos se ei oikein ole mieleemme, sisäinen äänentoistolaitteemme tallentaa sen kyllä, mutta toistaa sen suurella ämyrillä kohti jotakuta toista matkaajaa!

Toistakaamme jälleen kerran tosiasia:

”Pahan valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta, kuin että hyvät eivät tee mitään!”

Olemme sitten tehneet jotakin lähimmäistämme vahingoittavaa tai emme, on koko ajan kysymys sisäisestä asenteestamme, jonka emme missään suhteessa toivo muistuttavan sitä, mitä ihmiskunnan alusta voimme lukea. Kain oli tehnyt jotakin todella pahaa ja rangaistuksen ansaitsevaa, ja olemmekin aina lukeneet tämän kohdan rinta hieman koholla, etenkin kuullessamme Herran kysymyksen: ”Missä on veljesi?” Olemme aina paheksuneet Kainin uhmaa itse Herraa kohtaan, mutta olemmeko me sen parempia pohjimmiltaan? Millaisella asenteella elämme kunkin päivämme kohdatessamme toisia ihmisiä? Voimmeko tällaisessa ajassa olla veljemme tai sisaremme vartijoita, kun juuri ja juuri selviämme itse päivittäisistä haasteistamme? Mehän toivomme kaikille vain parasta, eikö vain? Mutta mikä on todellinen asenteemme tämän näkyvän ja havaittavan asenteen alla, se, mihin korkeuksista painetaan näkymätön sormi:

”Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi. Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt. Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden. Puhdista minut…” (Ps.51).

Kuka on siis rikkomuksemme todellinen kohde ja miksi joku esittää meille kysymyksiä?