Olenko MINÄ sinulle rakas? 6

”Hän sanoi hänelle kolmannen kerran: ’Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?’ Pietari tuli murheelliseksi siitä, että hän kolmannen kerran sanoi hänelle: ’Olenko minä sinulle rakas?’ ja vastasi hänelle: ’Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas’.” (Joh.21).

Miten on minun elämässäni; millaisissa yhteyksissä olen saanut kuulla Herran Jeesuksen esittävän minulle saman kysymyksen? Se ei todellakaan ole kaikunut juhlapöytien ääressä tai kirkkaalla, selkeällä säällä! Se on ollut enemmänkin hiljainen kuiskaus synkkien pilvien kiitäessä elämäni taivaalla, ukkosen jylistessä, ja suorastaan pelottavan taivaan alla! Useimmiten olen tainnut olla murheellinen jo ennen kysymyksen tunkeutumista tietoisuuteeni. Mieleeni tulee automaattisesti aikanaan kirjoittamani runon tapainen: ”Jälleen kerran pääsiäinen”. Se löytyy tällä hakusanalla blogistani.

Niin, missä yhteydessä olen henkilökohtaisesti tiedostanut tämän kysymyksen, varmaankin lukemattomien muiden matkaajien tavalla? Se on helposti hukkunut lukemattomien äänien ja kuiskausten taakse, sillä sanoohan Sana:

”…sillä Jumala on suurempi kuin ihminen. Miksi olet riidellyt häntä vastaan, jos hän ei vastaa kaikkiin ihmisen sanoihin? Sillä Jumala puhuu tavalla ja puhuu toisella; sitä vain ei huomata. Unessa, öisessä näyssä, kun raskas uni valtaa ihmiset ja he nukkuvat vuoteillansa, silloin hän avaa ihmisten korvat…” (Job.33).

Mikä saa korvamme tukkeutumaan, mikä saa meidät riitelemään ainoata Todellista Ystäväämme vastaan, kun rukouksiamme ei näytetä lainkaan kuulevan? Emme taida kuulla Herramme puhetta, koska se ei kantaudu korviimme haluamallamme tavalla! Mihin liittyy tuskallisin ja haavoittavin kokemuksemme hengellisellä rintamalla siinä määrin, että lukemattomat maan matkaajat lannistuvat ja jäävät makaamaan tien varteen puolikuolleina, jollei sitten aivan menehtyneinä? Mitä tahtoo kertoa meille lainauksemme Stefanuksen viimeisistä hetkistä?:

”…joka rukoili ja sanoi: ’Herra Jeesus, ota minun henkeni!’ Ja hän laskeutui polvilleen ja huusi suurella äänellä: ’Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!’ Ja sen sanottuaan hän nukkui pois.” (Apt.7).

Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna suurimmat ja satuttavimmat kokemuksemme liittyvät ihmissuhteisiimme! Kivittäminen oli tuon ajan julma ja yleinen rangaistus Pyhällä Maalla, kuoleman tullessa ristiinnaulitsemista nopeammin ja armollisemmin. Mutta miten voimme tuoda hengellisen kuvan tähän aikaan? Ajassamme taitaa olla ennennäkemätön määrä ensimmäisen kiven heittäjiä, koska Herramme varoittava ääni on lähes täydellisesti vaiennettu. Tämän ajan kivet satuttavat kuolettavasti ja julmasti, mutta tappavat niin hitaasti, niin hitaasti! Herramme tietää kaiken tämän meidän itse kunkin kohdalla ja me vaikeroimme tuskissamme, odottaen Hänen puuttuvan lenteleviin kiviin, jotka niin petollisella tavalla lentävät huulten välityksellä, näkymättöminä mutta kuitenkin niin satuttavina! Miksi niin mielellämme unohdamme Hänen sanansa?:

”Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen isännälleen. Jos he perheenisäntää ovat sanoneet Beelsebuliksi, kuinka paljoa enemmän hänen perheväkeään! Älkää siis peljätkö heitä.” (Matt.10).

Inhimilliselle mielelle kaiken tämän keskellä on käsittämätön kuulemamme kysymys: ”Olenko MINÄ sinulle rakas?” Käsittämättömintä on tuon kysymyksen mukanaan tuoma tahto antaa anteeksi kaikesta inhimillisestä ja jumalallisestakin tuskasta huolimatta.

Siksi kai minäkin haavoissani ja tuskissani kirjoitan päivästä toiseen toivomuksena, että kivittäjäni ja ystävieni kivittäjät ehkä sittenkin heräisivät tiedostamaan tekojensa ja valheidensa kohtalokkuuden, koska yksikään valheessa elävä ja tuonpuoleiseen siirtyvä ei peri Jumalan Valtakuntaa! Tahdon loppuun asti sisimmästäni kaikuvan Taivaaseen asti:

”’Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.’

Ja he jakoivat keskenään hänen vaatteensa ja heittivät niistä arpaa. Ja kansa seisoi ja katseli.” (Luuk.23).

Kansa on jälleen kerran seisonut paikallaan ja katsellut kuinka määrätyt tahot ovat uskoneet voivansa pukeutua vaatteisiini, ottaen minun paikkani. Kaikki tämä saa kaiken taustalta kuuluvan kysymyksen ajoittain soimaan hengellisissä korvissani entistä kovempana:

”Olenko MINÄ sinulle rakas, vaikka olenkin sallinut kaiken tämän? Muista loppuun asti: kukaan ei voi ottaa sinun paikkaasi!”

Kyllä Herra, Sinä olet rakas! Tule pian, Herra Jeesus Kristus!