”Sillä Jumala ei
ole väärämielinen, niin että hän unhottaisi teidän työnne ja rakkautenne,
jota olette osoittaneet hänen nimeänsä kohtaan, kun olette palvelleet pyhiä ja
vielä palvelette. Mutta me halajamme sitä, että kukin teistä osoittaa samaa
intoa, säilyttääkseen toivon varmuuden loppuun asti, ettette kävisi veltoiksi,
vaan että teistä tulisi niiden seuraajia, jotka uskon ja kärsivällisyyden
kautta perivät sen, mikä luvattu on.” (Hebr.6).
Olemme kirjoittaneet seurakunnallisuudesta, joka uskoo jo
saavuttaneensa jotakin aivan erinomaista, julistaen olevansa rikas ja
täydellinen niin hengellisessä kuin maallisessakin omistuksessa. On kuitenkin
Eräs, Joka näkee kaiken ja sanoo:
”Minä tiedän sinun
tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava!
Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava
sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot…” (Ilm.3).
Mitä merkitystä on meidän sanomisillamme ja julistuksillamme,
jos ne eivät perustu ennen maailman perustamista laaditulle jumalalliselle
suunnitelmalle? Kuinka merkittävät tulisivatkaan meille olla Kaikkivaltiaan
sanat:
”Minä tiedän sinun
tekosi!”
Kuinka tärkeätä tässä viimeisessä ajassa onkaan myös meidän
tietää niin omamme ja seurakuntamme tila ja tilanne!
Seuratessamme kaikkea kristillisen nimen alla kulkevaa
kehitystä, tulee väistämättömästi mieleen ajatus, että niin ryhmien kuin
yksittäisten uskovaistenkin todistuksen perusteella olisi kysymys jostakin
näytösluonteisesta esityksestä ja suorituksesta, joskus menneisyydessä! Hyvässä
muistissamme ovat Herramme omat, jo usein lainatut sanat:
”Ei jokainen, joka
sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka
tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä:
'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta
ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?'
Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut;
menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät.'” (Matt.7).
Jo pelkästään tämän sanankohdan perusteella voimme tehdä
todella vakavan ja ratkaisevan päätelmän siitä, miten on Jumalan Valtakunnan suhteen.
Kysymys ei ollenkaan ole siitä mitä on ollut menneisyydessä, merkille
panemissamme ja ansioiksi katsomissamme tapahtumissa! ”Me olimme sitä ja sitä,
meidän kauttamme tapahtui sitä ja sitä!” Ei, ei ja ei! Vastaus kaikkeen on
tämänpäiväisessä otsikkotekstissämme!
”Mutta me halajamme
sitä, että kukin teistä osoittaa samaa intoa, säilyttääkseen toivon varmuuden loppuun asti, ettette
kävisi veltoiksi, vaan että teistä tulisi niiden seuraajia, jotka uskon ja
kärsivällisyyden kautta perivät sen,
mikä luvattu on.”
Jumalamme ei ole väärämielinen ja sanoo muistavansa kaiken
työmme ja rakkautemme, jota olemme osoittaneet Hänen Nimeänsä kohtaan!
Lyhyesti sanottuna on siis kysymys ensisijaisesti siitä,
mitä me olemme ja mitä meissä on pysyvästi, loppuun asti, ei jonakin
näytösesityksenä joskus menneisyydessä!
”…niin tehkää minun
iloni täydelliseksi siten, että olette samaa mieltä, että teillä on sama
rakkaus, että olette sopuisat ja yksimieliset ettekä tee mitään
itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista
parempana kuin itseänne ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan
toistenkin parasta. Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella
Jeesuksella oli…” (Fil.2).
Kuinka kaukana tästä onkaan mieli, joka jopa Herralle
Itsellensä luettelee mielestään merkittäviä tekemisiään ja hengellisiä
suorituksiaan!
”Niin myös te, kun
olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme
ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'”
(Luuk.17).
Jumalan armosta näin olkoon meidän kohdallamme loppuun asti!
Ei alkua eikä välitilannetta, vaan loppu kruunataan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti