Mikä on tärkeintä?

”Mutta kun hän, joka äitini kohdusta saakka on minut erottanut ja kutsunut armonsa kautta, näki hyväksi ilmaista minussa Poikansa, että minä julistaisin evankeliumia hänestä pakanain seassa…” (Gal.1)

Mikä on meidän kutsumuksemme? Jotkut korostavat yli kaiken palaamista takaisin alkuperäiseen Jumalan Sanaan, Raamattuun. Toiset taas korostavat jonkin tietyn tälle ajalle annetun sanoman merkitystä. Korostusta korostuksen jälkeen, jonkin erikoisen leiman etsimistä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, ihmisten mielenkiinnon herättämiseksi ja kohdistamiseksi. On siis valtava määrä Kirjoituksiin kohdistuvia korostuksia, voimakkaallakin hengellisellä leimalla varustettuja. Miksi ei siis ottaa vakavasti kaikki esitetyt asiat, koska ne perustuvat Raamattuun?

Onko ihmisiltä sittenkin jäänyt huomaamatta jotakin todella tärkeää ja merkityksellistä? Edellisestä Paavalin lauseesta paljastuu jotakin sellaista, minkä ohitse emme voi kulkea. Me huomaamme helposti sen, kuinka hänet äidin kohdusta asti on erotettu ja kutsuttu, koska sovitamme sen niin mielellämme itseemmekin. Tämä on tärkeätä, mutta mikä on sittenkin kaiken kuulemamme ja lukemamme merkittävin tarkoitus?

”…näki hyväksi ilmaista minussa Poikansa…”

Kysymys ei ole vain siitä, mitä jatkossa puhutaan Evankeliumin julistamisesta ja muusta mahdollisesta hengellisestä toiminnasta. Koko Kirjoitusten ydin perustuu edellä olevaan lihavoituun tekstiin. Ei riitä vain jokin ulkonainen tekeminen, vaan kysymys on siitä, mitä meissä sisäisesti on tapahtunut ja tapahtuu.

”…kuinka suuri pakanain keskuudessa on tämän salaisuuden kirkkaus: Kristus teissä, kirkkauden toivo. Ja häntä me julistamme, neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella, asettaaksemme esiin jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa.” (Kol.1).

En voi olla miettimättä monia jumalanpalveluksia, joissa vain toistetaan tiettyjä asioita ja juhla lopetetaan ehtoolliseen. Olenkohan koskaan kuullut kenenkään julistajan todella nostavan esiin sitä, mitä merkitsee Herran halu ilmaista Poikansa yksittäisessä kristityssä, ja mihin perustuu Kirkkauden toivo? Mikä todella riittää meille itse kullekin, vai onko enää mitään vaatimuksia ja odotuksia edellytyksenä elämän jatkumiselle iankaikkisuudessa?

Itse jätin omalla tavallaan elämäni Herralle konfirmaatiossa, mutta kohdallani ei toteutunut se, mitä sanotaan Matteuksen Evankeliumin lopussa: ”ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” Vasta muutaman vuoden kuluttua sain käsittää, että uskovaisen elämässä edellytetään aika paljon enemmän kuin mitä ilman opetusta saatoin käsittää. Siksi on aivan elintärkeätä käsittää mikä on kaiken ydin, ja että sen toteutumiseksi tarvitaan julistusta ja jokaisen ihmisen neuvomista ja opettamista, jotta nämä voitaisiin asettaa esiin täydellisenä Kristuksessa. Olenkohan milloinkaan kuullut kenenkään opettavan tästä täydellisyydestä ja sen saavuttamisesta ns. kirkollisissa piireissä?

Yleisin kutsu tuntuu jatkuvasti perustuvan sellaisena kuin on tulemiseen, mikä on aivan totta ja oikein. Mutta sen jälkeen tulisi kuulua jotakin todella merkittävää, jotta jokainen voisi käsittää tarvittavan muutoksen merkityksen. Mitä armoa se onkaan, että saamme tulla sellaisena kuin olemme, teeskentelemättömänä, pyrkimättä olemaan jotakin mutta kuin mitä todellisuus on! Sananjulistuksen tulee sitten paljastaa jumalalliset odotukset ja vaatimuksetkin, mitkä yhä vielä perustuvat elämän muutokseen ja kaitaan tiehen ja ahtaaseen porttiin.

”…näki hyväksi ilmaista minussa Poikansa…”

Meidän kutsumuksemme ei siis ole mikään vähäpätöinen. Että Hän minussakin olisi joka suhteessa ensimmäinen, että olisin Hänen tuoksunsa, että kaikille kävisi selväksi se, että Hän on minussa, aterioi kanssani, ja että ennen kaikkea tämä maailma näkisi koko pelastushistorian tärkeimmän ja sisimmän olemuksen minunkin kauttani:

Joka näkee Kristuksen minussa, näkee samalla Taivaallisen Isämme todellisen olemuksen ja Rakkauden meitä kohtaan!

Pyydän edelleen esirukousta sairauksieni puolesta. Silmäni rasittuvat yhä, niin etten nytkään kirjoita enempää yhdellä kertaa.

Kutsuttuna palvelemaan

”…niin ei sinun opettajasi sitten enää kätkeydy, vaan sinun silmäsi saavat nähdä sinun opettajasi. Ja sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: ’Tässä on tie, sitä käykää’.” (Jes. 30).

Meidän Herramme on Seurakunnan Herra, mutta tämä elävä organismi merkitsee Herramme Ruumista, jossa jokaisella jäsenellä ja osalla on oma paikkansa. Me emme päätä näistä viroista ja tehtävistä, vaan aidot päätökset on tehty korkeammalla tasolla. Siispä ei minunkaan paikkaani voi ottaa kukaan toinen, vaikka näennäisesti sellainen tuntuu olevan mahdollista. Olemme lukeneet aikanaan Ahmed Ahneesta, joka jatkuvasti pyrki kalifiksi kalifin paikalle. Sama ilmiö on ollut vallalla kristillisessä maailmassa aivan uskomattomana ja käsittämättömänä.

Sana sanoo yhä vieläkin:

”Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itsekunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän on tahtonut.” (1.Kor.12).

”Niinpä Jumala asetti seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi, toisia profeetoiksi, kolmansia opettajiksi, sitten hän antoi voimallisia tekoja, sitten armolahjoja parantaa tauteja, avustaa, hallita, puhua eri kielillä.” (1.Kor.12).

”Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään, ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on.” (Ef.4)

”…että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus…”

Todelliset hengelliset virat ovat siis Jumalan itsensä asettamat seurakunnan rakentumiseksi. On mahdollista olla viranhaltija ilman todellista virkaan asettamista. Ihminen voi asettaa ja päättää ilman minkäänlaista jumalallista valtuutusta. Missä enää noudatetaan totuutta rakkaudessa, aikaansaaden aitoa hengellistä kasvua ja yhteyttä Kristuksen kanssa? Enemmän kuin koskaan aikaisemmin on totta myös:

”Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan; ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa.” (Matt. 20).

 Hengelliset virat ovat siis seurakunnan rakentamiseksi, mikä näyttää unohtuneen lukemattomilta viranhaltijoilta. Tämän olemme tulleet näkemään menneiden vuosikymmenien aikana, ja harmiksemme olemme joutuneet kertomaan siitä. Tarkoituksemme ei ole ollut paha, vaan näin olemme saaneet olla avaamassa ihmisten silmiä sille ahdistukselle, missä he ovat olleet eri piireissä. Moni asia on ollut niin uskomaton ja käsittämätön, ettei sitä mitenkään ole voinut uskoa todeksi, vaan ihmiset ovat syyllistäneet itseänsä äärimmäisyyteenkin asti.

Tässä ajassa on siis ehdottoman tärkeätä todella vapautua kaikesta ihmistekoisesta ja itsevaltaisesta hengellisyydestä, jossa totaalisesti on haluttu unohtaa meidän Herramme todellinen mielenlaatu ja ies, joka ei ketään lannista ja paina maahan.

Emme kyllin pysty korostamaan yksittäisen ihmisen ainutlaatuisuutta ja koskemattomuutta. Olisi varmaankin syytä lukea Galatalaiskirje ainakin kerran kuukaudessa, jottemme menisi mukaan sellaiseen kilvoitteluun, josta se kertoo.

Paavalinkin kohdalla vahvistuu jumalallinen kutsumus:

”Paavali, apostoli, virkansa saanut, ei ihmisiltä eikä ihmisen kautta, vaan Jeesuksen Kristuksen kautta ja Isän Jumalan, joka on hänet kuolleista herättänyt…”

”Mutta kun hän, joka äitini kohdusta saakka on minut erottanut ja kutsunut armonsa kautta, näki hyväksi ilmaista minussa Poikansa, että minä julistaisin evankeliumia hänestä pakanain seassa, niin minä heti alunpitäenkään en kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä…”

Paavalilla oli kutsumuksensa, jota hän itse ei osannut etsiä, vaan joka tuli hänen kohdallensa jumalallisen valinnan johdosta. Sama koskee jokaista aitoa jumalanlasta. Meillä ei ole tarvetta neuvotella lihan ja veran, eli eri ihmisten kanssa, koska jumalanvaltakunnassa ei ole sijaa ihmismielipiteille. Meidätkin on kutsuttu nimeltä jo ennen syntymäämme ja asetettu sille paikalle missä olemme. Kenen luvan me siis tarvitsisimme puhuaksemme siitä, minkä näemme totuudeksi Jumalan Sanassa?

Jokaisen todellisen jumalanlapsen tehtävä on olla palvelemassa seurakunnan parhaaksi kaikin mahdollisin tavoin. Niin kuin Herramme ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan, samoin meidän tehtävämme on suorittaa kaikki meiltä odotettu ja käsittää olevamme vain ansiottomia palvelijoita.

Voidaksemme palvella on meidän oman elämämme oltava oikeanlaisessa tilassa. Kukaan muu kuin me itse ei voi olla siitä selvillä, joten tässäkin kohden tulee esille sen tärkeys, että me käsitämme oman elämämme ainutlaatuisuuden ja koskemattomuuden. Jos me olemme ulkonaisten tekijöiden hallinnassa, jotka koko ajan pyrkivät määrittämään meille niin maistamista kuin koskettamistakin, saatamme enemmänkin olla hajottamassa kuin kokoamassa. Voidaksemme siis toimia Hänen kanssaan, joka yhä vielä toimii valitsemiensa välikappaleiden kautta, on meidän erottauduttava kaikesta hajottavasta ja sekaannusta aiheuttavasta. Siksi niin vakava varotus mukautumasta tämän maailman ajan mukaan. Meidän siis tulee olla varmat Jumalasta, joka haluaa meidän olevan yksin Hänen Henkensä johdatuksessa!

Lupa olla minä

”Sillä kuka ihminen tietää, mitä ihmisessä on, paitsi ihmisen henki, joka hänessä on? Samoin ei myös kukaan tiedä, mitä Jumalassa on, paitsi Jumalan Henki.”

Vielä tänäkin aamuna riemuitsen tästä sanankohdasta, jolla on mitä suurin merkitys meille juuri nyt kaiken sekaannuksen keskellä. Sen pohjalta ymmärrän nyt entistä paremmin koko elämääni ja kaikkea kokemaani. Kirjoitan kaikesta omin sanoin siteeraamatta aivan valtavaa määrää sanankohtia, koska luotan siihen, että olen saanut innostettua sinutkin lukemaan entistä enemmän Sanaa!

Olemme puhuneet omantunnon kolkuttajista ja yleensäkin ihmisistä, joilla tuntuu olevan suunnaton tarve opettaa toisia siitä huolimatta, että meitä ankarasti varotetaan: ”Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion. Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme.” (Jaak.3).

Jos me teemme jonkin virheen tai epäonnistumme omalla kohdallamme, on vahinko rajallinen. Kunpa Herramme todella armahtaisi meitä ja antaisi meidän käsittää suunnattoman vastuumme lähimmäistemme keskellä! Suurin osa tietoisesta tai tiedostamattomasta opetuksestamme perustuu kieleemme, jolla aina on tehty suurimmat rikokset tämän maan päällä. Kaikki alkoi käärmeen myrkyllä Eedenin puutarhassa, kun ihmisen mielessä herätettiin epäluottamus Luojaa kohtaan. Oikeastaan kaikki sopimaton, paikkansa kadottanut puhe palvelee sielunvihollisen perinnäistä tarkoitusta, aikaansaamalla epäilyksiä ja epävarmuutta oikean asian suhteen. ”Onko Jumala todella sanonut!” Voi meitä ihmisiä, mitä kaikkea me todellakin olemme sanoneet, käsittämättä itse mitä vahinkoa olemme aikaansaaneet! Jumala, armahda meitä!

”Sillä kuka ihminen tietää, mitä ihmisessä on, paitsi ihmisen henki, joka hänessä on?

Jumalalle kiitos näistä sanoista! Minussa ja Hänessä on siis etenkin uudestisyntymäni johdosta tämäkin yhteinen piirre! Meistä kummastakaan ei kukaan ulkopuolinen todella voi päätellä mitä ja keitä me olemme, ilman että me itse ilmaisemme sen. Olen jo aikaisemmin kertonut siitä yhteisestä piirteestämme, joka tulee esiin joissakin hyvin äänekkäissä kokouksissa. Meille kummallekaan ei tarvitse korottaa ääntänsä, sillä meillä molemmilla on hyvä kuulo!

Mieleeni on erikoisesti jäänyt se, kuinka joku sanoi ihmisen olevan kuin pieni maailmankaikkeus, jota kukaan ei pohjaan asti pysty selvittämään. Siksi käsitän todella vasta nyt tätä kirjoittaessani, kuinka turvallisella mielellä minulla on lupa olla tässä ajassa, jossa väärät ihmiset tungettelevat liian lähelle, itse asiassa sisimpääni, uskoen tietävänsä minusta kaiken ja minulle sopivan.

Voi kuinka valtavaa! Minulla on kaiken keskellä oikeuteni, jotka perustuvat yhteisiin tekijöihin Herrani kanssa! Minulla on oikeus suojautua kaikkea tungettelua vastaan, jo Vanhan Liiton kehotuksen perusteella!

”Poikani, kuuntele minun puhettani, kallista korvasi minun sanoilleni. Älkööt ne väistykö silmistäsi, kätke ne sydämesi sisimpään; sillä ne ovat elämä sille, joka ne löytää, ja lääke koko hänen ruumiillensa. Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee. Poista itsestäsi suun kavaluus, ja karkoita luotasi huulten vääryys. Katsokoot sinun silmäsi suoraan, eteenpäin olkoon katseesi luotu.  Tasoita polku jaloillesi, ja kaikki sinun tiesi olkoot vakaat. Älä poikkea oikeaan, älä vasempaan, väistä jalkasi pahasta.” (Snl.4).

Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee! Nämä sanat nousivat mieleeni ja huomaan nyt kaikkina aikoina keskittyneeni vain niihin, oikeastaan täysin huomioimatta mitä molemmin puolin sanotaan.

Millaisen valtakirjan olemmekaan saaneet Jumalan Sanassa! Sen perusteella voimme katsoa suoraan, eteenpäin, juuri tässä hetkessä. Menneistä olemme kirjoittaneet voidaksemme käsittää senkin osan todellisuutta, josta mieluummin olisimme vaienneet. Nähtyämme kaiken on meillä nyt sitäkin suurempi varmuus kaiken sen suhteen, mikä on valmistettu niille, jotka Jumalaa rakastavat! Kaikella pahallakin on oma tarkoituksensa, ja kautta koko Raamatun ja ihmiskunnan historian voimme nähdä, että ihminen oppii kaikkein eniten virheistä ja epäonnistumista.

Jos siis vain minä itse todella voin tietää mitä minussa on ja mikä elämä minussa on, niin kuinka voisi joku toinen ihminen yrittää tunkeutua sisimpääni puuttuaksensa todelliseen olemukseeni? Mikä sopii jollekin toiselle, ei välttämättä sovi minulle! Onnellinen minä, jos en tuomitse itseäni siitä, minkä oikeaksi olen havainnut! Minun elämäni lähtee sisimmästäni, jota ei kukaan toinen voi samalla tavalla tuntea, ja siksi minun on varjeltava se yli kaiken!

Menneinä aikoina hurskaan naamion varjolla lukemattomat ihmiset ovat pyrkineet tunkemaan sisimpäämme vastoin kaikkea parempaa ymmärrystämme. Meitä on pyritty palvelemaan asioissa, jotka eivät oikeastaan yhtään kuulu jollekin toiselle ihmiselle!

”Tasoita polku jaloillesi, ja kaikki sinun tiesi olkoot vakaat. Älä poikkea oikeaan, älä vasempaan, väistä jalkasi pahasta.”

Miksi olemme sellaisella tavalla horjuneet ja hoippuneet sinne tänne erilaisissa opintuulissa? Miksi ei kukaan aikaisemmin ole kertonut meille näistä asioista? Onhan valtakirjassamme tallennettuna selvääkin selvemmin asemamme niin lähipiirin kuin koko maailmankin keskellä! Meillä on oikeus tasaiseen polkuun ja vakaisiin teihin. Sen sijaan että lukemattomat opettajat ja julistajat olisivat valmistaneet tietä Herralle ja Hänen kansalleen, on entisten esteiden ja koleikkojen lisäksi luotu aivan uudenlaisia kompastuksia ja kuoppia, joiden johdosta on tapahtunut mitä syvin loukkaantuminen, ja pettyneinä ihmiset ovat rakkauden kadottua antautuneet kaikenlaisiin laittomuuksiin.

On tullut aika käsittää Herran tiet oikealla tavalla. Nyt ei tule lähteä etsimään jotakin sen paremmin oikealta kuin vasemmaltakaan. Meidän eteemme on asetettu selvä tie, kunhan vain mitä suurimmalla rohkeudella katsomme suoraan välittämättä kaikesta vallitsevasta vääryydestä.

Me olemme saaneet kuulla Hyvän Paimenen äänen, joka on täynnä Rakkautta ja Totuutta. Tämä ääni ei pyri vääryydellä hallitsemaan meitä, niin kuin tekevät kaikki vieraat äänet, harhauttaakseen meidät kaidalta tieltä.

”Autuaita kaikki, jotka häntä odottavat! Sinä kansa, joka asut Siionissa, Jerusalemissa, älä itke! Hän on sinulle totisesti armollinen, kun apua huudat; sen kuullessaan hän vastaa sinulle kohta. Vaikka Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä, niin ei sinun opettajasi sitten enää kätkeydy, vaan sinun silmäsi saavat nähdä sinun opettajasi. Ja sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: ’Tässä on tie, sitä käykää’.” (Jes. 30).

Jatkamme samasta aiheesta…

Mistä olet varma?

”Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” (2.Tim. 3)

”Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut…”

Me olemme aikanaan tehneet valintamme, joka perustui sydämemme vakuuttuneisuuteen. Näimme edessämme jotakin sellaista, mikä oli arvollista seurattavaksi ja noudatettavaksi. Lähdimme seuraamaan Herraa, josta silloin tiesimme aika vähän, mutta luotimme johdatukseen ja lupauksiin, jotka näimme Sanassa.

Muistan oman nuoruuteni ja sen, kuinka rippikoulun konfirmaatiossa sanoin alttarin edessä Herralle, että haluan olla Hänen omansa. Tämä ratkaisu perustui jo aikaisempaan kaipaukseen sydämessäni.

Minä pyrin pysymään oppimassani, mutta vuoden 1964 syyskuussa jättäytyessäni koulutovereideni johdatuksella Herran tielle, alkoi omalaatuinen prosessi, joka ajoittain sai minut kadottamaan kaiken varmuuden ja turvallisuudenkin. Opettajia oli pilvin pimein, ja opetus vaihteli persoonallisuuden ja ajankohdan mukaan siinä määrin, että keskivertoa korkeampi älykkyysosamääräni jatkuvasti sai minut raapimaan päätäni. Hyvä ettei tukka kokonaan lähtenyt!

Kerron tämän siksi, että tänä aamuna koen tähän liittyvän yhden suurimmista kompastuskivistä uskovaisuutemme tiellä. Miksi meillä yleensä ottaen on ehkä kautta elämämme niin vähän todellista uskonvarmuutta? Mihin todellisuudessa perustuvat suuretkin sisäiset kamppailumme ja ajoittaiset pelkotilamme? Miksi esim. minun nuoruudessani oli niin vähän todellista iloa ja rauhaa, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat mitä parhaimmat? Miksi vuoden raamattukouluaikanani Helsingissä olin niin levoton ja istuin suuren osan vapaa-ajastani kolmosen ratikassa, johon minulla oli kuukausilippu? Miksi samanlaisesta levottomuudesta näytti kärsivän moni tovereistani?

Voisin siteerata lukemattomia sanankohtia, mutta omin sanoin kerrottuna ongelmamme on ollut ja on vieläkin siinä, että aivan liian monet ja väärät henkilöt ovat pyrkineet olemaan opettajiamme. Me olemme aikanamme olleet vakuuttuneita vastaanottamistamme asioista, mutta sitten on aivan kuin jonossa rientänyt luoksemme ihmisiä, joilla on mieli ja suu ollut täynnä oivalluksia, jotka ovat tuntuneet koskevan enemmän meitä kuin heitä. Yksi vältellyimmistä jaksoista Sanassa on kautta aikojen ollut Paavalin avomielinen tunnustus olemisesta kaikille kaikkea ja Roomalaiskirjeen 14 luku. Olen ainakin itse aina kutsunut sitä omantunnon luvuksi. Siksi olen kirjoittanut kokonaisen pitkän kertomuksen nimeltään ”Omantunnon kolkuttajat”, joka löytyy tällä hakusanalla blogikirjoituksistani.

Miksi, ihmettelen yhä uudelleen ja uudelleen, meillä on niin vähän rohkeutta ja voimavaroja vastustaa näitä ohitse Sanan todistuksen meneviä opetuksia ja opettajia, jotka sellaisella tavalla jatkuvasti pystyvät horjuttamaan varmuuttamme ja luottamustamme? Kysymys ei ole mistään pikkuasiasta, vaan todella vakavasta esteestä hengellisessä kasvussamme!

Yksi merkittävimmistä tekijöistä perustuu alkutekstiimme.

”…ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.”

Jumalan Sana useissa kohden vakuuttaa meille, että Kirjoitusten tunteminen on meille tärkein vakuus oikealla tiellä pysymiseksi. Lue Psalmi 119 ja alaviittauksissa mainitut kohdat. Sanan lukeminen ei ole vain jokin tavanomainen toimenpide, vaan meidän tulee tehdä se vakavassa hengessä ja rukouksessa, koska sen kautta olemme suoranaisessa yhteydessä Herramme kanssa, joka on Sana!

Minulle soittavien ihmisten kanssa keskustellessa päällimmäiseksi ongelmaksi on jatkuvasti osoittautunut se, että heidän ahdistuksensa suureksi osaksi perustuu tietämättömyyteen siitä, mitä Sanaan on kirjoitettu. He ovat säälittävässä määrin tungettelevien opettajien mielivallan alaisia, jotka eivät ilmeisesti itsekään ole selvillä siitä, mitä tekevät.

Opetus saattaa olla aivan oikeatakin, mutta kautta aikojen ihmiset ovat halunneet syrjäyttää Pyhän Hengen johdatuksen omakohtaisen tietoisuuden tieltä. Ei riitä oikea opetus, vaan itse kunkin ihmisen kohdalla meidän tulee tiedostaa oikea hetki sille, mitä on tarpeen sanoa! Aivan liian usein pidetään oman mielen liikkeitä Pyhän Hengen toimintana. Me tarvitsemme sen mielen, joka oli meidän Herrallamme. Hän puhui meille kaiken tarpeellisen, mutta yksittäisten ihmisten kohdalla Hän puhui juuri sen, mikä oli tarpeen heille. Lue ajatuksella kertomus samarialaisesta naisesta kaivolla.

Tämä on niin tärkeä aihe, että siitä on syytä puhua useampaan kertaan. Minua on aina lohduttanut tungettelevien ihmisten kohtaamisessa todistus meidän Herrastamme, missä niin kauniilla tavalla meidät rinnastetaan Häneen:

”Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin. Sillä kuka ihminen tietää, mitä ihmisessä on, paitsi ihmisen henki, joka hänessä on? Samoin ei myös kukaan tiedä, mitä Jumalassa on, paitsi Jumalan Henki. Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, että tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut; ja siitä me myös puhumme, emme inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti.” (1.Kor.2)

Heräsi mielessäni ajatus siitä, että onko oikeastaan ketään kutsuttu olemaan siinä määrin toinen toisensa opettajia!

”Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee…” (Room. 14).

Jatkuu…