”…heidän sanansa kautta uskovat” 2

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee. Sillä Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaikki, mitä hän itse tekee; ja hän on näyttävä hänelle suurempia tekoja kuin nämä, niin että te ihmettelette.” (Joh.5).

Oi kunpa todella käsittäisimme kaiken sen ristiriitaisuuden, joka sisältyy ajatteluumme ja käsityksiimme omista mahdollisuuksistamme hengellisen hyvän lähteenä! En milloinkaan voi unohtaa veljemme Pietarin asennetta kohtaamansa suuren ihmeen edessä. Koko yön hän oli heitellyt verkkoansa saamatta yhtään mitään. Kunpa mekin voisimme kohdata, ei ihmeen, vaan Herramme, joka tietää missä kalaparvet uivat! Missä on kaiken painopiste, ihmeessä vaiko Itse Herrassamme?

”Mestari, koko yön me olemme tehneet työtä emmekä ole mitään saaneet; mutta sinun käskystäsi minä heitän verkot.” (Luuk.6).

Milloin, oi Herra, milloin me todella saamme etuoikeuden kuulla Sinun Äänesi tietääksemme minne heittää verkkomme! Tätä olemme kai rukoilleet monta kertaa ja saaneet ehkä vastauksiakin, mutta mikä on ollut reaktiomme? Me olemme ehkä riemuinneet ”onnistumisemme” johdosta, mutta olemme tyystin unohtaneet Kuka meitä on neuvonut? Kuinka syvällä meissä onkaan tietynlainen narsismi, joka kaikessa pyrkii ottamaan kunnian itsellensä! Olemme paljon kirjoittaneet Pietarin innokkuudesta ja melkoisista taitamattomuuksistakin, mutta ”kalamatka” tahtoo opettaa meille perustavaa laatua olevaa kristillisyyttä! Kuka meistä on todella aidosti kokenut aidon Jumalan kohtaamisen Aabrahamin ja Pietarin tavalla?

Olemme lukemattomia kertoja lukeneet kertomuksen Pietarin kalansaaliista, mutta ajatelleet vain täysiä verkkoja ja sitä, miten pääsisimme osalliseksi vastaavanlaisesta ihmeestä! Menestys on aivan käsittämättömässä määrin ajatuksissamme, saaden meidät ohittamaan mitä tärkeimpiä opetuksia. Mitä tarkoittaa Jumalan kohtaaminen Sanan hengessä? Lukekaamme Aabrahamista:

”Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet. Ja Herra sanoi Abramille…” (1.Moos.15).

Voisimme ottaa esiin lukemattomia sanankohtia, joissa ihmiset lankesivat kasvoilleen kohdatessaan Herran aidossa jumalanpelossa. Nämä aidot kohtaamiset eivät juuri sisältäneet riemua ja inhimillistä voimantuntoa, vaan päinvastoin. Pietari oli ihmeen lamauttama, mutta mikä on tässä yhteydessä merkittävintä, ja minkä olemme aivan liian usein ohittaneet käsittämättä asiayhteyden sisältämää syvällistä Sanomaa? Ihme, ihme, ihme, kaikui kai opetuslasten suussa ja mielessä, aivan kuten mekin asian näemme. Mutta riittävätkö ihmeet ja merkit sellaisella tavalla kuin me ajattelemme? Mikä niiden todellinen tarkoitus on? Mihin hengelliseen yhteyteen ne kuuluvat? Mitä luimme hetki sitten?:

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee.”

Asettakaamme siis rinnakkain Pietarin yöllinen kalareissu ja Herran kehotuksesta tapahtunut verkon heittäminen:

”Vie venhe syvälle ja heittäkää verkkonne apajalle.”

Nyt Pietari ”näki” jumalallisen tahdon ja tarkoituksen Pojan esittämänä, toimien sisimpänsä syvällisen tietoisuuden vallassa. Hän koki ihmeen, mutta mikä on suurin ihme hänen kohdallaan? Tietoisuus ja vakuuttuneisuus, jonka järkyttävällä tavalla olemme ohittaneet jääden paitsi jotakin itsellemme merkittävää ja mullistavaa! Mitä Näkymätön Maailma, Uusi Elämä, odottaa meiltäkin? Mitä todellakin tarvitsemme tässä myöhäisessä hetkessä? Emme niinkään ihmeitä ja merkkejä, vaan jotakin aivan muuta!:

”Kun Simon Pietari sen näki, lankesi hän Jeesuksen polvien eteen ja sanoi: ’Mene pois minun tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.’ Sillä kalansaaliin tähden, jonka he olivat saaneet, oli hämmästys vallannut hänet ja kaikki ne, jotka olivat hänen kanssaan…” (Luuk.5).

Me saatamme etsiä ihmeitä ja merkkejä, voidaksemme hämmästellä opetuslasten tavalla, mutta kaiken tämän kohdatessamme saatamme kulkea todellisen jumalallisen tarkoituksen ohitse. Missä on tänään Pietarin kokema jumalanpelko ja oman Herrasta riippuvaisuuden tuntemus? Kuinka äärettömästi tarvitsemmekaan Isän tahdon näkemistä! Mitä sydämemme halajaa, hyppimistä vaiko Herran edessä polvistumista?