Tulen tekemään Sinun tahtosi! 2

”Sentähden hän maailmaan tullessaan sanoo: ’Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit; polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mielistynyt. Silloin minä sanoin: 'Katso, minä tulen - kirjakääröön on minusta kirjoitettu tekemään sinun tahtosi, Jumala.'’ Kun hän ensin sanoo: ’Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt’, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin, sanoo hän sitten: ’Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi.’” (Hebr.10).

Mekin olemme tulleet tähän maailmaan aivan tiettyä tarkoitusta varten! Me jokainen olemme tietyn tarkoituksen välikappaleita, astioita joko hyvää tai pahaa varten.

”Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ’Miksi minusta tällaisen teit?’ Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten? Entä jos Jumala, vaikka hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit häviöön, ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen? Ja sellaisiksi hän myös on kutsunut meidät, ei ainoastaan juutalaisista, vaan myös pakanoista…” (Room.9).

Tänään tekstistämme nousevat aivan erikoisella tavalla esiin sanat:

”saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen? Ja sellaisiksi hän myös on kutsunut meidät…”

”Laupeuden astiat!” Kertomuksessaan laupiaasta samarialaisesta Herramme tuo selvästi esiin, etteivät kauniit ajatukset ja kauniit sanat vielä ratkaise yhtään mitään! Laupeus ja rakkaus tulevat esiin vasta käytännön asioissa. Pappi ja leeviläinen varmaankin kokivat melkoisia tunnekuohuja nähdessään runnellun ja puolikuolleen ”veljensä” tien laidassa. On aivan uskottavaa että kummankin sisimmässä soi vakava huokaus ja tuskallinen huuto Jumalansa puoleen, mutta ”terve järki” sai heti ylivallan määräten jalat puolijuoksuun! Kuka takasi, etteivät rosvot vielä olisi pensaiden tai suurten kivien takana! Niin tragikoomista kuin se onkin, valtasi heidät aivan omanlaisensa lähimmäisen rakkaus ohitse kiiruhtaessaan! Heille tärkeintä oli oman parhaan ajatteleminen, joten he ohitse rientäessään viskoivat Jumalansa puoleen todella vakavia rukouksia kärsivän puolesta, aivan kuten luimme edellisellä kerralla:

”Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ’Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne’, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon. Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton?” (Jaak.2).

Mitä varten siis meille on annettu astia, jossa tulee asua kaikenlaista hyvää lähimmäisemme rakastamiseksi? Mikä ohittaa kaikenlaiset uskonnolliset ja ”hengelliset” näkemykset ja aikomukset, hätärukoukset ja siunauksen toivotukset?

”Kuule neuvoa, ota kuritus varteen, että olisit vasta viisaampi. Monet ovat miehen mielessä aivoitukset, mutta Herran neuvo on pysyväinen. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa…” (Snl.19).

Mitä todellakin oli niin papin kuin leeviläisenkin aivoituksissa heidän kohdatessaan inhimillisen ahdistuksen, joka oli tullut tuntemattoman matkaajan osaksi? Mitä on tämän ajan ihmisten mielessä vastaavanlaisissa tilanteissa, mitä ajattelevat päättäjämme ja johtajamme tehdessään koko kansaa koskevia ratkaisuja? Kuka on todella meidän lähimmäisemme?

”Mutta kun eräs samarialainen, joka matkusti sitä tietä, tuli hänen kohdalleen ja näki hänet, niin hän armahti häntä. Ja hän meni hänen luokseen ja sitoi hänen haavansa ja vuodatti niihin öljyä ja viiniä, pani hänet juhtansa selkään ja vei hänet majataloon ja hoiti häntä. Ja seuraavana aamuna hän otti esiin kaksi denaria ja antoi majatalon isännälle ja sanoi: 'Hoida häntä, ja mitä sinulta lisää kuluu, sen minä palatessani sinulle maksan.' Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi osoitti olevansa sen lähimmäinen, joka oli joutunut ryövärien käsiin?’ Hän sanoi: ’Se, joka osoitti hänelle laupeutta.’ Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Mene ja tee sinä samoin.’” (Luuk.10).

Miten siis osoitamme lähimmäisyytemme? Miksi jopa suorastaan pelkäämme käsitettä ”laupeus”?