Amen, tule, Herra Jeesus!

”Ja Henki ja morsian sanovat: ’Tule!’ Ja joka kuulee, sanokoon: ’Tule!’ Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi. Minä todistan jokaiselle, joka tämän kirjan profetian sanat kuulee: Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan; ja jos joku ottaa pois jotakin tämän profetian kirjan sanoista, niin Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kirjoitettu. Hän, joka näitä todistaa, sanoo: ’Totisesti, minä tulen pian.’ Amen, tule, Herra Jeesus! Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.” (Ilm.22).

Mieleeni tulee kertomus isästä ja pojasta, jotka istuvat kirkon penkissä. Yhtäkkiä poika toteaa: ”Isä, minua väsyttää, minä tahdon kotiin!” Aivan sama ajatus rukouksena on soinut mielessäni jo pidemmän aikaa, ei yksin sairauksieni johdosta, vaan ennen kaikkea tähän maailmaan vieraantumiseni johdosta! Yksi lempilauluistani on aina ollut: ”Täällä kuljen niin kuin vieras muukalainen päällä maan”. En ole kuitenkaan kuullut sitä vuosikymmeniin! Jo pidemmän aikaa on näyttänyt siltä, että aina vain harvempi todellisella vakavuudella lukee tämänpäiväisen lainauksemme. Olemmeko aivan väärällä tavalla kadottaneet muukalaisuuden tunteemme ja unohtaneet mitä vakavimman kehotuksen?:

”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room.12).

Jumalan armahtavan laupeuden kautta minäkin kehotan niin itseäni kuin sinuakin tutkimaan ja näkemään Jumalan tahto ja tarkoitus elämässämme. Jumalanpalveluksen aika ei ole vielä ohitse, mutta yö synkkenee sellaista vauhtia, että aamun odotus suorastaan huutaa jokaisesta solustani. Mitä synkempi yö, sitä kirkkaampana tulee Valomme loistaa pimeydessä! Veljemme Paavali koki tämän tuntemuksen jatkuvana tuskana sisimmässään:

”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto. Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin. Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi; mutta teidän tähtenne on lihassa viipymiseni tarpeellisempi.” (Fil.1).

Jos ja kun kerran kuulumme Kristuksen Morsiameen, tulee olemuksessamme olla luonnollisena tekijänä kaipaus saada todella olla Hänen kanssansa Uudessa Kodissamme! Siksi rohkenen minäkin antaa enemmän tilaa tälle ajatukselle ja toivon sisimpäni kaipaukseen ja huutoon tulevan vastauksen mahdollisimman pian, sillä Isä, minä olen todella väsynyt ja kaipaan päästä kotiin!:

”Ja Henki ja morsian sanovat: ’Tule!’ Ja joka kuulee, sanokoon: ’Tule!’”

Olen kuullut ja lukenut kylliksi salliakseni sisimpäni huutaa Herran edessä: ”Tule, tule pian, Herra Jeesus!” Jos tämä huuto ei kaiukaan minun sisimmästäni, sinun sisimmästäsi, tulee meidän olla todella huolissamme! Meidän on eläminen tässä lihassamme säädettyyn hetkeen asti, eikä ole oikein vain paeta vaikeuksia, mutta mikä on se Tekijä, joka aikaansaa sisäisen kaipauksemme? Lukekaamme uudelleen todella ajatellen:

”Ja Henki ja morsian sanovat: ’Tule!’ Ja joka kuulee, sanokoon: ’Tule!’”

Kiitos Herrallemme, joka Henkensä kautta saa meidät huudahtamaan: ”Abba, Isä!” Miksi emme siis huudahtaisi myöskin kaiken tämän todistajana, Morsiamena?:

”Hän, joka näitä todistaa, sanoo: ’Totisesti, minä tulen pian.’ Amen, tule, Herra Jeesus! Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.”