Rakkaus ei tee mitään pahaa 5

Kiertokirje maaliskuu 1991

RAKKAUS EI TEE

LÄHIMMÄISELLEEN

MITÄÄN PAHAA

 "JA TÄMÄ VALTAKUNNAN EVANKELIUMI PITÄÄ SAARNATTAMAN KAIKESSA MAAILMASSA, TODISTUKSEKSI KAIKILLE KANSOILLE; JA SITTEN TULEE LOPPU" (Matt. 24: 14).

Armahdettu joukko armahtaa jokaista. Armahdettu joukko tietää, että rakkaus ei tee kenellekään mitään pahaa. "Sillä nämä: 'Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse', ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'.   Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. sentähden on rakkaus lain täyttämys."

Kiitos Herralle, tästä päivästä lähtien kenenkään ei tarvitse enää kysellä mitään tämän asian suhteen! Jokaisessa elämämme tilanteessa meidän tarvitsee vain kysyä itseltämme: "Vahingoittaako se, mitä nyt aion tehdä tai sanoa, veljeäni tai sisartani? Tekeekö se hänelle pahaa? Jumala armahtakoon minua tekemästä tai sanomasta sitä! Auttakoon Herra minua tekemään ja sanomaan kaiken siten, että se palvelee veljeni ja sisareni parhaaksi. Perille pääsee vain täydellinen rakkaus!"

  

 ...ON MEILLE TULLUT YHÄ SUUREMPI

 HALU PÄÄSTÄ NÄKEMÄÄN TEIDÄN KASVOJANNE

Nykyaika punnitsee kaikki tehokkuuden ja tulosten perusteella. Ystävyys ja niin sanottu rakkaus perustuvat suurelta osalta varakkuuteen ja kaiken palkitsemiseen. Kaikesta on tullut itse asiassa politiikkaa, niin kuin eräs veli puhelimessa minulle väitti. Voin yhtyä tuohon lausuntoon siltä osin kuin se koskee kaikkea sellaista, mikä ei suoranaisesti ole tekemisessä todellisen Jumalan Valtakunnan kanssa. Jumalalla ja Hänen todellisilla omillansa ei ole mitään kovin syvällistä tekemistä politiikan kanssa. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään kristillistä politiikkaa.

Kuinka toisin olikaan kaikki alkuseurakunnassa ja aikana, jolloin Paavali kirjoitti seuraavat sanat: "Mutta kun meidät nyt, veljet, on hetkeksi aikaa erotettu teistä, ulkonaisesti, ei sydämeltä, niin on meille tullut yhä suurempi halu päästä näkemään teidän kasvonne" (1.Tess. 2: 17). Jokainen veli ja sisar oli rakas, jokainen oli tärkeä. Ei ollut kysymys siitä, kuka hyödytti toistansa enemmän tai kuka sai enemmän aikaan. Kaikki käsittivät olevansa osa Kristuksen Ruumista, jossa jokaisella on oma paikkansa. Minua ovat aina puhutelleet nuo sanat, jotka toistuvat 1. Tess. 3: 10: "Öin ja päivin me mitä hartaimmin rukoilemme saadaksemme nähdä teidän kasvonne..." Kysymys ei ollut siitä, kuinka tehokkaasti kukin toimi toisen hyväksi. Paavali ei ajatellut sitä, mitä hän oli saamassa, vaan edellinen lause jatkuu: "...ja täyttää sen, mitä teidän uskostanne puuttuu."

Tänä päivänä näyttää siltä, että kaikki riippuu tuloksista, joita itse kukin odottaa toiselta. Kun toisen tulisi olla toiselle kallisarvoinen ja rakas jo pelkän olemassaolonsa perusteella, näyttää siltä kuin moni olisi valmis hylkäämään toisen yksinomaan sen perusteella, että tämä ei tuota tarpeeksi sellaista, mitä odotetaan. Mitä me itse asiassa odotamme toiseltamme? Eikö meidän tulisi asettaa vaatimuksia itsellemme ja omalle kilvoituksellemme? Eivätkö juuri meidän odotuksemme toista kohtaan ole yksi suurimmista esteistä tiellämme todelliseen Seurakuntaan? Mihin odotuksemme perustuvat? Perinnäisiin käsityksiimme asioista, joita Jumala ei koskaan ole tarkoittanut kansansa kannettaviksi!

Mieleeni ovat syöpyneet erään veljen sanat. Hän sanoi aikanaan hyvin ponnekkaasti: "Sillä ja sillä veljellä oli se ja se kotonansa. Minä en enää milloinkaan astu hänen kynnyksensä ylitse!" On tiettyjä asioita, joista omatuntomme on nuhdellut meitä. Itse kullekin ovat tietyt asiat "tulleet synniksi", ja kuitenkin Jumalan Sanan mukaisesti (Room. 14) toiset eivät tuomitse itseään samoista asioista. Meidän syntimme on itse asiassa se, että me olemme julistaneet ja julistamme julkisesti asioita, jotka todellisuudessa koskevat ainoastaan ja yksin meitä itseämme! Herran Henki on saattanut henkilökohtaisesti puhutella meitä tietyssä tilanteessa, mutta veljemme ja sisaremme tilanne saattaa olla aivan toinen, ja me emme ole lainkaan tietoisia hänen ja hänen Jumalansa välisistä asioista.

Minä en voi ryhtyä opettamaan ketään yksityiskohtaisissa asioissa, mutta sallikaa minun tuoda esiin muutama esimerkki. Olen joutunut näkemään niin tavattomasti kaikkea elämäni aikana, vaikka en olekaan sen vanhempi kuin nyt olen. Olen joutunut olemaan niin monenlaisen opetuksen alla, että olisin varmasti mieleltäni sekaisin, jos en olisi suuren osan antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tuskin voidaan tavata joissakin piireissä kahta uskovaista, jotka ajattelevat jokaisesta asiasta samalla lailla. Mitä siis tehdä? Eikö olisi parasta vaieta kaikesta "henkilökohtaisesta näkemyksestä" ja puhua Jumalan Sanan perusasioista, ja antaa Jumalan Hengen johtaa kaikkeen totuuteen? Paavali tahtoi nähdä veljiensä ja sisartensa kasvot, ei heidän kattamaansa pöytää, ei heidän rahakukkaroansa. Yksinkertaisesti vain heidän kasvonsa, heidät itsensä! "Sentähden olemme tahtoneet tulla teidän tykönne, minä Paavali, puolestani, en vain kerran, vaan kahdestikin, mutta saatana on meidät estänyt!" (1. Tess. 2: 18).

Millä tavoin Saatana tänään estää? "Sillä veljellä ja sillä sisarella on sitä ja sitä kotonansa, minä en halua edes nähdä häntä enää!" Kuitenkin tiedämme, että melkein jokaisella suomalaisella on sama esine kotonansa. Room. 14 luvun mukaisesti toinen ei tuomitse itseänsä siitä, mistä toinen tuomitsee. Kuka antaa minulle tai sinulle edes oikeuden lausua julki jotakin tällaista??? Aikanaan eräs veli julisti suurella paatoksella: "Jumala on antanut jokaiselle oman nimen, on siis väärin kutsua jotakin henkilöä jollakin lempinimellä!" Eikö itse Herrallamme ole kymmeniä eri nimityksiä? Mistä kaikesta minuakaan on kielletty: seurustelemasta naisen kanssa, menemästä naimisiin, lukemasta sanomalehteä, aikakausilehtiä, sarjakuvalehtiä, katsomasta televisiota, omistamasta kotia, omistamasta sitä ja tätä. Kun kaiken kokoaa yhteen en saisi omistaa edes vaatteita ylläni! Ja mitä syömiseen tulee, on minulle eräiden mukaan sallittua ainoastaan silakoiden ja eilisen leivän ja veden syöminen. Mitä taas ylipäätänsä jonkin asian tekemiseen tulee, ei varmastikaan jää jäljelle mitään, mitä saisin tehdä!

Minä en ole milloinkaan saarnannut näitä asioita, puolesta tai vastaan, koska jokaisen on itse Herran edessä ratkaistava, mitä hän niiden suhteen tekee. Kukaan apostoli tai profeetta ei saarnannut niistä, vaikka joku saattaa löytää kymmeniä ja satoja kohtia, jotka hänen mielestään puhuvat televisiosta. Mielestäni tällainen raamatunselitys on peräisin itse viholliselta, vaikka se vaikuttaakin hurskaalta. Eräältä saarnaajalta kysyttiin aikanaan näistä asioista ja etenkin televisiosta:

 -----   "Veli, minun mielestäni televisio on kirous maailmalle. Mitä sinä ajattelet siitä?"

    No niin, kuka tämän kirjoittikin, minä olen samaa mieltä sinun kanssasi. He ovat tehneet sen kiroukseksi maailmalle. Se voisi olla siu­naus maailmalle, mutta he ovat tehneet siitä kirouksen. Kaikki tämänkaltainen, rakkaat ihmiseni, on sitä mitä te itse näette. Jos te­levisio on kirous, silloin sanomalehtikin on kirous, silloin radio on kirous, ja monta ker­taa puhelin on sitä. Ymmärrättekö? Ymmär­rättekö? Ymmärrättekö?  SE ON SITÄ, MITÄ TE TEETTE SIITÄ!" -------

Minä olen aina tuntenut sydämelläni samalla tavoin, enkä sentähden ole voinut milloinkaan saarnoissani tai opetuksessani ryhtyä ottamaan kantaa puoleen tai toiseen. Jos alkaisin saarnata televisiota ja sanomalehtiä vastaan, joutuisin loputtomaan kieltojen ja käskyjen kierteeseen. Moraalisesti olisin velvollinen saarnaamaan autojakin vastaan, jotka tappavat enemmän ihmisiä kuin sota. Mistä saarnaisin ja mitä jättäisin väliin, sitä ei olisi kukaan kykenevä sanomaan.

Juuri tällainen opetus on jakanut kristikunnan. Se jakaa yhä edelleen. Juuri tällä tavoin Saatana estää todellisiakin uskovaisia tulemasta yhteen. On tullut aika hylätä kaikki omat näkemykset ja omat perinnäiset käsitykset ja pitäytyä kiinni yksinomaan siihen, mitä Jumalan Sana suoranaisesti sanoo!

Jokainen väittää saaneensa innoituksen Jumalan Sanasta, ja kuinka usein käytetäänkään sanontaa: "Pyhä Henki kehottaa minua nyt sanomaan tämän, Pyhä Henki paljasti tämän minulle!" Mutta kenellä on todella Pyhän Hengen ilmestys näistä asioista? Innoitus on jakanut uskovaiset, vain todellinen ilmestys Herralta voi yhdistää heidät. Innoitus hajoittaa, ilmestys kokoaa!

Kuulkaamme vielä, mitä veljemme Paavali kirjoittaa tessalonikalaisille ja samalla meille: "Sitten vielä, veljet, me pyydämme teitä ja kehoitamme Herrassa Jeesuksessa, että te, niinkuin olette meiltä oppineet, miten teidän tulee vaeltaa ja olla Jumalalle otolliset, niinkuin vaellattekin (???), siinä yhä enemmän varttuisitte. Tiedättehän, mitkä käskyt me olemme Herran Jeesuksen kautta teille antaneet. Sillä tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne, että kartatte haureutta, että kukin tietää ottaa oman vaimon pyhyydessä ja kunniassa... ettei kukaan sorra veljeänsä eikä tuota hänelle vahinkoa missään asiassa, sillä Herra on kaiken tämän kostaja, niinkuin myös ennen olemme teille sanoneet ja todistaneet. Sillä ei Jumala ole kutsunut meitä saastaisuuteen, vaan pyhitykseen. Sentähden, joka nämä hylkää, ei hylkää ihmistä, vaan Jumalan, joka myös antaa Pyhän Henkensä teihin. Veljellisestä rakkaudesta ei ole tarvis teille kirjoittaa; sillä itse te olette Jumalalta oppineet rakastamaan toisianne (???). (1. Tess. 4).

Jumala yksin voi opettaa meitä rakastamaan toistamme. Hän itse rakasti meitä pyyteettömällä rakkaudella, eikä kysynyt mitä me olisimme tehneet Hänen puolestansa. Jumalallisessa rakkaudessa näemme toisemme arvokkaina ja kalliina; sellaisenamme, ansaitsematta jotakin. Me näemme toistemme olemassaolon tärkeänä ja suurena asiana. Jos Jumalan rakkaus on meissä, me kaipaamme saada nähdä toisemme, toistemme kasvot. Jos tämä kaipaus ei ole meissä, puuttuu meillä rakkaudessa vielä hyvin paljon, kohtalokkaan paljon.

Me emme tiedä, mitä huominen päivä tuo tullessaan. Näemmekö toisiamme enää milloinkaan? Onko meillä varaa antaa joidenkin pikkuasioiden paholaisten jakaa toisemme ryhmiin? Herran tulemus on oven edessä. Pyhä Henki ja morsian sanovat: "Tule!" Tule, Herra Jeesus, mutta tee työsi Seurakuntasi keskellä, jotta se voisi olla valmis!

Markku Vuori

Alkuperäinen julkaisu maaliskuussa 1991