”Mutta usko on luja luottamus siihen,
mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta
saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on
rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.
Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta
hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen
hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu. Uskon
kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, ’eikä häntä enää ollut, koska
Jumala oli ottanut hänet pois.’ Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut
todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton
olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala
on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.” (Hebr.11).
Mikä on tämä usko, josta
tämänpäiväinen lainauksemme puhuu? Saadaksemme tyhjentävän vastauksen omalle
kohdallemme, tarvitsemme Pyhän Hengen apua ja itse asiassa koko Raamatun
todistuksen edellä olevan lisäksi. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi olla
korkeasti, teologisesti koulutettuja, vaan päinvastoin meiltä odotetaan lapsen kaltaisuutta,
lapsen mieltä, joka on vapaa kaikenlaisista teologisista ja uskonnollisista
kiemuroista! Ei ole myöskään kysymys vuosikausien mittaisesta pakollisesta
opiskelusta, vaan:
”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen
sen mukaan, mikä ei näy…”
Nämä kaksi, luja luottamus ja
toivominen eivät ole sidotut aikaan ja inhimilliseen mittaan, vaan joudumme
pakostakin ajattelemaan ristin ryöväriä, jolla oli vain muutama hetki olla
jumalallisessa läsnäolossa! Omalla kohdallamme voimme vain luottaa Herraamme ja
Hänen suunnitelmaansa, joka on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.
Olemmeko koskaan tulleet
ajatelleeksi, että nämäkin sanat puhuvat uskosta ja toivosta?:
”Siihen aikaan Jeesus johtui puhumaan sanoen: ’Minä ylistän sinua, Isä,
taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja
ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi
näkynyt. Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne
Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika
tahtoo hänet ilmoittaa. Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja
raskautetut, niin minä annan teille levon.’” (Matt.13).
Kuinka tarvitsemmekaan tässä
vihoviimeisessä ajassa aitoa, jumalallista ja hengellistä lepoa! Ei sanota,
että usko vaatii meiltä pohjatonta ponnistusta ja pinnistämistä ikään kuin meidän
tulisi puristaa itsemme johonkin muottiin, joka ei lainkaan ole siinä
mittakaavassa, mikä mahdollistaisi uuden muotoutumisemme! Ruumiillinen ponnistaminen
aiheuttaa kaikenlaisia revähtymiä, hengellinen ponnistelu taas aikaansaa tietyn
ajan kuluessa kaikenlaisia henkisiä ja hengellisiä ongelmia! Aito hengellinen
usko vie ajatuksemme ja olemuksemme erikoisesti siihen, mitä Herramme sanoo,
tarkoittaen sitä hengessä ja totuudessa:
”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä
annan teille levon.”
Usko ei niinkään ole siis
ponnistelua, vaan asenne, oikealle taajuudelle viritetty hengellinen korva,
joka päivittäin ja hetkittäin, koko ajan, kuulee Taivaallisen Isän Äänen, aivan
kuten oli Herrammekin kohdalla! Tämä tuo mukanaan myöskin hengellisen
näkökyvyn, niin kuin lainauksemme todistaa:
”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen
sen mukaan, mikä ei näy.”
Näkyvä maailma on omalla
tavallaan vihamielinen meitä kohtaan, koska se tietää katoavaisuutensa ja on mitä
suurimmissa synnytystuskissa! Usko on siis asenne, oikeanlainen mieli:
”Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan
päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen
kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen
kanssaan ilmestytte kirkkaudessa.” (Kol.3).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti