Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen!

     ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä. Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain, ja uskon kautta hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen uhrilahjoistaan; ja uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu. Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, ’eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois.’ Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.” (Hebr.11).

Mikä on tämä usko, josta tämänpäiväinen lainauksemme puhuu? Saadaksemme tyhjentävän vastauksen omalle kohdallemme, tarvitsemme Pyhän Hengen apua ja itse asiassa koko Raamatun todistuksen edellä olevan lisäksi. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi olla korkeasti, teologisesti koulutettuja, vaan päinvastoin meiltä odotetaan lapsen kaltaisuutta, lapsen mieltä, joka on vapaa kaikenlaisista teologisista ja uskonnollisista kiemuroista! Ei ole myöskään kysymys vuosikausien mittaisesta pakollisesta opiskelusta, vaan:

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy…”

Nämä kaksi, luja luottamus ja toivominen eivät ole sidotut aikaan ja inhimilliseen mittaan, vaan joudumme pakostakin ajattelemaan ristin ryöväriä, jolla oli vain muutama hetki olla jumalallisessa läsnäolossa! Omalla kohdallamme voimme vain luottaa Herraamme ja Hänen suunnitelmaansa, joka on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.

Olemmeko koskaan tulleet ajatelleeksi, että nämäkin sanat puhuvat uskosta ja toivosta?:

”Siihen aikaan Jeesus johtui puhumaan sanoen: ’Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt. Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.’” (Matt.13).

Kuinka tarvitsemmekaan tässä vihoviimeisessä ajassa aitoa, jumalallista ja hengellistä lepoa! Ei sanota, että usko vaatii meiltä pohjatonta ponnistusta ja pinnistämistä ikään kuin meidän tulisi puristaa itsemme johonkin muottiin, joka ei lainkaan ole siinä mittakaavassa, mikä mahdollistaisi uuden muotoutumisemme! Ruumiillinen ponnistaminen aiheuttaa kaikenlaisia revähtymiä, hengellinen ponnistelu taas aikaansaa tietyn ajan kuluessa kaikenlaisia henkisiä ja hengellisiä ongelmia! Aito hengellinen usko vie ajatuksemme ja olemuksemme erikoisesti siihen, mitä Herramme sanoo, tarkoittaen sitä hengessä ja totuudessa:

”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.”

Usko ei niinkään ole siis ponnistelua, vaan asenne, oikealle taajuudelle viritetty hengellinen korva, joka päivittäin ja hetkittäin, koko ajan, kuulee Taivaallisen Isän Äänen, aivan kuten oli Herrammekin kohdalla! Tämä tuo mukanaan myöskin hengellisen näkökyvyn, niin kuin lainauksemme todistaa:

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Näkyvä maailma on omalla tavallaan vihamielinen meitä kohtaan, koska se tietää katoavaisuutensa ja on mitä suurimmissa synnytystuskissa! Usko on siis asenne, oikeanlainen mieli:

”Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa.” (Kol.3).