Nämä eivät minua miellytä!

”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.” (1.Kor.15).

Olemme jo kirjoittaneet kolmesta asiasta, joista ihminen yleensä ottaen ei haluaisi kuulla eikä lukea: sairastaminen, vanheneminen ja kuolema. Hän suorastaan aivopesee itseään kaikenlaisten mielikuvien avulla voidakseen olla kohtaamatta todellisuutta niin omassa kuin rakkaidensakin elämässä! Hän on aivan ihastunut kaikenlaiseen, ennen kaikkea itämaiseen filosofiaan, joka tavalla tai toisella lupaa kaikenlaista sellaista, mikä saa ohittamaan Jumalan Sanan auktoriteetin. Se Jumala ja Hänen maailmansa, jota me olemme elämämme ajan tottuneet pitämään Jumalana, ei olekaan enää suosiossa ennen kaikkea siksi, koska Hän kaikin tavoin on osoittautunut oikeassa olevaksi asettaessaan meidät omien rajojemme sisälle ajallisina ja ”maatuvina” olentoina. Nykyajan ihminen on siis mielestään, suuren tietomääränsä johdosta, monella tapaa valistuneempi kuin menneiden aikojen filosofit, etenkin kun hän ei omasta mielestään toimi Sanassa kuvatulla tavalla:

”Se on ihmisillä polttopuuna; hän ottaa sitä lämmitelläkseen, sytyttää uunin ja paistaa leipää, vieläpä veistää siitä jumalan ja kumartaa sitä, tekee siitä jumalankuvan ja lankeaa maahan sen eteen. Osan siitä hän polttaa tulessa, toisen osan ääressä hän syö lihaa, paistaa paistin ja tulee ravituksi; hän myöskin lämmittelee itseänsä ja sanoo: ’Hyvä, minun on lämmin, minä näen valkean.’ Ja lopusta hän tekee jumalan, jumalankuvan, jonka eteen hän lankeaa maahan, jota hän kumartaa ja rukoilee sanoen: ’Pelasta minut, sillä sinä olet minun Jumalani.’ Eivät he tajua, eivät ymmärrä mitään, sillä suljetut ovat heidän silmänsä, niin etteivät he näe, ja heidän sydämensä, niin etteivät he käsitä. Ei tule heidän mieleensä, ei ole heillä järkeä eikä ymmärrystä, että sanoisivat: ’Osan siitä olen polttanut tulessa, olen paistanut sen hiilillä leipää, paistanut lihaa ja syönyt; tekisinkö tähteestä kauhistuksen, lankeaisinko maahan puupölkyn eteen!’” (Jes.14)

Ihminen on todella ajallinen niin olemukseltaan kuin ajatuksiltansakin! Mitä tämä ajallisuus ensisijaisesti näyttää sisältävän? Hän aivan käytännössä tietää Jumalasta ja Hänen asioistaan hyvinkin paljon, mutta peittää tämän tietoisuuden maallisella, petollisella, vääryyden tiedolla, filosofialla:

”Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa, sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut.” (Room.1).

Kaikesta tästä johtuen ihminen haluaa ajatella ja filosofoida vain oman mieltymyksensä mukaisista asioista. Hän on kautta aikojen pyrkinyt pakenemaan Totuuden kohtaamista, keskittyen kaikkeen sellaiseen, mikä viihdyttää häntä! Kuka menestyy tässä ajassa, keneltä ei puutu ystäviä ja kannattajia? Oikeastaan aika tyhmä kysymys, koska vastaus on niin ilmeinen! Me suorastaan rakastamme ja ihannoimme jokaista persoonaa ja asiaa, joka viihdyttää meitä! Elämme ajassa, jossa kaikkialla kohtaamme kyllästymistä, tympääntymistä, pitkästymistä, tyytymättömyyttä! Maallinen hyvinvointimme on aivan ainutlaatuisella tasolla, mutta emme käsitä lainkaan mitä kaikki tämä on tuonut tullessaan. Me emme rakentele puusta tai muusta materiaalista itsellemme jumalaa, vaan olemme todellakin kehittyneet tasolle, jolla palvomme näkymättömällä, huomaamattomalla tavalla joko aineellista tai filosofista jumalaa. Onko sitten ihme jos sisäinen, todellinen olemuksemme huutaa hädässään jonkin todellisen puoleen?

Tämä ei koske vain maailmallisia ihmisiä, vaan ehkä satuttavimmin ns. uskovaisia ihmisiä, jotka näkevät kaiken viihdytyksen ja mieltymyksen näkökulmasta! Onko Raamattu koskaan ja missään antanut ymmärtää uskovaisuuden olevan ihmisen oman mieltymyksen tasolla? Ajatelkaamme yksinomaan sitä, miten Paavali kuvaa kokemuksiaan toisessa Korinttolaiskirjeessä! Siitä puhumme ensi kerralla! Ajatelkaamme nyt seuraavaa tämän hetken valossa!

”Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ’Nämä eivät minua miellytä’; ennenkuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin - jolloin huoneen vartijat vapisevat ja voiman miehet käyvät koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin, ja akkunoista-kurkistelijat jäävät pimeään,  ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät; myös peljätään mäkiä, ja tiellä on kauhuja, ja mantelipuu kukkii, ja heinäsirkka kulkee kankeasti, ja kapriisinnuppu on tehoton; sillä ihminen menee iankaikkiseen majaansa, ja valittajat kiertelevät kaduilla - ennenkuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon. Ja tomu palajaa maahan, niinkuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin.” (Saar.12).