”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän
ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.” (1.Kor.15).
Olemme jo kirjoittaneet kolmesta
asiasta, joista ihminen yleensä ottaen ei haluaisi kuulla eikä lukea:
sairastaminen, vanheneminen ja kuolema. Hän suorastaan aivopesee itseään
kaikenlaisten mielikuvien avulla voidakseen olla kohtaamatta todellisuutta niin
omassa kuin rakkaidensakin elämässä! Hän on aivan ihastunut kaikenlaiseen,
ennen kaikkea itämaiseen filosofiaan, joka tavalla tai toisella lupaa
kaikenlaista sellaista, mikä saa ohittamaan Jumalan Sanan auktoriteetin. Se Jumala
ja Hänen maailmansa, jota me olemme elämämme ajan tottuneet pitämään Jumalana,
ei olekaan enää suosiossa ennen kaikkea siksi, koska Hän kaikin tavoin on
osoittautunut oikeassa olevaksi asettaessaan meidät omien rajojemme sisälle
ajallisina ja ”maatuvina” olentoina. Nykyajan ihminen on siis mielestään, suuren
tietomääränsä johdosta, monella tapaa valistuneempi kuin menneiden aikojen
filosofit, etenkin kun hän ei omasta mielestään toimi Sanassa kuvatulla tavalla:
”Se on ihmisillä polttopuuna; hän ottaa sitä lämmitelläkseen, sytyttää
uunin ja paistaa leipää, vieläpä veistää siitä jumalan ja kumartaa sitä, tekee
siitä jumalankuvan ja lankeaa maahan sen eteen. Osan siitä hän polttaa tulessa,
toisen osan ääressä hän syö lihaa, paistaa paistin ja tulee ravituksi; hän
myöskin lämmittelee itseänsä ja sanoo: ’Hyvä, minun on lämmin, minä näen
valkean.’ Ja lopusta hän tekee jumalan, jumalankuvan, jonka eteen hän lankeaa
maahan, jota hän kumartaa ja rukoilee sanoen: ’Pelasta minut, sillä sinä olet
minun Jumalani.’ Eivät he tajua, eivät ymmärrä mitään, sillä suljetut ovat
heidän silmänsä, niin etteivät he näe, ja heidän sydämensä, niin etteivät he
käsitä. Ei tule heidän mieleensä, ei ole heillä järkeä eikä ymmärrystä, että
sanoisivat: ’Osan siitä olen polttanut tulessa, olen paistanut sen hiilillä
leipää, paistanut lihaa ja syönyt; tekisinkö tähteestä kauhistuksen, lankeaisinko
maahan puupölkyn eteen!’” (Jes.14)
Ihminen on todella ajallinen niin
olemukseltaan kuin ajatuksiltansakin! Mitä tämä ajallisuus ensisijaisesti
näyttää sisältävän? Hän aivan käytännössä tietää Jumalasta ja Hänen asioistaan
hyvinkin paljon, mutta peittää tämän tietoisuuden maallisella, petollisella,
vääryyden tiedolla, filosofialla:
”Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta
ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa,
sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän
keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut.” (Room.1).
Kaikesta tästä johtuen ihminen
haluaa ajatella ja filosofoida vain oman mieltymyksensä mukaisista asioista. Hän
on kautta aikojen pyrkinyt pakenemaan Totuuden kohtaamista, keskittyen kaikkeen
sellaiseen, mikä viihdyttää häntä! Kuka menestyy tässä ajassa, keneltä ei
puutu ystäviä ja kannattajia? Oikeastaan aika tyhmä kysymys, koska vastaus on
niin ilmeinen! Me suorastaan rakastamme ja ihannoimme jokaista persoonaa ja
asiaa, joka viihdyttää meitä! Elämme ajassa, jossa kaikkialla kohtaamme
kyllästymistä, tympääntymistä, pitkästymistä, tyytymättömyyttä! Maallinen hyvinvointimme
on aivan ainutlaatuisella tasolla, mutta emme käsitä lainkaan mitä kaikki tämä
on tuonut tullessaan. Me emme rakentele puusta tai muusta materiaalista
itsellemme jumalaa, vaan olemme todellakin kehittyneet tasolle, jolla palvomme
näkymättömällä, huomaamattomalla tavalla joko aineellista tai filosofista
jumalaa. Onko sitten ihme jos sisäinen, todellinen olemuksemme huutaa hädässään
jonkin todellisen puoleen?
Tämä ei koske vain maailmallisia
ihmisiä, vaan ehkä satuttavimmin ns. uskovaisia ihmisiä, jotka näkevät kaiken
viihdytyksen ja mieltymyksen näkökulmasta! Onko Raamattu koskaan ja missään
antanut ymmärtää uskovaisuuden olevan ihmisen oman mieltymyksen tasolla? Ajatelkaamme
yksinomaan sitä, miten Paavali kuvaa kokemuksiaan toisessa
Korinttolaiskirjeessä! Siitä puhumme ensi kerralla! Ajatelkaamme nyt seuraavaa
tämän hetken valossa!
”Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja
joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ’Nämä eivät minua miellytä’; ennenkuin
pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen
jälkeenkin - jolloin huoneen vartijat vapisevat ja voiman miehet käyvät
koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin, ja
akkunoista-kurkistelijat jäävät pimeään, ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja myllyn
ääni heikkenee ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret
hiljentyvät; myös peljätään mäkiä, ja tiellä on kauhuja, ja mantelipuu kukkii,
ja heinäsirkka kulkee kankeasti, ja kapriisinnuppu on tehoton; sillä ihminen
menee iankaikkiseen majaansa, ja valittajat kiertelevät kaduilla - ennenkuin
hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä
särkyneenä putoaa kaivoon. Ja tomu palajaa maahan, niinkuin on ollutkin, ja
henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin.” (Saar.12).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti