Vähäinen voima! 2

”Näin sanoo Pyhä, Totinen, jolla on Daavidin avain, hän, joka avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa: Minä tiedän sinun tekosi. Katso, minä olen avannut sinun eteesi oven, eikä kukaan voi sitä sulkea; sillä tosin on sinun voimasi vähäinen, mutta sinä olet ottanut vaarin minun sanastani etkä ole minun nimeäni kieltänyt.” (Ilm.3).

Mitä olemme lukeneet Pyhän Hengen veljemme Paavalin kynään asettamana?:

”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.’ Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.” (2.Kor.12).

Jatkakaamme näiden sanankohtien pohjalta. Kuinka vieras onkaan näiden kohtien sanoma kirkollisen loiston häikäisemälle mielelle! Mitä näemme pääasiallisesti median meille välittämänä? Suuria, ei vaan valtavia lasiseinäisiä temppeleitä, loistavapukuisia kuoroja, joiden kanssa yleisö kilpailee näyttävyydestä ja huomiosta! Loistokkuutta, kaikenlaista kauneutta, niin alttarilla kuin pehmustetuilla istuimillakin! Kun kamera kohdistuu kuulijakuntaan, valikoi sen takana oleva toimitsija kaikkein näyttävimmät ja hyvännäköisimmät kohteet! Miten oikein onkaan, olemmeko jo saavuttaneet kirkkauden ja tuonpuoleisen tässä kauneutta palvovassa ajassa?

Kuuntelin herättyäni Markuksen Evankeliumia ja sieltä jäi mieleeni erikoisella tavalla kohta:

”’Opettaja, me tahtoisimme, että tekisit meille, mitä sinulta anomme.’ Hän sanoi heille: ’Mitä tahdotte, että minä teille tekisin?’ Niin he sanoivat hänelle: ’Anna meidän istua, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolellasi, sinun kirkkaudessasi.’ Mutta Jeesus sanoi heille: ’Te ette tiedä, mitä anotte… mutta minun oikealla tai vasemmalla puolellani istuminen ei ole minun annettavissani, vaan se annetaan niille, joille se on valmistettu.’ Kun ne kymmenen sen kuulivat, alkoivat he närkästyä Jaakobiin ja Johannekseen.” (Mark.10).

Jollakin tavoin tämä kohta liittyy mielessäni aiheeseemme vähäisestä voimasta ja heikkoudesta! Me kuulumme varmaan melkein jokainen siihen joukkoon, joka tällaista kuullessaan närkästyy tällaisella tavalla omaa paikkaansa etsiviin, mutta eikö meissä jokaisessa ole kuitenkin jotakin samankaltaista? Eikö todella lukuisa joukko temppeleissä parhaita paikkoja valitseva ole jo istuutunut yhtä hyvin niin oikealle kuin vasemmallekin puolelle, suuressa itsetietoisuudessa? Mutta eikö kaikki olekin jotakin ennenaikaista ja Sanan hengelle vierasta, itsepetosta?

”Veljeni, älköön teidän uskonne meidän kirkastettuun Herraamme, Jeesukseen Kristukseen, olko sellainen, joka katsoo henkilöön. Sillä jos kokoukseenne tulee mies, kultasormus sormessa ja loistavassa puvussa, ja tulee myös köyhä ryysyissä, ja te katsotte loistavapukuisen puoleen ja sanotte: ’Istu sinä tähän mukavasti’, ja köyhälle sanotte: ’Seiso sinä tuossa’, tahi: ’Istu tähän jalkajakkarani viereen’, niin ettekö ole joutuneet ristiriitaan itsenne kanssa, ja eikö teistä ole tullut väärämielisiä tuomareita? Kuulkaa, rakkaat veljeni. Eikö Jumala ole valinnut niitä, jotka maailman silmissä ovat köyhiä, olemaan rikkaita uskossa ja sen valtakunnan perillisiä, jonka hän on luvannut niille, jotka häntä rakastavat? Mutta te olette häväisseet köyhän.” (Jaak.2).

Voisiko löytyä sattuvampaa kuvausta sille ajalle, jossa juuri elämme, tai oikeastaan olemme jo eläneet kauemmin kuin osaamme ajatellakaan! Taivaallinen loisto on kurottamalla kurottaen, inhimillisin keinoin, venytetty maan päälle pilkaten jumalallista järjestystä. Emme kyllin usein voi korostaa usein lainaamaamme ajatusta: ”Ei alkua, eikä puoliväliäkään kruunata, vaan loppu!” Jos kieltäydymme Korkeudessa asetetusta hiljaisuudesta, nöyryydestä ja heikkoudesta, olemme toki väkeviä ja voimallisiakin, mutta emme Hengen vaikutuspiirissä! Mitä vielä voisimme tähän sanoa?:

”Sillä Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valkeus pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa. Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” (2.Kor.4).

Aamen, aamen, aamen!