”Ja te syötte kyllälti ja tulette ravituiksi ja kiitätte Herran, teidän
Jumalanne, nimeä, hänen, joka on tehnyt ihmeitä teitä kohtaan. Eikä minun
kansani joudu häpeään, iankaikkisesti. Ja te tulette tietämään, että
Israelin keskellä olen minä. Ja minä olen Herra, teidän Jumalanne, eikä toista
ole. Eikä minun kansani joudu häpeään, iankaikkisesti.” (Jooel, 2).
Voitaisiinko sanoa, että olen
ollut joitakin päiviä ikään kuin lamassa? Mieleni on kovasti tehnyt kirjoittaa,
mutta en ole saanut otetta ”kynästä” ja ”paperi” on ollut kuin mustaa. Olen käynyt
melkoista kamppailua menneisyyden muistojen johdosta, täysin vastoin omaa
tahtoani! Aivan erikoisella ja kiinni tarttuvalla tavalla olen kohdannut
alitajuntani esiin nostamia asioita menneisyydestä, kaipa päällimmäisenä se,
kuinka aikanaan varsin korkealta taholta
minua kiellettiin itse puhumasta ja kirjoittamasta mitään. Siksi kaivoin
esiin vanhoja kokouksiamme tietokonelevykkeellä, ladaten ne vanhaan
älypuhelimeeni. Kukaan ei voi edes kuvitella järkytystäni, joka osaltaan on
estänyt sisimpääni löytämästä kirjoitettavia asioita!
Jumalamme tietää totuuden, johon
kuuluu sekin, etten oikeastaan koskaan kyennyt valmistelemaan ennalta saarnaani
tai opetustani, muutamia sanankohtia lukuun ottamatta. Kuunneltuani nyt usean
kymmentä puhettani ja yleisön huutamia aamenia, voin rohkaisukseni todeta koko
ajan puhuneeni asioita, jotka pakostakin olivat Ylhäältä suuhuni pantuja. Itse en
kautta aikain ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi niitä asioita, jotka
sitten kokouksissa julkituotiin suuni kautta. Kunnia kaikesta kuuluu yksin Jumalalle!
Meitä on ruokittu Taivaallisella Mannalla, josta ei kukaan ihminen voi ottaa
kunniaa! Suoranaisella kauhulla ajattelen kuitenkin sitä, mitä totaalisessa valheellisuuden
hengessä on tiedotettu tahoille, jotka ovat mitätöineet kaiken puhumani ja
kirjoittamani!
Eräässä kokouksessa luin osan
runoani, minkä (osan) nyt lainaan tähän yhteyteen Jumalan kunniaksi:
En ole milloinkaan aikaisemmin
enkä jälkeenpäinkään kirjoittanut minkäänlaista runoa. Mutta kun vuonna 1992
yhtenä parhaimmista ystävistäni pitämäni veli petti minut todellisen Juudaksen
tavoin ja laati minusta mitä halpamaisimman ja valheellisimman
panettelukirjeen, jonka sanomaan moni vuosikautisista ystävistänikin uskoi,
antoi Herra minulle pääsiäisenä 1992 nämä runot, joista erikoisesti runoa
”Jälleen kerran pääsiäinen” jotkut ovat kutsuneet kuin psalmiksi. Kun nyt
syyskuussa vuonna 1994 olen tullut vaeltaneeksi 30 vuotta Herran tiellä, haluan
julkaista nämä runot uudelleen ikään kuin kiitokseksi iankaikkisesti
uskolliselle Jumalalle, joka tähän päivään asti on varjellut minut tiellänsä ja
armossansa.
JÄLLEEN KERRAN
PÄÄSIÄINEN
On yö,
maallinen ihminen tekee kuolemaa,
liha naulitaan ristille,
"Jumalani, Jumalani,
miksi minut hylkäsit!"
Toivottomuus, synkkyys,
pimeys peittää maanpiirin,
maa järkkyy.
Salamat leimahtelevat taivaalla,
sydän pakahtuu rinnassa.
Onko tämä kaiken loppu,
onko kaikki ollut turhaa?
Koko yönkö olen turhaan työtä tehnyt,
heitellyt verkkoani?
Palkkaani en ole pyytänyt,
rangaistusta en ole odottanut.
Valo ei pilkahda mistään,
kukaan ei seiso rinnallani.
Turhaa, turhaa,
huutavat pimeyden voimat,
paholaiset syöksähtelevät ohitseni,
kuoleman tuulet lennättävät hiekkaa.
Turhaa, turhaa,
turhaa on ollut kaikki vaivannäkösi!
Katso nyt, minne olet päätynyt!
Katso, mitä olet aikaansaanut!
Edes itseäsi et voi auttaa,
kuinka voisit auttaa muita!
Mihin voit enää luottaa,
mihin turvata?
Jumalasi on hyljännyt sinut,
kansasi on hyljännyt sinut,
veljesi on paljastanut sinut,
antanut sinut valtaamme.
Mitä sinulla olisi enää jäljellä?
Kaikki on mennyttä!
Etkö jo käsitä sitä?
Sinä olet mennyttä,
sinulla ei ole enää mitään virkaa.
Luovuta!
Pimeyden riivaajat painavat
orjantappurakruunua syvemmälle päähäni.
Piikit painuvat aivoihin asti,
en pysty enää ajattelemaan selvästi.
Tuska saa minut pois tolaltani,
pimeys tulee yhä suuremmaksi.
Voisiko jotakin pahempaa enää tulla,
missä on pimeyden loppu?
Keneenkään ei enää voi luottaa,
keneenkään ei voi turvata.
Kaikki horjuu,
maa järisee.
Koko ihmiskunta vapisee pelosta
odottaessaan sitä,
mikä maanpiiriä kohtaa.
Mihin voi enää luottaa?
On pääsiäinen, pitkäperjantai.
Pimeys on suurimmillaan.
"Jumalani, Jumalani, miksi minut
hylkäsit?"
Pimeys on suurimmillaan,
kaikki inhimillinen toivo on mennyttä.
Vain ajatus Juudaksesta tahtoo täyttää mielen.
Miksi, miksi kaikki tämä?
Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut
aikaisemminkin.
Tähän asti on jouduttu,
mitä seuraavaksi tulisi tapahtua?
Ei se tähän päättynyt silloin,
silloin kerran.
Ei, pimeys on väistyvä,
on tuleva pääsiäisaamu.
Ylösnousemus!
Yhtäkkiä näen sen,
suunnattoman kirkkaan valon!
Ei Jumala olekaan hyljännyt minua,
ei jättänyt minua!
Hän vain hetkeksi antoi pilvien peittää
taivaan,
hän antoi myrskyn viedä inhimillisen toivon.
Kuulen rakkaan äänen,
suloisen äänen,
joka sanoo:
"Poikani, ole turvallisella mielellä,
sinä olet Minun.
Näetkö nyt,
ilman Minua sinä et voi mitään tehdä.
Sinulla ei ole mitään muuta turvaa maailmassa,
sinulla ei ole ketään muuta johon luottaa.
Kun olit nuori, kuljit minne tahdoit,
nyt olen Minä vyöttänyt Sinut.
Sinunkin on käytävä Golgatallesi,
sinunkin on koettava kuolemasi,
ihmisten pilkka,
häpäisy ja syyttely.
Kuinka sinulle voisi käydä toisin
kuin mitä Minulle kävi?
Nyt sinä ymmärrät Minua paremmin,
tunnet, mitä Minä tunsin.
Sinä opit rakastamaan,
vaikka viha olisi luonnollisinta.
Sinä opit antamaan anteeksi,
vaikka liha huutaa kostoa.
Sinä opit muistamaan,
että pimeyttä seuraa valkeus,
yötä aamu,
joka muuttaa kaiken,
muuttaa arvojärjestyksen,
muuttaa pahan hyväksi.
Opit näkemään,
että kaikki yhdessä vaikuttaa
niiden parhaaksi,
jotka Jumalaa rakastavat.
On helppoa rakastaa hyvinä päivinä,
on helppoa puhua Jumalasta
kun kaikki on tyyntä ja tasaista.
Rakkaus koetellaan myrskyssä,
autiossa erämaassa,
hirvittävässä kylmyydessä.
Vasta silloin tulee paras esiin.
Vasta silloin syntyy jumalallinen.
Herrani, Sinä olet jotakin todella ihmeellistä.
Sinun rakkautesi on suurenmoinen.
Sinä käskit meitä rakastamaan,
rakastamaan jopa vihamiehiämme.
Täällä kaikki on ajallista,
inhimillisten lakien alaista.
Mutta huominen on niin lähellä,
aamu koittaa niin pian!
Tulevan ajatteleminen, odottaminen,
antaa voimaa rakastaa.
Meillä on valmistettuna paikka,
Sinun Itsesi tekemä, Herrani.
Jos ainoa, mitä voin tehdä,
on tänä lyhyenä aikana osoittaa
rakkautta vihamiehiänikin kohtaan,
niin älköön se jääkö heiltä saamatta.
Älkööt he menkö iankaikkisuuteen ilman sitä.
He tarvitsevat sitä,
Sinun rakkauttasi minun kauttani.
Juudaksella oli aikaa tehdä ratkaisunsa.
Hän näki kaikki Sinun tekosi,
hän kuuli kaikki Sinun puheesi.
Hänen olisi tullut ymmärtää enemmän,
käsittää rakkautesi.
"Yksi teistä on perkele."
"Joka minun kanssani pisti kätensä vatiin,
se kavaltaa Minut."
Silti sinä et tehnyt poikkeusta
edes hänen kohdallansa.
Sinä osoitit hänellekin rakkauttasi
loppuun asti.
Sinut kavallettiin,
annettiin alttiiksi vihamiehillesi,
rakkaudellisella eleellä.
Kaikesta huolimatta Sinä sanoit:
"Ystäväni, mitä varten sinä tänne
tulit?"
Herrani, minä uskon koko sydämestäni,
Sinä todella tarkoitit sitä.
Sinä kutsuit häntä ystäväksi.
"Isä, anna heille anteeksi,
he eivät tiedä mitä he tekevät!"
Oi jumalallinen Rakkaus,
kuinka suuri Sinä oletkaan!
Kuinka käsittämätön Sinä olet!
Täytä minut itselläsi,
valtaa minun koko olemukseni!
Jos Sinulla ei ole mitään muuta paikkaa,
jos Sinulla ei ole ketään muuta,
niin älä ainakaan kulje minun ohitseni!
Rakkaus pohjaton, valtaa minut,
valtaa veljeni ja sisareni.
Aika on kuluva loppuun hyvin pian,
armonaika päättyy.
Tee suuret tekosi Seurakuntasi keskellä,
olkoon vielä kerran maan päällä Seurakunta,
joka on täytetty Sinun voimallasi.
Puhu jälleen kerran omillesi,
jotka tuntevat turhaan tehneensä työtä koko
yön.
Sano Sinä meille,
minne heittää verkko,
niin se on oleva täysi.
Tee Sinä itse suuri työsi
valjenneilla elovainioilla.
Ilman Sinua emme voi mitään tehdä.
Ilman Sinua emme ole mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti