Vanhustenhoidon synkät pilvet

 Matilda – vanhus lasipurkissa

Vanhustenhoito on jälleen merkittävällä tavalla pinnalla yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kuuntelin juuri professori Sirkka-Liisa Kivelän haastattelun, ja omat kokemukseni suorastaan myrskyn lailla nousivat esiin muistuttaen kirjastani, jonka kirjoitin yli vuosikymmen sitten äitini hoitoon liittyen.

Jaoin aikanaan kotikaupungissani satoja kirjoja, ilman että juuri kukaan olisi tavatessamme tahtonut kommentoida siinä esitettyjä asioita. Kirjoitin vanhuksen yksitoikkoisesta elämästä sairaalan vuodeosastolla ja mainitsin yhtenä harvana, hänen havaitsemanaan seikkana, katonrajassa olevan pölyisen ja likaisen ilmanvaihtoventtiilin. Nyt näyttää siltä, että ainoa kirjani aikaansaama muutos vanhustenhoidossa on osastolle jättämäni kirjan johdosta se, että parin päivän sisällä venttiili oli puhdistettu!!!

Hyvässä uskossa ja toivossa julkaisen kirjaseni nyt kokonaisena, joka on tarkoitettu vapaaseen levitykseen, ei kuitenkaan kaupallisessa mielessä. En missään suhteessa haluaisi omalle kohdalleni äitini kokemuksia, etkä varmaan Sinäkään!

 

Matilda-

vanhus lasipurkissa

eli saako vanhuksen

ajaa alas

säästösyistä?

 

Matilda – vanhus lasipurkissa

Haluatko kuulla jotakin Matildasta, joka on aivan tavallinen ihminen aivan tavallisessa pikkukaupungissa? Hänen elämässään ei ole mitään niin erikoista, että jokin lehti haluaisi kirjoittaa hänestä, ei edes sitten kun aika hänestä jättää. Jokainen ihminen on kuitenkin kertomuksen arvoinen, ainakin niille ihmisille, jotka ovat oppineet ymmärtämään todellista elämää. Siksi haluan kertoa Sinulle Matildasta. Häneen ei ole vaikea samaistua, koska hän on niin tavallinen ihminen. Tärkeintä hänessä on, että hän on ihminen!

Matilda on nyt vanhus, ja tämä on syy siihen miksi on tärkeää kirjoittaa hänestä juuri nyt. Hän makaa sairaalan pitkäaikaisosastolla, vaikka ei ole sairaalahoidon tarpeessa. Hän odottaa omaa paikkaa jossakin inhimillisemmässä ympäristössä ja kärsii suunnattomasti siitä, että on omien sanojensa mukaan juuri nyt kuin lasipurkissa. Hän on elänyt yli yhdeksänkymmenen vuoden ajan omassa kodissa, tuttavallisissa olosuhteissa, tuttujen esineiden ja seinien keskellä.

Ketään ihmistä ei ole tarkoitettu lasipurkkiin, vaan jokaisella tulee olla oma paikkansa tämän maan päällä elämänsä loppuun asti. Ihmisen henkisyys tarvitsee tunteen johonkin kuulumisesta, myös silloin kun vanhuus tuo mukanaan unohtamista ja sekavuutta. Oikeastaan juuri silloin ihminen tarvitsee vähintään yhtä paljon rakkautta ja huomiota kuin aikanaan pienenä lapsena.

Matilda on tottunut elämään omaa elämäänsä omassa kodissaan, omassa paikassaan. Sairaalassa ei todellisuudessa ole kenelläkään omaa paikkaa, koska jokaisen vuode on samanlainen, yöpöytä samanlainen, vuodevaatteet samanlaiset, ja jopa vaatetus on melko samanlainen niin miehillä kuin naisillakin. Kaiken tämän keskellä hiukan sekava mieli alkaa luoda jotakin sellaista, mitä ihmisen todellinen sisin kaipaa, ja koska kaikki henkiset edellytykset entisenlaisen elämän jatkamiseksi ovat kadonneet, turvautuu alitajunta ja tajuntakin korvikkeisiin. Tässä juuri on alue, josta ei kukaan haluaisi puhua, ei ainakaan oikeilla nimillä ja käsitteillä.

On helppoa puhua laitostumisesta ja vanhuksen sekavuudesta, mutta mitkä ovat ne tekijät, jotka johtavat tälle hyvinkin synkälle tielle?

Vanhuksella itsellään on usein hyvin vähän tekemistä tämän asian kanssa, jota aivan omasta intuitiostamme käsin olemme alkaneet kutsua vanhuksen alasajamiseksi.

Matildalla ei koko elämänsä aikana ole ollut mielenterveysongelmia, vaikka elämä onkin sisältänyt paljon negatiivista kokemusta. Mutta kun eräänä aamuyönä olo on huono ja aika ja ehkä paikkakin hämärtyvät, alkaa Matildan heikotus tuntua nälältä, ja niin hän aikoo keittää aamupuuron neljältä yöllä.

Hän tavoittelee alimmalta hyllyltä jauhopakkausta, kun pyörätuoli yllättäen lennähtää alta. Matilda muksahtaa lattialle, kolhaisee päänsä niin voimallisesti, että toinen puoli kasvoja alkaa tummua ja veri vuotaa silmäkulmasta. Kukaan meistä ei voi tietää mitä kaikkea näinä hetkinä tapahtuu, mutta palvelutalon hoitajan saapuessa paikalle on koko jauhokaapin sisällys lattialla ja vanhus tajuton.

Kuinka paljon Matilda käsittää herätessään sairaalan vuoteessa on vain arvailujen varassa, mutta todetkaamme nyt jotakin sellaista, minkä pitäisi saada meidät suhtautumaan asioihin aivan uudella tavalla. Koska kertomamme hyvin suuressa määrin perustuu arvailuihin, emme saa tukea näkemyksiämme ja ”diagnoosejamme” perinteiseen ajatteluun, joka sisältää aivan liian suuren määrän ikään perustuvaa aliarviointia ja vähättelyä.

Missä instanssissa on laadittu laki ja määritelmä siitä, minkä vuosimäärän täytettyään ihminen ei enää oikein olekaan ihminen, vaan vain jonkinlainen otus tai olio?

Matilda on sairaalassa herätessään vielä aivan sama Matilda, joka yli yhdeksänkymmentä vuotta sitten parkaisi ensimmäisen itkunsa, osittain kai kauhusta sen suhteen että joutui ulos turvallisesta äidin kohdusta. Nyt hän varmaankin kuulumattomasti parkaisee toisen kerran yhtä järkyttävän kokemuksen keskellä: hän on jälleen kerran ulkona siitä turvallisesta ympäristöstä ja paikasta, jossa hän oli tottunut olemaan! Ensimmäinen järkytys perustui noin yhdeksänkuukautisen turvallisuuden tunteen katoamiseen, mutta nyt järkytys perustuukin yli yhdeksänkymmentä vuotisen turvallisuuden kadottamiseen. Vaikka sitä ei hänelle olekaan vielä sanottu, jokin hänen sisimmässään kertoo, että nyt on tapahtunut se, mitä hän vuosikymmenien ajan on pelännyt: hän ei pääse enää omaan kotiinsa!

Koko ihmisen elämä perustuu suurelta osaltaan tietynlaiseen menettämiseen, ainakin mitä tulee ihmissuhteisiin, niin kuin omaan ihmisyyteen. Vaikka ihmisen keski-ikä onkin pidentynyt, on varsinaista kasvun ja kehityksen aikaa vain pieni osa elämästä. Ensimmäiset rypyt ja hiusten ohentuminen ilmoittavat mielestämme aivan turhan aikaisesti siitä, että olemme vain ajallisia olentoja.

Pieni vauva makaa ensin vuoteessaan ja alkaa vähitellen kontata ja sitten kävellä horjuvin askelin. Loppupäässään elämämme kuvio on melko samanlainen, ja vaikka ruumiillisesti emme kulkisikaan kovin kumarassa, alkaa henkinen puolemme hyvin helposti jo valmistautua väistämättömästi edessämme olevaan. Tämä pätee toki vain niihin ihmisiin, joilla on realistinen ja totuudenmukainen käsitys ihmiselämästä.

Suurin osa homo sapiensin suvusta pahoittelee mielessään menneen elämän vaikeuksia, yrittää olla positiivinen ja uskoo tulevaisuuden tuovan mukanaan jotakin parempaa. Nämä ihmiset ovat unohtaneet elämän perustekijät, ja toteavat mahdollisesti vasta sairaalavuoteessa tai kuolinkamppailussaan, etteivät oikeastaan koskaan vielä ole eläneet, ja nyt on jo liian myöhäistä. Jos voisimme aivan realistisesti käsittää, että voimme elää vain ja ainoastaan tänään, olisi elämämme monessa suhteessa paljon helpompaa.

Matildan elämä oli opettanut hänelle niin paljon, kaikkine vastoinkäymisineen ja vaikeuksineen, että hän suhtautui vanhenemiseen ja kuoleman lähestymiseen harvinaisen järkevällä tavalla. Mutta hän oli koko vanhuutensa ajan toivonut nopeaa poisnukkumista, sillä eri sairauksien johdosta hän oli maannut sairaalavuoteella sen verran paljon, että tiesi tuon paikan olevan tarpeellisen, mutta ei toivottavan. Kukaan rehellinen ja mieleltään terve ihminen ei kaipaa sairaalavuoteeseen, vaan pyrkii viimeiseen hengenvetoon asti toteuttamaan aidon sisimpänsä toivomusta omasta paikasta ja omasta kodista.

Vaikka suhtautuisimme ajallisuuteemme ja kuolemaamme kuinka asiallisesti tahansa, joutuu jokainen rehellisyyden nimessä toteamaan, että kuolema tietyssä mielessä on tuntemattomuutensa johdosta hyvin pelottava asia. Mutta millaiseen aikaan oikein olemme tulleet, kaikesta hyvinvoinnista huolimatta, kun kuolema ei sittenkään tunnu niin pelottavalta kuin sairaalavuoteeseen joutuminen?

Laihat lohdutukset

Kerron niin mielelläni Matildasta, koska hänen elämässään voin samaistua niin moneen asiaan, sillä onhan hän niin äitini kaltainen. Aivan hänen tavallansa olen maannut sairaalassa aivan tarpeeksi voidakseni joka kerta kotiin päästyäni olla kiitollinen siitäkin terveydestä, mikä vielä on jäljellä. Tämän kiitollisuuden perustan ehkä johonkin muuhun, kuin mitä etenkin monissa hengellisissä piireissä on opin kaltaisesti omaksuttu kaikille pahoinvointia tuottavalla tavalla.

Kiitollisuutemme ei tarvitse perustua siihen, että niin monella muulla on paljon huonommin. Saan olla kiitollinen siitä, että minulla kaikki on niinkin hyvin, eikä sairauksieni keskellä tuo lohtua se, kuinka joku seurakuntalainen päivittelee riemun puutettani, kun vertaa minua johonkin sairaalassa makaavaan, jolta on lähes kaikki raajat amputoitu. Tällä ajattelutavalla on ihmiskunta saatettu aivan väärille raiteille, niin että jokaisen epäkohdan kohdatessamme vetoamme johonkin toiseen ihmiseen tai paikkakuntaan. Onhan meillä sentään kaikki hyvin verrattuna suurempiin kaupunkeihin! Onhan sinulla kaikki paremmin kuin tuttavallani, joka juuri oli auto-onnettomuudessa!

Riemullani ei siis ole rajoja, etenkin kun katselen uutisia sotatantereilta ja näen päättömiä ja riekaleisia ruumiita! Kyllä minulla ja Matildallakin on hyvin, kun pääkin on vielä tallella, joskin hiukan sekavana! Minäkin olen sekava, yksinkertaisesti siitä syystä, etten kulje ja ajattele suurien joukkojen marssitahtiin. Kaikki yleisestä ajattelukaavasta poikkeavat on aina luokiteltu hiukan epäluotettaviksi ja sekaviksi, ainakin elämänsä aikana. Kuoleman jälkeen sitten on suitsutettu heidän muistolleen, kun viimeinkin on päästy varmuuteen siitä, etteivät he sittenkään olleet sekoja, vaan näkivät sen, mitä muut eivät halunneet nähdä.

Haluammeko me nähdä mitä Matildan mielessä ja päässä liikkuu, vai onko kaikki kuitattavissa vain toteamuksella, ettei ole mikään ihme että niin vanha ihminen jo vähän sekoilee ja kadottaa nykyhetken?

Hän ei varmastikaan halua kadottaa sen paremmin nykyhetkeä kuin ei menneisyyttäkään, mutta hän elää elämäänsä, tai paremminkin jatkaa elämäänsä olosuhteissa, jotka eivät ollenkaan tue hänen henkisten kykyjensä säilymistä saati sitten elpymistä. Eli hänen sijoituspaikkansa määrittää hänen mahdollisuutensa ihmisyyden säilyttämiseen viimeisinä hetkinään. Vuoteessaan maatessaan hän näkee valkoisen katon, pölyisen tuloilmaventtiilin, ja päätä kääntäessään hän näkee viereisessä vuoteessa makaavan, paljon itseään sairaamman potilaan.

Matildalla ei ole paikkaa

Matilda ei tarvitsisi enää sairaalahoitoa, mutta mitään muutakaan paikkaa hänelle ei ole, sillä kaikki vanhusten hoitopaikat ovat täynnä, ja jono on todella pitkä. Niinpä hän päivästä toiseen kyselee minulta, oliko tämä ratkaisu aivan oikea. Hän ei totuuden nimessä käsitä olevansa kykenemätön elämään yksin omassa kodissaan, koska tarvitsee ympärivuorokautista valvontaa. Mutta tämä kysymys pakottaa meidät näkemään, etteivät nämä mielestämme hyvin sekavat ihmiset sittenkään ole niin sekavia kuin aivan liian helposti ajattelemme, mielemme rauhoittamiseksi.

Jos Matilda puhuu lasipurkista ja kyselee ratkaisun mielekkyyttä, tiedostaa hän asioiden olevan vastoin parempaa käsitystämme. Hän tiedostaa aivan selvästi olevansa väärässä paikassa. Hän tiedostaa hetkittäin niin paljon, että jos kaiken tietäisimme, tulisi meille hyvin paha ja murheellinen olo. Kun nykyajan ihminen on niinkin narsistinen, välttää hän pahaa mieltä ja murhetta, etenkin muiden puolesta, ja siksi niin sosiaalitoimi kuin terveydenhuolto turvautuvat perinteiseen näkemyskantaan: vanhus on vanha, elänyt elämänsä josta hänen tulee olla kiitollinen, ja nyt hänen on syytä tyytyä osaansa, etenkin jos on köyhä. Köyhän ei tule odottaa liikoja viimeisinä vuosinaan, sillä rikkaathan ne ovat, jotka tätä yhteiskuntaa yllä pitävät! Näin totesi ainakin eräs kauppias, joka oli sitä mieltä, että on yksi lysti missä olosuhteissa vanhukset elävät. En voi mitään sille, että jossakin mielessä toivoisin tuon henkilön sairaalavuoteeseen, missä hänellä olisi aikaa miettiä asioita tarkemmin. Tässäkään maassa ei olisi yhtä ainutta rikasta ihmistä ilman niitä köyhiä, jotka ovat työllään hänet rikastuttaneet!

Niin Matildalle kuin minullekin on luvattu turvattu vanhuus, vai olemmeko käsittäneet kaiken väärin? Onko meiltä jäänyt lukematta suuri määrä pientä tekstiä, jota ei näe ilman erikoislaatuisia linssejä?

Jos olemme käsittäneet kaiken väärin, emme kuitenkaan tunne itseämme idiooteiksi, sillä kukaan ei ole selvästi kertonut meille, ettei vanha ihminen enää ole tärkeä!

Matildat

Tänään vieraillessani Matildan luona ilahtui hän suuresti, koska oli jo luullut, etten koskaan enää tule. Hän oli juuri syömässä, ja nyt hän jaksoi nostaa lusikan suuhunsa tukematta toisella kädellä. Hän söi unohtaen minut siksi aikaa. Sitten keskustelimme sellaisella tavalla kuin se vielä on mahdollista, ja hän kertoi surustaan, kun ei enää niin usein näe äitiään. Alkaa äiti jäädä unohduksiin kaikilta, totesi hän.

Ymmärrän niitä nuorempia ihmisiä, jotka kokevat nämä vierailut ahdistavina. Itse olin alussa aivan samanlainen, mutta nyt katson nämä tapaamiset suureksi elämänrikkaudeksi. Opin nyt Matildasta aivan uusia asioita, uutta puolta ihmisyydestä. Hän kärsii hyvinvointivaltion näennäisestä huolenpidosta siinä kuin muutkin kaltaisensa. Jos kirjoittaisin omasta äidistäni, katsottaisiin se helposti itsekkyydeksi ja oman hännän nostamiseksi.

Sairaaloiden pitkäaikaisosastot ovat täynnä näitä Matildoja, ja kertoessani nyt hänestä yhtenä ihmisenä, kosketan sanoillani ja kirjaimillani yhtä satuttavimmista ongelmista ns. hyvinvointimaassamme. Me elämme todella suuren valheellisuuden keskellä, mistä vanhuksemme on elävä todiste. Elävä, niin kauan kuin hänen hetkensä tulee nukkua pois. Hän olisi jo toivonut sitä, mutta meidän toivomuksemme eivät määrää kohtaloamme!

Matilda vaistoaa sisimmässään yhteiskunnan kovuuden ja sanoin lausumattoman, kirjoittamattoman toiveen siitä, että mahdollisimman moni julkisuuden valokeilasta osaton, varaton vanhus, olisi kyllin viisas nukkuakseen pois olemasta vastus ja haitta merkittävämpien ihmisten tiellä. Toisaalta tuli juuri televisiosta ohjelma avioparista, joka sodasta lähtien on elänyt yhdessä. Jotakin erikoista ja merkittävää sisältyy heidän elämäänsä, koska tällaisen ohjelman sanoma kuuluu niin selvästi: nämä ovat merkittäviä ihmisiä, ja heistä on pidettävä huolta!

Tämänhetkinen presidenttimme totesi uudenvuoden puheessaan, että vanhukset ovat meille tärkeitä. Vain sen ehdin kuulemaan, kun hän jo siirtyi toiseen aiheeseen. Käsitin tuolloin, että hän tarkoittaa kaikkia maamme vanhuksia. Mahdollista kuitenkin on, että hän tarkoitti vain tiettyjä, merkittäviä persoonia, sukulaisia. Se on hyvinkin mahdollista, sillä jostakin kaupungista saattaa puuttua sija ja oma paikka yli sadalta vanhukselta! Nämä elävät olosuhteissa, jotka eivät vastaa heidän terveydentilaansa tai henkistä kapasiteettiansa. Heistä ei ole enää hyötyä tälle yhteiskunnalle, he eivät tuota, eivät ole hyödyllisiä!

Mihin tällainen ajattelu perustuu? En tiedä sitä, enkä tule koskaan käsittämään sitä. Nämä vanhukset eivät ole jokin erityinen rotu tai kansallisuus, joka on tunkeutunut meidän maahamme ja alueellemme, vaan he ovat tulos koko maamme elämästä ja suorituksesta. He eivät ole toiselta planeetalta, ei vieraalta maalta, vaan… hyvänen aika, eivätkö virkamiehemme ja johtajamme käsitä ollenkaan, että he ovat me, sinä ja minä ikääntyneenä!

Jos tämä yhteiskunta tällaisella tavoin alkaa vierastaa Matildaa ja kaltaisiaan, ilman että ihonväri muuttuisi mustaksi tai keltaiseksi, ilman että piirteet alkaisivat viitata johonkin toiseen rotuun… niin, pitääkö vanhuutta todella alkaa pelkäämään? Annettuani kaikkeni tälle yhteiskunnalle, se yhtäkkiä näkee minussa uhkan hyvinvoinnilleen ja pitää minua vieraan maan kansalaisena? Eikö se tajua, että se olen minä, sama minä, joka aikanaan tyydytyksellä merkittiin kirkonkirjoihin uutena yhteiskunnan kansalaisena? Eikö Matilda ja kaltaisensa elä elämänsä luottamuksessa tarpeellisuuteensa ja oikeuteensa ihmisenä?

Menestyjät palkitaan, jos palkitaan

Miksi näyttää nyt siltä, että Matildalta on otettu pois kaikki ne oikeudet, joista olemme ylpeitä länsimaisessa kulttuurissamme? Mikä on hänen rikoksensa? Kirjoittaja varmaankin katsotaan yhdeksi hyödyttömimmistä henkilöistä tämän kansan keskellä, kun ei ole tuottanut tarpeellista määrää verovaroja eikä ole kunnostautunut siinä määrin, että voitaisiin katsoa julkisuuden henkilöksi. Kirjoittaja ei ole viihdyttänyt suurta yleisöä, niin kuin ei Matildakaan.

Oletko muuten pannut merkille keitä ihmisiä tämä maailma arvostaa ja kunnioittaa? Menestyjiä! Ketkä menestyvät? Hyvänen aika, tyhmä kysymys! Kaikki ne menestyvät, jotka viihdyttävät ihmisiä, saavat heidät hetkeksi unohtamaan todellisuuden, arjen surut ja vaivat!

Kaikki kunnia niille, jotka saavat elämän tuntumaan helpommalta. Heitä tulee todella arvostaa, osoittaa heille suosiota, sillä asemaansa he eivät ole saavuttaneet ilman suuria uhrauksia ja menetyksiäkin. Joka haluaa saavuttaa jotakin suurta, joutuu luopumaan paljosta. Ketään menestyjää ei siis tule kadehtia. Mutta että menestys ja maine merkitsisivät sitä, etteivät muut ihmiset olekaan niin tärkeitä… tässä on ongelmamme villakoiran ydin. Liika vertaileminen toisiin tuottaa suuria ongelmia ja suurta murhetta monen ihmisen elämässä.

Matilda oli nuorena melko kaunis nainen. Se ei kuitenkaan tuottanut odotettua onnea, ja niinpä hetken lumo tuotti vain yhden uuden kansalaisen syntymisen tämän maan päälle. Oli jossakin mukavampi ja kauniimpi luomakunnan koristus, joka tuntui sopivammalta avulta yksinäiselle miehelle. Tämä merkitsee aina jonkun hylkäämistä, pettämistäkin.

Matilda oli kokenut monia pettymyksiä pitkän elämänsä aikana. Mitä jälkiä ne häneen jättivät, sitä tuskin kukaan ulkopuolinen milloinkaan kykenee näkemään. Tässä onkin elämän surullisuus. Se ei perustu siihen, että emme tiedä tarpeellisessa määrin ihmisten sisimpiä salaisuuksia, vaan siihen, että meidän asenteemme on niin väärä. Voidaksemme myötätuntea toisen ihmisen kanssa, emme tarvitse niinkään viisautta, vaan sydäntä. Mistä sitten sydämemme voisi oppia tuntemaan toisen kanssa? Omien pettymysten ja murheiden avulla, käsittämällä olevamme kaikki hyvin samanlaisia! Mikä tuottaa murhetta minulle, tuottaa sitä toisellekin!

Emmekä oikeastaan tarvitse tätäkään. Pitäisi riittää empatian muodostumiseen vain se kun näkee lähimmäisen murheelliset kasvot, laahaavat askeleet, kumaraisen ryhdin. Tieto on loppujen lopuksi toisarvoista rakastavan katseen ja mielen rinnalla!

Että Matilda nyt makaa sairaalassa oman kodin sijasta, kertoo meille elämän raadollisuudesta. Kauniit puheet ja sanat ovat totaalisen merkityksettömiä, jos tekomme ovat ristiriidassa niiden kanssa!

Matildan kodissa ei ole muuta kuin pari tuolia ja pöytää, sillä kaikki muu on jo viety pois. Olen menneiden kuukausien aikana vähä vähältä vienyt tavaroita omalle asunnolleni, jakaen osan tuntemilleni varattomille. Tämä kaikki on ollut raskasta, sillä jokainen esine ja huonekalu ovat tulleet tutuksi vuosien saatossa. Kaikki on ollut osa Matildan elämää, kuin osa äitiä. Nyt pala palalta entinen elämä hävitetään konkreettisella tasolla. Tämä merkitsee eroamisen tuskaa ja murhetta. Mutta se tulee aikanaan meidän jokaisen osaksi. Vain muistot jäävät, hämärtyäkseen ajan patinan vaikutuksesta.

Minun on helppo asettua Matildan pojan asemaan ja tuntea hänen kanssaan. Voin kuvitella millaisella kaihomielellä hän joka kerta lähti äitinsä asunnolta viimeisten kuukausien aikana. Hänen mielensä verkkokalvoille ikuistui toistuva kuva siitä, kuinka hänen astellessaan ulko-ovelta kohti autoa, harmaapäinen hahmo vilkutti hämärästä asunnosta, vieläkin kaihomielisempänä. Nämä kuvat olivat toistuneet niin monen vuoden aikana, että lopulta katosi murhetta tuottava ajatus siitä, milloin nämä kasvot viimeistä kertaa nähtäisiin osittain alas lasketun rullaverhon takaa.

Niin, viimeinen kerta on jo kaiken keskellä unohtunut. Äiti ei nukkunut toivomuksensa mukaisesti pois. Hän yhä vielä on todellinen, harmaapäinen, hiukan murhemielinen vanhus sairaalan vuoteessa tai aulassa. Ehkä näin onkin hyvä, eroaminen tulee asteittain, ei niin äkillisenä.

Ehkä juuri tämä eroamisen tuska on se, mikä saa ihmiset asennoitumaan vanhuuteen aivan väärällä ja nurinkurisella tavalla. Ihminen on niin tunteittensa orja, että tekeytyy täysin tunteettomaksi, käsittämättä taistelevansa omaa ihmisyyttään ja henkisyyttään vastaan. Ihmisen tulee erota isästään ja äidistään ja tulla yhdeksi uuden, itse luomansa perheen kanssa. Tässä mielessä jokainen ihminen on yksilö, erillinen persoona. Mutta jos hän kieltää sukulaisuutensa, juurensa, vanhempansa, tulee hänestä juureton harhailija, joka ei pitkänkään elämän aikana ole kykenevä käsittämään omaa, todellista minuuttansa. Tässä suhteessa Kaukoidän kansat ovat paljon viisaampia ja siten henkisestikin terveempiä.

Me olemme ympäröineet itsemme niin valtavalla määrällä tietoa ja toimellisuutta, etteivät aivomme ja olemuksemme sittenkään kykene käsittelemään kaikkea ympärillämme olevaa. Liika tieto ja tavara ja tekniikka jne. eivät todellisuudessa merkitsekään hyvinvointia, vaan paremminkin pahoinvointia.

Mikä on yksi suurimmista perustekijöistä tässä pahoinvoinnissa? Se, että me kadotamme kosketuksen omaan itseemme, sisimpäämme. Me olemme materialisoituneet, markkinatalous on vieraannuttanut meidät valtavasta määrästä henkisyyttä ja hengellisyyttäkin, niin että ihminen onkin jo tavaraa ja materiaa varten… eli ihminen on sapattia varten eikä sapatti ihmistä varten!

Matilda on käsittänyt tämän koko elämänsä ajan. Siksi hän kuuluu siihen ryhmään ihmisiä, joka ei halustaan huolimatta pysty käsittämään nykyajan meininkiä. Viime kuukausiin asti hän oli säilyttänyt henkisen vireytensä siinä määrin, että jopa kymmeniä vuosia nuoremmatkin olivat henkisesti taantuneempia kuin hän. Mutta nyt toistuvat sairauskohtaukset romahduttivat jotakin katastrofaalisesti. Jonkin asian tarvitsemme jokainen täältä erotaksemme. Itse kullekin se tulee tavalla tai toisella, ilman että itse voimme päättää siitä. Tämä on nyt Matildan osa, jonka toivoisimme aika tavalla toisenlaiseksi.

Kätketty yksinäisyys

Olen käynyt Matildan luona niin usein kuin mahdollista, sillä hänen sukulaisensa voi laskea yhden käden sormilla, ja nämä aika harvoin käyvät häntä katsomassa.

Kun on hiukan sekava, kysyy Matilda aika monena iltana minulta, mihin vuoteeseen hän nyt voi mennä. En ihmettele sitä, sillä välillä hänen vuoteensa on käytävän suuntaisesti, joskus väliseinän suuntaisesti. Nyt hän ei moneen iltaan ollut kysynyt omaa paikkaansa, mutta tänään hänen huoneensa keskellä oli ylimääräinen vuode, jossa makasi jo tutuksi tullut vanhus. Nyt Matildaa jälleen kerran huolestutti se, onko hänellä ollenkaan yöpaikkaa. Mihin huoneeseen hän menisi, mihin vuoteeseen kallistuisi lepäämään.

Minulla ei ole pidemmällä aikavälillä ollut mahdollista tutustua kovin moneen vanhukseen sairaalaolosuhteissa. Jostakin syystä kuitenkin ymmärrän hänen huolensa todella syvällisesti. En ole kai aivan tavallinen ihminen, vaan minulle on annettu tavallista voimakkaampi kyky samaistua kärsivän ihmisen kanssa. Ikään kuin tällaisen ihmisen sisin viestittäisi minulle sellaisiakin asioita, joita ei kukaan muu kykene välittämään itselleen ja toisille.

Itse olen ollut todella vaikeiden olosuhteiden keskellä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Ehkä se selittää itsellenikin käsittämättömän kyvyn myötäelää lähimmäiseni kanssa. Jossakin määrin jo koulun ala-asteella jouduin huomaamaan itsessäni olevan jotakin mikä ei varmaankaan ole perinnöllistä. On ikuisiksi ajoiksi syöpynyt mieleeni se, kuinka kärsin kun joitakin heikompia tovereitani kiusattiin ulkonäön tai vaatetuksen tähden. Jokainen yleisestä suuntauksesta poikkeava koettiin luvalliseksi pilkan kohteeksi.

Koen itse tuskaa, mikä säteilee lähes jokaisella vierailulla tuosta harmaapäisestä vanhuksesta, joka hieman kumaraisena nököttää pyörätuolissaan. Jos en tuntisi häntä niin hyvin ja pitkältä ajalta, kiinnittäisin kai kaiken huomioni hänen sekaviin puheisiinsa lapsista ja ihmisistä, joista minulla ei ole mitään tietoa. Hän uneksii silmät auki asioista, jotka alitajunta tuo hänen mieleensä. Mutta hänellä on selkeitä hetkiä sekavien puheiden keskellä, ikään kuin heräämisiä siihen todellisuuteen josta minäkin olen osallinen. Se toinen todellisuus, mikä saa meidät pitämään häntä väsyneenä ja harhaisena vanhuksena, on suureksi osaksi riippumatonta hänestä itsestään.

Matilda oli lentänyt pyörätuolistaan, tai pyörätuoli oli lentänyt hänen altaan, koska hän oli saanut sairaskohtauksen ja iskenyt päänsä verisesti. Jotakin oli tapahtunut, ja ehkä huomaamatta jäänyt tulehdus oli sotkenut koko elintoiminnon. Sekavuudelle on siis aivan selvä lähtökohta ja syy, mutta emme rohkene enää turvautua totunnaisiin selityksiin vanhenemisesta ja aivotoiminnan rappeutumisesta. Meillä on oikeus ja velvollisuuskin huomioida sellaisiakin tekijöitä, joihin ei enää vuosikausiin, tai ehkä koskaan ole kiinnitetty huomiota. Dementia on väistämätön tosiasia, mutta mitkä ovat ne tekijät, jotka määrittävät sen kehittymisen? Uskon minulla ja meillä jokaisella olevan oikeuden asettua Matildan asemaan ja nähdä myös ne tekijät, joiden tulisi ehkä enemmän kuin käsitämmekään, vaikuttaa arviointiimme ja kokonaiskuvan luomiseen. Kokonaiskuva sanana kuulostaa tässä yhteydessä hiukan kuin pilkan teolta, sillä pitkään aikaan ei vanhuuden käsitettä ole haluttu nähdä todellisuutta vastaavalla tavalla!

Matilda on siis selvästi dementoitunut, mutta nyt alamme jossittelemaan, totuuteen perustuvien mielikuvien mukaisesti. Jos mummolla olisi, niin hän olisikin vaari, ei sovi tähän yhteyteen.

Ensimmäisinä päivinään sairaalavuoteessa Matilda oli selvästi järkyttynyt, ja hänelle selvisi vasta tulehduksen laannuttua olotilansa todellisuus. Alkuaikoina kaiken sekavuuden keskellä hänellä oli ajoittain hyvinkin selvä käsitys siitä missä hän oli, vaikka ei mielestään kuulunutkaan sinne missä oli. Alusta asti paikka tuntui vieraalta, sillä sehän on tarkoitettukin tilapäiseen oleskeluun. Jos hän muutaman viikon tai kuukaudenkin jälkeen olisi päässyt olosuhteisiin, missä hän olisi voinut saada kodinomaisen tunteen, olisiko hän niin sekava kuin juuri nyt on?

Pakostakin olen joutunut seuraamaan muitakin ”Matildoja” näiden kuukausien aikana, ja ellen aivan suuresti erehdy, maallikko kun olen, on jokainen pidempään tuolla osastolla oleva, kodinomaista paikkaa odottava, selvästi taantunut henkisesti. Jonkin tutkimuksen mukaan vanhus laitostuu jo seitsemässä viikossa!

Luonnollinen pako todellisuudesta

Etenkin alkuaikoina niin Matilda kuin muutkin kaltaisensa osoittivat piirteitä, mitkä viittaavat johonkin hyvin surulliseen asiaan. He olivat ilmeisestikin melko murheellisia todetessaan olevansa sidottuja tähän ilmapiiriin ja ei toivottuun ympäristöön. Useampikin ruokailun yhteydessä valitti ruokahalunsa puutetta ja tarjosi mahdollisesti jälkiruokaansa jollekin vierustoverille. Kaikki tämä viittaa jollakin tavoin hädän keskellä syntyvään palvelemishaluun, vääränlaiseen läheisriippuvuuteen, jolla yritetään peittää sisimmässä vallitsevaa mielipahaa. Onkohan tästä kukaan tehnyt minkäänlaista tutkimusta?

Matildaa vaivaa koko ajan se, ettei minulle anneta ruokaa tuossa ”ravintolassa”, vaan minä vain seuraan hänen syömistään, pilkon perunat ja pihvit, autan joskus salaatin tai jälkiruuan kanssa. Jos istumme iltapalaa odottaen aulan pöydässä, kysyy hän usein olenko jo tehnyt tilauksen. Ei, en ole, enkä minä saa mitään, vaan kohta hänelle tuodaan iltapala.

Matilda on tottunut palvelemaan ja tarjoamaan jotakin jokaisella vierailulla, ja nyt hänellä ei ole ostettuna mitään, kun ei ole päässyt kauppaan. Ei ole edes maitoa, kun ei ole ollut rahaa ostaa mitään. Enkö voisi antaa hänelle sen verran rahaa, että hän voisi ostaa jotakin edes pojille, jotka tulevat häntä katsomaan? En ole enää kuukausiin korjannut näitä hänen ajatuksiaan, koska niistä on tullut niin merkittävä osa hänen nykyistä todellisuuttaan. Minne sisko on mennyt, kun ei sitä ole aikoihin näkynyt, saa minut kuitenkin kertomaan hänelle hautausmaata kohti viitaten: Hän ollut hautausmaalla jo lähes kymmenen vuotta!

Kaikkien sekavien puheidensa keskellä Matildasta huokuu kuitenkin jotakin niin rakkaudellista ja haurasta, että arvostan häntä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Nämä asiat kuuluvat nyt hänen tämänhetkiseen todellisuuteensa, aivan kuten hän varmaankin pienenä lapsena jutteli äidilleen lapsen mielikuvitusmaailman todellisuuksista. Jos lapsi puhuu jotakin meille käsittämätöntä ja epätodellista, emme tuomitse häntä sekavaksi tai kalkkikseksi, koska hän on lapsi ja nämä asiat kuuluvat lapsuuteen. Aivan samalla tavoin usean vanhuksen elämän loppukaareen kuuluu eräänlainen takautuminen, joka monessa suhteessa yhdistää elämän ehtoohetket elämän alkupäiviin. Kierros on käyty kohta loppuun, ja mikä maasta on tullut, palaa takaisin maahan. Se tuntuu surulliselta, sydäntä särkevältä, mutta se on elämän todellisuutta, osa sitä kokonaisuutta, mitä kutsumme ihmisyydeksi!

Matildan luona vieraileminen on omalla, oudolla tavallaan, opettavaista ja elämää rikastuttavaa. Vanhenemisen ja kuoleman kohtaaminen oikealla asenteella opettaa jotakin sellaista, mitä ei missään muualla voi omaksua. Kun hyväksyy ihmisen, siis itsensäkin ajallisuuden ja rajallisuuden, alkaa suhtautua jokapäiväiseen elämään aivan uudella tavalla. Oppii olemaan kiitollinen jokaisesta elämänsä hetkestä, siitä terveydestä mikä kunkin osaksi on suotu, kaikesta siitä mitä saa omistaa. Useimpien ihmisten elämä tuntuu olevan riippuvainen siitä, mitä ihmisellä ei ole. Tällöin ihminen ei todellisuudessa elä ollenkaan tätä päivää, vaan on jossakin mielessä harhaisempi kuin rakas Matildamme.

Matilda ei siis olekaan mikään merkityksetön ja toisarvoinen henkilö, koska hänen kohtaamisensa tuottaa sen suuren ilon, että oppii elämään juuri sitä elämää, joka sillä hetkellä on saatavillamme. Kuinka ihanaa onkaan elää juuri tässä hetkessä, tässä todellisessa olevaisuudessa, sillä mennyt on enää vain muistoja, ja tulevaisuus on tuntematon ja haaveita vain.

Nyt iltapäivällä Matilda oli humoristisella tuulella. Hän istui ruokailua varten valmiina pöydän ääressä useiden muiden vanhusten kanssa. Istuin jonkin matkan päässä, ja hän huuteli minulle useaan kertaan asioita joita en oikein käsittänyt.

Minua on aina liikuttanut hänen ruokailunsa, joka tapahtuu äärimmäisellä nöyryydellä ja vakavuudella. Ruuan ottaminen lusikkaan tai haarukkaan näyttää aika vaikealta, ja voimaa käden nostamiseen on juuri sen verran että avoin suu saa pureskeltavaa. Nyt hän ei toivottanut seuralaisilleen hyvää vappua niin kuin eilen illalla. Mutta on hyvä että kumppanit ymmärtävät nämäkin hyväntahtoiset toivotukset, vaikka on tammikuun loppu.

Tältä paikkakunnalta puuttuu suuri määrä vanhusten hoitopaikkoja, ja tuntui todella pahalta kuunnella kahden ”Matildan” keskustelua siitä, kuinka he ovat jättäneet hakemuksen tiettyyn ryhmäkotiin. Heitä kuulemma todella kovasti jännittää meneekö hakemus läpi. En voisi edes ajatella kertovani heille, kuinka pitkät jonot jokaiseen hoitopaikkaan on. Onko vain panettelua vai totta, mutta jonojen ohitse kuulemma pääsevät merkittävät henkilöt? Kumpikaan näistä ei ollut merkittäviä, sillä eiväthän he olisikaan täällä siinä tapauksessa.

Menneisyyden taakka

Olisin suonut Matildalle jotakin parempaa hänen viimeisiksi päivikseen. Onhan hänen elämänsä niin täynnä pettymyksiä ja masentavia asioita. Itse olen jo joutunut toteamaan, ettei nuoruuden jälkeinen aikani juurikaan sisällä suuria ilon aiheita. Tässä kohden olemme Matildan kanssa aika samanlaisia. Mutta hän on ottanut kaikki koettelemuksensa paljon suuremmalla rauhallisuudella kuin mitä itsestäni voin sanoa. Yksi masentavimmista asioista hänelle kai oli se, kuinka hänen ainoa poikansa solmi melko tavalla onnettoman avioliiton ja kävi noin kolmikymmenvuotisen sodan, josta Matildakaan ei jäänyt osattomaksi.

Missä soditaan, siellä koetaan traumoja ja pettymyksiä. Nämä negatiiviset asiat täytyy sitten purkaa jollekin, sehän on elämän laki. Miten se tapahtuu, on kuitenkin suuremmasta merkityksestä kuin se kenelle ja missä se tapahtuu. Anoppi luonnollisestikin on asemassa, missä häneltä ei ollenkaan kysytä mitä hän haluaa ja toivoo, vaan nuoruuden narsistisella oikeutuksella paha olo kaadetaan nimenomaan anopin tai apen nimellä kulkevan ylle. Yksi peruste lienee kautta aikain ollut se, että anoppi ja appi yleensä pitävät oman jälkeläisensä puolta, koska tuntevat tämän niin hyvin. Mistähän tällainen erehdys on saanut alkunsa? Eivätkö nämä ihmiset vieläkään käsitä, että etenkin miniä kuuluu siihen kastiin, jolla on aivan synnynnäisenä varusteena kyky tunnistaa kumppaninsa ja tämän sukulaisten salatuimmatkin paheet ja heikkoudet?

Niinpä ei Matildan tarvinnut kuin luoda vääränlainen, tahdoton katse, kun jo jokin miniän sisimmässä alkoi läikehtiä ilkeällä tavalla. Kysymys ei niinkään ollut siitä mitä Matilda halusi tai tarkoitti, vaan oli enemmänkin kysymys miniän tulkinnasta. Olen seurannut ihmiselämää erikoisella tarkkaavaisuudella koko elämäni ajan, ja läheisestä suhteestani riippumatta voin todeta, että on harvassa sellaisia äitejä ja isoäitejä, kuin mitä Matildamme oli suhteessaan poikansa perheeseen. Tiedossani ei ole yhtäkään tapausta, missä tämä olisi sokeasti asettunut poikansa puolelle, vaan pyrki harvinaislaatuisella tasapuolisuudella suhtautumaan kaikkiin samalla tavalla. Siitä todistuksena hänen uskomaton anteliaisuutensa, sillä hän vuosikymmenien ajan suureksi osaksi puki koko perheen.

Matilda ei koskaan ole ollut varakas, kun oli vain keskinkertainen liikeapulainen. Paha sydänvika keskeytti työelämän, ja työnantajan nurjan asenteen tuoman mielipahan saattelemana hän jäi varhaiseläkkeelle saamatta asianmukaista korvausta. Kuinka paljon hän aikanaan jätti syömättä arvoistaan ruokaa, jää arvoitukseksi, mutta jossakin vaiheessa hän osti vähäisillä eläkerahoillaan käytetyn auton poikansa perheelle. Mikä käsittämättömintä, miniälle tämä anteliaisuus oli aivan kuin maailman selvin asia. Kiitollisuuden osoitukseksi tämä piti useamman kerran sellaisen metelin iäkkäälle anopilleen, että tämä ainakin kaksi kertaa vietiin piipaa-autolla sydänkohtauksen saaneena lähimpään sairaalaan!

Ajatellessani kaikkea tietämääni totean olevani paljon huonompi ihminen kuin Matilda. Tietysti tämä vanhan ihmisen temperamentilla ja olemuksella ajoittain pahoitteli ankarastikin kokemaansa kohtelua, mutta uskon itse olevani paljon sapekkaampi kaiken kuulemani johdosta. Tietoisena kaikesta vanhaa ihmistä murehduttaneesta toivoisin hänelle omaa paikkaa missä tahansa muualla kuin sairaalassa. Elämä taitaa olla paljon raadollisempaa kuin itsekään uskallan itselleni myöntää! Kuinka paljon ihmiset suovatkaan itselleen mielipahaa ja murhetta olemalla epärealistisen optimistisia ja todellisuudelle vieraita!

Matildan sekavuus tulisi nähdä oikeassa mittasuhteessa hänen nykyiseen ympäristöönsä. Oikeastaan olisi ihme jos hän olisi toisenlainen. Täysipainoiset ihmiset tuossa miljöössä ovat poikkeuksellisen vahvoja ja elinvoimansa säilyttäneitä. Kun ajattelen työkenttääni narsistisen persoonallisuushäiriön uhrien keskellä, joudun aivan päivittäin ajattelemaan ja pohdiskelemaan erilaisia ihmisen torjuntamekanismeja. Jo terve ihminen omaa automaattisen hälytysjärjestelmän, joka perustuu aika paljon alitajuntaan. Ihmisen luontainen torjuntajärjestelmä alkaa automaattisesti toimia ylivoimaiselta tuntuvien tekijöiden vaikutuksesta. Tämä järjestelmä on niin automaattinen, ettei sitä useinkaan pane edes merkille, ja siksi on niin helppoa ajautua todellisuudelle vieraille alueille ja vaikutuskentille. Se merkitsee tietynlaista epätodellisuutta ja totuuden pakenemista aivan pienissäkin asioissa.

Ihmisen tunne-elämä sisältää tavattoman määrän vastoinkäymisten ja negatiivisten kokemusten vaikuttamaa ja värittämää materiaalia, joka voidaan nähdä luonnollisena ja osana jokaisen ihmisen elämää. Sairastumiseen ja tietynlaiseen sekavuuteen, harhaisuuteen tarvitaan ylisuuri määrä negatiivisia tekijöitä, ja tämän kynnyksen ylittämiseen johtava tekijämäärä on hyvin vaihteleva eri ihmisten kohdalla. Meillä jokaisella on omat heikkoutemme ja vajavaisuutemme, jotka määrittävät tämän kynnyksen korkeuden. Mikä vahvistaa toista, rikkoo toisen aivan mitättömiltä tuntuvien tekijöiden vaikutuksesta. Siksi ei ole reilua laatia jonkinlaista luetteloa tai määritelmää, jonka tulisi päteä yleisesti.

Matildan yli yhdeksänkymmentä vuotta kestänyt tasapainoisuus ja elämän ongelmien selvittämiskyky riitti tiettyyn pisteeseen asti. Hänen henkinen romahtamisensa ei ole perusteltavissa millään lapsuuden tai muun ajan henkisillä tekijöillä, ei pettymyksillä eikä traumoillakaan, vaan yksinkertaisesti suuri ikä toi mukanaan suuren määrän tekijöitä, jotka väistämättömästi kohtaavat ihmistä jossakin elämän vaiheessa. Matildan soluihin ohjelmoitu katoavaisuus ja rajallisuus saavutti tietyn pisteensä, niin että kehollisesti tapahtui siinä määrin suuri muutos ja rappeutuminen, että tulehduksen myötävaikutuksella tietty tekijäkokonaisuus johti ensin huonovointisuuteen ja ajan tajun katoamiseen. Matilda alkoi keittää puuroa useita tunteja liian aikaisin, luullen huonon olonsa johtuvan nälästä.

Jos hän olisi jäänyt vuoteeseen makaamaan, olisi tämä tilanne vältetty, mutta mahdollisesti vain ohimenevästi. Mutta näin oli kirjoitettu hänen elämänsä kirjaan, niin että herääminen tapahtui sairaalan vuoteessa vastoin kaikkia vuosikautisia huokauksia ja toivomuksia huomaamattomasta pois nukkumisesta.

Sairaalan ei toivottuja olosuhteita edelsi siis tämä tekijä, joka vaikutti sijaintipaikan muutokseen. Tämä on osa normaaliksi katsottavaa ihmiselämää, joka sisältää enemmän ihmisestä riippumattomia tekijöitä, kuin mitä kukaan haluaisi itselleen myöntää. Arvostelumme kohteena on kuitenkin ensisijaisesti yhteiskunnalliseksi katsottava tekijävyyhti, joka sisältää aivan liian paljon narsistisen ajattelun tuottamaa aineistoa. Yksi kaatuminen ja sairastuminenko oikeuttaisi kaikkien oikeuksien kadottamiseen ja menettämiseen, niin että vanhus nyt on ympäröity tekijöillä, jotka eivät ainoastaan estä henkistä jatkuvuutta, vaan itse asiassa tukahduttavat ihmisen henkisen kapasiteetin säilymisen?

Saako vanhuksen ajaa alas?

Olemme tekemisissä asiakokonaisuuden kanssa, jota ei minkään yhteiskunnan eikä yksilön tulisi hyväksyä. Varma ja tutkittu tieto ei riitä vakuuttamaan meitä siitä, että tällaisessa tilanteessa voisimme hyväksyä sanoin lausumattoman tuomion, että nyt vanhus on ylittänyt jonkin sellaisen rajan, jonka jälkeen hänen ihmisyytensä ei enää riittävässä määrin vaadi huolehtimaan hänestä toisenlaisella tavalla. Eutanasiasta käydään entistä suurempaa keskustelua, mutta olemmeko nyt tuoneet tälle alueelle uutta termistöä, kun puhumme vanhuksen alasajamisesta? Jos vertaamme tätä käsitettämme nykyisin tunnettuihin lakon tai muusta syystä pysäytettyihin teollisuuslaitoksiin tai yrityksiin, merkitsee se käynnissä pitämisen merkityksen kadottamista. Mitä ei syystä tai toisesta haluta pitää yllä, se lopetetaan tiettyjen toimenpiteiden avulla. Kun jokin tuotantolaitos ajetaan alas, lopetetaan ensimmäiseksi raaka-aineen syöttäminen koneisiin, sitten mahdollisesti suoritetaan jonkinlainen pesu ja lopuksi käyttövoiman syöttäminen lopetetaan napin tai jonkin kahvan alas painamisella.

Kun ei syötetä raaka-ainetta eikä käyttövoimaa, ei koneen pyörimisellä ole enää merkitystä, ja siksi virta katkaistaan.

Miten vanhus ajetaan alas? Olemme jo kai tarpeeksi tuoneet esiin siihen liittyviä asioita. Ihmistä ei ajeta alas lopettamalla ruokailu ja antamalla piikki takapuoleen. Ihminen voidaan ajaa alas melko huomaamattomasti, sen todistaa nykyinen käytäntö, vaikka sitä ei olekaan riittävässä määrin pantu merkille. Ihminen on todellisuudessa niin suuressa määrin henkinen olento, että hänen koko koneistonsa, niin mielen kuin kehonkin, voi ajaa alas olosuhteissa, missä hänen henkisyydelleen välttämättömät tekijät poistetaan, ei toki kerta rysäyksellä, vaan vähitellen. Jos ihminen alkaa tuntea itsensä riittävässä määrin tarpeettomaksi ja taakaksi läheisilleen ja yhteiskunnalle, yhtyy hän tähän alasajon prosessiin alkamalla itsekin ajaa itseään alas.

 Kuinka usein onkaan Matilda kysynyt minulta, miksi tulin sairaalaan häntä katsomaan! Kuinka usein hän onkaan, erehtyessäni nojaamaan pääni pöytää vastaan lepäävään käteeni, kysynyt olenko murheellinen. Tämä kysymys ei varmaankaan koske juuri muuta kuin sitä, mitä seuraava kysymys usein koskee: ”Oletko kauhean pettynyt, kun joudut käymään katsomassa minua niin usein? Eihän sinun tarvitse niin usein käydä.”

Tiedän jokaisen käyntini ilahduttavan häntä tavattomasti. Mutta näen selvästi, että hän olisi valmis ajamaan itsensä alas jo ensimmäisistä kyllästymiseni merkeistä. Hän haluaisi säästää minut pitkiltä ajomatkoilta ja yöpymisiltä kotikuntani ulkopuolella.

Tietyssä määrin Matilda on jo ajanut itseänsä alas siinä suhteessa, mitä merkitsee sairaalan vuoteessa makaaminen, vieraiden ja pelottavaltakin tuntuvien ihmisten keskellä. Viereisten vuoteiden potilaat ovat vaihtuneet jo moneen kertaan, ja juuri nyt makaa keskellä hänen huonettaan ylimääräinen, hiukan ongelmia tuottava potilas. Sairaala on ylikuormitettu, ja kuulen hyvinkin useita kertomuksia siitä, kuinka omaishoitaja on niin väsynyt, että on pakotettu tuomaan hoidettavansa sairaalaan. Seuraava pakko on saada lääkäri vakuuttumaan siitä, että hoitaja on tosissaan eikä vie hoidettavaansa takaisin kotiin. Hän tarvitsee muutaman päivän levon, eikä lääkärille jää muuta mahdollisuutta kuin huokaisten ottaa potilas ylikuormitettuun sairaalaan, ilman sarvia ja hampaita henkisesti epäsuotuisiin ja kohtuuttomiin olosuhteisiin!

Uusi näkökulma tarpeen

Tätä asiaa on tähän asti tarkasteltu vain ulkopuolisten ja hoitohenkilökunnan näkökulmasta. Uskon että on tullut aika katsella kokonaisuutta ihmisyyden ja meille annettujen lupausten pohjalta – lakienkin pohjalta. Näissä olosuhteissa hoito ei voi olla sitä mitä sen tulisi olla, ei edes kehollisesti, saati sitten henkisyyden kannalta! Kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoo suuren tai jopa suurimman osan kehollisista sairauksistamme johtuvan henkisistä tekijöistä. Hienoa käyttää tällaista ilmaisua, maallikkona!

Olen oikeastaan lakannut ”ajamasta itseäni alas” ajatuksella maallikkona olemisestani. Rohkenen tässä tilanteessa, kaikkien vuosikymmenten kokemusten jälkeen väittää, ettei omaksumaani tietämystä esittämistäni asioista voi oppia missään yhteiskunnallisessa opinahjossa, ei edes yliopistossa. Olosuhteet ja jumalallinen tarkoituskin veivät minut omasta tahdostani riippumatta teille joita en itse missään tapauksessa olisi valinnut, jos olisin tiennyt mitä tuleva on. Minut pakotettiin omaksumaan valtava määrä sellaista viisautta ja tietoa, minkä voi oppia ainoastaan kokemuksen ja elämän koulussa. Ymmärrän niitä lukemattomia autettaviani, jotka ovat selvästi tuoneet esiin sen, että he mieluummin puhuvat maallikon kuin ammattilaisen kanssa.

En taida tuntea ainoatakaan henkisen väkivallan uhria, joka ei jossain vaiheessa olisi painokkaasti todennut: Minua voi ymmärtää ja auttaa vain sellainen ihminen, joka on kaiken itse kokenut!

En ole vielä kokenut vanhuutta enkä sekavuutta. Niistä en voisi enää koettuani kirjoittaa, ja siksi on kai minulla annettu kyky samaistua niiden ihmisten kanssa, joista minun tulee kertoa. Järkevä ihminen oppii suuren määrän asioita epäonnistumisista ja toisten ihmisten elämää seuraamalla. Oikeastaan ihminen, joka oppii kaiken elämässään kantapään kautta, ei olekaan oikein viisas. On tyhmää lyödä päätään seinään verille asti, sekavuuteen asti, jos on muitakin oppimisen keinoja!

Siksi on Matildamme aivan tavallisena ihmisenä erinomainen opettaja. Loppujen lopuksi eniten maailmaa muuttaneet ihmiset eivät olleet sen kummallisempia normaalielämässään. Heillä oli vain erikoislahjakkuuksia tai kykyjä, joiden kehittäminen vei heiltä suuren osan heidän elämäänsä. Siinä kohden missä me heitä ihailemme ja ehkä kadehdimmekin, oli heillä suuri merkityksensä, mutta on kuitenkin suuria elämän alueita, missä he jäivät paitsi monia sellaisia asioita, joista me saamme nauttia. Ihailtavan taidon saavuttamiseksi joudutaan uhraamaan käsittämättömiä määriä aikaa ja ihmissuhteitakin, koska olemme rajallisia olentoja.

En katso miksikään kerskaamisen aiheeksi, jos sanon, etten tunne kateutta ketään ihmistä kohtaan. Mistä olisin kateellinen? Kenelle? Ehkä voisin olla kateellinen, tai olenkin hieman, jokaiselle miehelle, jolla on hyvä, mahdollisesti kauniskin vaimo. Nykyisessä ajassa tämäkin kateus on perusteeton, tuntien ihmismieltä. Minulla ei olisi hetkenkään mielenrauhaa, kun lukemattomat urokset hirnuisivat kauniin vaimoni perään! Mutta mitä tulee hyvään ja rakastavaan ja… tyhmää luetella tällaisia asioita! Totuuden nimessä en vielä taida tuntea yhtään onnellista avioliittoa, saati sitten hyvää vaimoa. Elämänhalun jatkamiseksi haluan kuitenkin uskoa niitä olevan, tietoisuuteni ulkopuolella. Haaveilla kannattaa, lohia kannattaa pyytää, vaikkei saisikaan!

Ei vaan ihan oikeasti, hyvään ja parempaan kannattaa aina uskoa olosuhteista riippumatta. Mikä muu olisi Matildaa ylläpitänyt kaikkina menneinä vuosina? Kuinka usein hän onkaan sairaalan käytävällä tai aulassa kysynyt minulta, onko kaikki hyvin. Kuinka usein hän onkaan kysynyt, onko kaikki mennyt sellaisella tavalla että olen tyytyväinen elämääni. Joka kerta olen vakuuttanut kaiken olevan hyvin. Kaikki ei ehkä eikä varmastikaan ole siten kuin haluaisin, mutta järkevästi ajatellen minulla on kaikki todella hyvin.

Miksi keskustelemme käytävällä tai aulassa? Tässä on yksi suurista epäkohdista sairaalaelämässä. Matilda kuulee melko huonosti, ja tuntuu surkealta ja väärältä suureen ääneen toistaa hänelle samaa asiaa, kun muut huoneessa olevat nukkuvat päiväuntaan.

Harva tuolla osastolla on niin onnellinen, että joku omainen vierailee päivittäin. Näillä onnellisilla on aivan erilainen pilke silmäkulmassa vaihtaessani muutaman sanan heidän kanssaan. Itselläni on edessä se tosiasia, etten läheskään niin paljon voi vierailla Matildan luona, kun joudun luovuttamaan hänen asuntonsa pois parin päivän päästä. Minulla ei ole sitten enää yöpaikkaa, ja joudun kai käymään vain päiväseltään, ajaen parisataa kilometriä samana päivänä.

Niin, olosuhteisiin nähden Matilda vastaa sitä mitä hänelle näissä ympyröissä tarjotaan, joten hän käy henkistä kamppailuaan siinä missä meistä jokainen. Itse ajautuisin kai sisäisen kauhuni johdosta aivan samanlaiseksi kuin hänkin. Koska en itselleni mistään hinnasta soisi samanlaista tilannetta, yritän vaikuttaa asioihin. Matildan osalta kaikki vaikuttamiseni taitaa tulla liian myöhään, mutta kirjoitankin nyt kaikista tuntemistani tai tuntemattomista Matildoista, joita suomalaiset sairaalat pullistelevat viranomaisten kiusaantumiseen asti. Että asia on päästetty näin pitkälle saa suhtautumaan melko varautuneesti presidenttimme uudenvuoden puheeseen, missä hän vakuutti vanhustemme olevan meille tärkeitä.

Tässä kohden välähtää erinomainen ajatus mieleeni. Eikö juuri Matilda sanonut minulle pari päivää sitten, että hän on täällä kuin lasipurkissa! Taidan nyt osata tulkita presidentin sanat oikealla tavalla! Hän kai tarkoitti, että vanhuksemme ovat meille niin tärkeitä, että me säilömme heidät sairaalan desinfioivassa ilmapiirissä henkiseen lasipurkkiin, missä he sitten muhivat siihen asti kun elintoiminnot lakkaavat! Heidät säilötään pilaantumaan! Olenko tulkinnut oikein? Eivätkö kaikki tekijät viittaakin siihen, että tulkintani on melko totuudenmukainen? En vain kerta kaikkiaan löydä minkäänlaista järkevää asiayhteyttä tällaisen toiminnan laillistamiseksi ja oikeuttamiseksi! Ei sen paremmin pyhä kirja kuin eivät lakimmekaan tunne käsitettä ihmisten säilömisestä! Täytyy varmaan nyt pyytää asiantuntijalausuntoa joltakin viisaammalta, mahdollisesti Matildan paikkakunnan sosiaaliviranomaisilta, kunnallisilta päättäjiltä… vaiko kaupunginjohtajalta?

Matilda-

vanhus lasipurkissa 2

Matilda on siis minulle hyvin läheinen henkilö, jonka olen tuntenut vuosikymmenien ajan. Loppukesästä 2005 hänet löydettiin asuntonsa lattialta melko surkeassa kunnossa. Hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan, ja vaikka hän ei enää tarvitse sairaalahoitoa, makaa hän siitä huolimatta pitkäaikaisosastolla. Hänelle ei ole muuta sijaa kotikaupungissaan, jossa hän on elänyt ja työskennellyt yli yhdeksänkymmenen vuoden ajan. Häntä ei katsota arvolliseksi saamaan inhimillistä kohtelua, sillä kaupungin vaikuttajat ovat päättäneet, ettei vanhustenhoitopaikkoja rakenneta riittävästi.

Kerron sinulle Matildasta, ei vain yhtenä itselleni rakkaana henkilönä, vaan hän edustakoon kaikkia kaltaisiaan tässä armaassa kotimaassamme, joka monessa suhteessa on alkanut tuntua entistä vieraammalta, enemmän mustikalta kuin mansikalta. Itsekäs ajattelu ja kykenemättömyys nähdä nurkan taakse ovat johtaneet siihen, että yhä useampi vanhus kuihtuu ennenaikaisesti pelkästä mielipahasta.

Eräällä vierailullani Matildan luona totesi hän jotakin, mikä jäi soimaan mielessäni. ”Onko kaikki ihan siten kuin pitäisi olla? Minä olen täällä sairaalassa kuin lasipurkissa!” Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina en vielä osannut sijoittaa tuota hyvin kaihomielisesti lausuttua toteamusta oikeisiin yhteyksiin. Tänään tietyt palaset loksahtivat paikalleen, ja koin oikeastaan eräänlaisen järkytyksen.

Matilda on siinä määrin dementoitunut ja sekava, ettei hän osaa nähdä kaikkea siten kuin terve ihminen. Hän ei pohjaan asti käsitä olevansa kykenemätön elämään yksin, mutta ymmärtää kuitenkin entisenlaisen elämän olevan ohitse. Kuinka usein hän onkaan kysynyt minulta: ”Menikö tämä kaikki nyt aivan oikealla tavalla? Oletko sinä tyytyväinen tähän ratkaisuun?” Minusta tuntuu jotenkin pahalta tämä kysymys, koska siihen omalla tavallaan sisältyy tarkoitukseton syytös: ”Oletko nyt aivan varma että teit oikein, kun hommasit minut tänne?” Minulla ei tietenkään ole mitään tekemistä hänen sairaalaan joutumisensa kanssa, eikä minun mielipiteeni paina tässä asiassa. Matilda kuuluu hoidon piiriin, mutta ei todellakaan sairaalan osastolle!

Olen sanonut sen usein ja sanon tänä päivänä vieläkin painokkaammin: ”Vanhainkotiin kuuluvan vanhuksen sijoittaminen kuukausiksi tai vuosiksi sairaalan pitkäaikaisosastolle on mitä törkeintä henkistä väkivaltaa.” Sosiaalitoimen ja kaupungin päättäjiltä odotetaan itsestään selvästi asioiden tuntemista ja ammattitaitoa. Jos nyt kuitenkin paikkakunnalta puuttuu kolmestakymmenestäviidestä sataan vanhainhoitopaikkaa, voidaan ilkeilemättä todeta, että päättäjät tarkoituksellisesti ajavat alas vanhuksia. Jos sosiaalitoimi sanoo, ettei ole huomannut asiaa, osoittaa se törkeätä välinpitämättömyyttä ja kykenemättömyyttä uskotun viran hoitamisessa.

”Minä olen täällä kuin lasipurkissa!”

Itse sitä tiedostamatta vanhuksemme lausui syvällisen totuuden siinä määrin, että se pääsee kirjani kansilehdellekin. Matildan makaaminen sairaalan osastolla todistaa paikkakunnan välinpitämättömyydestä niin äänekkäällä tavalla, että voi vain ihmetyttää miksi suurempi määrä ihmisiä ei ole jo älähtänyt asian johdosta. En ole kuullut tai lukenut yhdenkään mielenterveyden ammattilaisen kannanottoa vanhusten henkiseen puoleen! Kun vanhukselle ei suoda jo lainkin vaatimaa asiallista hoitopaikkaa, vanhuksemme nyt aivan käytännössä säilötään kuin lasipurkkiin sairaalaosastolle. Säästäminen on kai otsikkona kaiken yllä, mutta todellisuudessa tämä on törkeän kallista säästämistä, koska se perustuu kykenemättömyyteen ennakoida tulevia tilanteita. Vanhusten määrä on koko ajan lisääntymässä, eivätkä nämä vanhukset todellakaan ole kuin jostakin ulkoavaruudesta tai vierailta mailta saapuva uhka, vaan meidän vanhuksemme olemme me itse.

Matildan paikkakunta mainostaa itseään luonnonkauniina siltojen kaupunkina, jonne jokainen on tervetullut asumaan. Nykytilanteessa tekisi mieli laittaa lehteen ilmoitus: ”Älä missään tapauksessa muuta tähän kaupunkiin, jos et ole hyvin varakas. Jos sairastut pitempiaikaisesti, merkitsee se suurimmalla todennäköisyydellä henkistä romahtamistasi, sillä sairaala on niin tupaten täynnä, että joudut makaamaan osastolla tai vuoteessa, missä sinua ympäröivät kaikki ne vanhukset ja huonokuntoiset ihmiset, jotka eivät ole päässeet vanhainkotiin. Nämä vanhukset ovat alasajolinjalla, ja tavattoman miellyttävästä hoitohenkilökunnasta huolimatta heidän henkinen tilansa heikkenee jatkuvasti. Älä muuta siltojen kaupunkiin, sillä täällä sairastuminen on kohtalokasta, ja vanhuksena sinulle ei ole arvoistasi paikkaa!”

Hitsaajan lasit ja pitkät pihdit

Tänään Matilda oli harvinaisen hiljainen ja totinen. Vaihdoimme vain muutaman sanan keskenämme, ja koin itselleni onneksi sen, että istuimme aulassa niin että televisio oli näkökentässäni. Matildaa piti moneen kertaan kehottaa alkaa syömään iltaruokansa. Vanhuksen käsi liikutti lusikkaa todella väsyneesti ja ruokailu kesti melko pitkään. En ole suorittanut psykologin tutkintoa, mutta se tuskin olisikaan tarpeen tarkkaillessani vanhustani. Viime vuosien keskustelut ahdistettujen ihmisten kanssa ovat osoittaneet, että usein korkea koulutus on vain kuin hitsaajan lasit ammattiauttajan silmillä. Mitä enemmän koulutusta, sitä vaikeampi näyttää auttajan olevan lähestyä kohtaamaansa ongelmaa siltä tasolta missä ongelma on. Suurin osa ihmisten ongelmista on ruohonjuuritasolla, tavallisen ihmisen tasolla, sillä mehän olemme kaikki ihmisiä. Ihmissuhdeongelmien johdosta syntyneissä kriiseissä ei ratkaisevassa asemassa ole jokin yhteiskunnallinen koulutus, vaan pätevimpiä auttajia ovat aivan maalaisjärjen omaavat, kokemuksen kautta sivistyneet ihmiset.

Viime kesänä minulle soitti hyvin ystävällismielinen psykiatri nähtyään lehti-ilmoituksemme. Hänen kanssaan saattoi puhua kuin ihminen ihmiselle. Esitin hänelle mieltäni vaivaavan kysymyksen koskien ammattilaisten haluttomuutta ottaa kantaa narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Miksi ei kukaan tunnettu psykiatri ole tullut kanssamme rintamaan tämän niin suurta ja laajaa ahdistusta tuottavan ongelman lievittämiseksi? Kuulin puhelimesta hyväntahtoisen hymähdyksen ja selityksen: ”Psykiatrit katsovat tehtäväkseen mielisairauden määrittämisen!”

En oikeastaan kaivannut sen laajempaa selontekoa. Olen itse välttänyt liiallista määrittämistä, koska ongelma-alueemme on niin monimutkainen ja laaja. Kun nyt tulee kysymykseen vanhusten huono kohtelu ja ilmeinen henkiseksi väkivallaksi luokiteltava suhtautuminen heidän oikeuksiinsa ihmisinä, ei kenenkään maallikkoauttajan tulisi enää kokea huonoa itsetuntoa. Nämä seikat voi nähdä aivan terveellä maalaisjärjellä, mutta todellisuuden kohtaaminen on hyvin paralleelinen narsistiseen persoonallisuushäiriöön liittyvien asioiden kanssa. Kumpikin sisältää niin uskomattomia tekijöitä, ettei niitä helposti pidä totena.

Mieltämme on aina järkyttänyt se seikka, että narsistinen henkilö sisällyttää kiusaamispiirissään oleviin ihmisiin kohdistuvaan väkivaltaan sellaisia asioita, mitkä saavat hänet joskus jopa toteamaan: ”Kerropas vain jollekin ihmiselle näistä asioista, niin näet ketä pidetään hulluna. Sinä olet jo muutenkin huonoissa kirjoissa tuttavieni piirissä, niin että katso tarkkaan kenelle menet mitään kertomaan!”

Jossakin mielessä sama pätee vanhusten hoitoon lähes koko maassa. Näennäisesti kaikki on hyvin eikä mitään räikeitä epäkohtia ole kerrottavaksi, vaikka todellisuudessa todella monet vanhukset voivat henkisesti äärettömän huonosti, ovat selvällä alasajolinjalla. Niin Matildalla kuin muillakin kaltaisillaan on katto pään päällä, lämpöä riittävästi ja ruoka viisikin kertaa päivässä. Mutta miksi vanhuksemme laitostuvat niin nopeasti? Kuinka moni ylipäätään tietää mitä laitostuminen tarkoittaa? Ei kai kovinkaan moni, päätellen siitä että tämä epäkohta on lisääntymässä katastrofaalisesti, ilman että äänekkäitä protesteja kuuluisi. Vanhukset eivät todellakaan itse protestoi, tämä tehtävä kuuluu omaisille ja vielä terveille ihmisille, joiden tulisi nyt jo ajoissa olla huolissaan omista hoitopaikoistaan.

Tietyt käsitteet on totuttu ohittamaan hyvin sujuvasti ja asiantuntevalla pään nyökkäyksellä, antaen kuva suuresta tietävyydestä. Arvostamme jokaista vanhusta ja sairasta ihmistä, olemmehan nytkin heidän asiallaan. Mutta antaaksemme oikeanlainen ymmärrys käsitteelle laitostuminen, on parasta käyttää sellaista selkokieltä, että kuulijamme ja lukijamme säpsähtää hereille ja alkaa ajatella. Laitostuminen ei tarkoita laitokseen tottumista tai siihen kiintymistä. Laitostuminen ei tarkoita valkoisiin seiniin tottumista ja tietynlaiseen ruokaan tyytymistä. Se ei myöskään tarkoita rutiininomaiseen elämään tottumista, vaikka on sitäkin. Lyhyesti tarkoittaa laitostuminen nykykielellä sitä, että sinusta entistä lyhyemmässä ajassa tulee vihannes. Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta niissä olosuhteissa mihin sinut on saatettu ja suorastaan pakotettu!

Minulle rakas Matilda on tämän prosessin alla, tulevaisuudessa, jos elinpäiviä vielä riittää, entistäkin voimakkaammin, sillä vierailumahdollisuuteni vähenevät huomattavasti työni johdosta. Saan asiasta jonkinasteisia omantunnon puistatuksia, koska olen tietoinen vierailujen suuresta merkityksestä. Mutta minullakin on oma elämäni ja vastuuni monista ihmisistä. Työkenttämme kattaa koko maan, ja olisi väärin jos asettaisin jonkun läheisen ihmisen hoivaamisen esteeksi jopa tuhansien elämään vaikuttavan toiminnan etenemiselle.

Masentavaa

Tänään Matilda oli harvinaisen väsynyt. Hän oli sillä rajoilla jaksaisiko nousta vuoteesta syömään. Keskustellessani yhden sairaanhoitajan kanssa mieltäni alkoi kaivertaa epäilys sen suhteen, onko vanhuksemme todella niin huonokuuloinen kuin on antanut ymmärtää. Taitaa olla viisainta välttää keskusteluja vanhusten aikana, sillä heihinkin pätee se viisaus, että he muuten kuulevat huonosti, mutta juuri silloin kun puhutaan jotakin sellaista mitä ei ole tarkoitettu heidän tietoonsa, he kuulevat kaiken.

Nyt Matilda makasi vuoteessaan, ja vaikka iltapala oli tulossa, en ajatellutkaan ottaa häntä pyörätuoliin. Päällimmäisenä ajatuksissani oli koko ajan tuota haurasta vanhusta katsellessani: jos hän olisi päässyt vanhainkotiin, olisiko tilanne toisenlainen? Ilmeisestikin olisi, sillä tiedän hänen ajatuksensa melko tarkkaan. Hän on nyt lakannut kyselemästä siitä oikeasta paikastaan, ja useita masennukseen viittaavia tekijöitä on havaittavissa.

Kysyessäni mitä hän miettii, jouduin toistamaan sanani pariin kertaan. Sanoja ei tullut, mutta ristiin lujasti puristetut kädet nousivat esiin peiton alta.

Edustan kristillisiä arvoja, eikä opetuksemme mukaan kenenkään mieleen tule kerääntyä katkeruutta. Mikä lie tuo ahdistava ja suuttumustakin muistuttava tunne sisimmässäni onkin, pyrin antamaan sille vain rajatun tilan. Parin viime päivän ajan olen ollut oikeastaan järkyttynyt, etenkin herätessäni aamuyöstä ja mieleen ensimmäiseksi tullessa kysymyksen siitä, kuinka ylipäätään voi olla mahdollista että näinkin tunnettu kaupunki ei välitä vanhuksistaan!

Hoitohenkilökunta ei ole tyytyväinen tilanteeseen, mutta ymmärrän hyvin etenkin hoitajien varovaisuuden, sillä heillä on kysymys työpaikan säilyttämisestä. Lääkäreillä ei luulisi olevan niinkään suurta pelkoa viran menettämisestä, mutta jostakin syystä nämä eivät kovin näkyvästi ole protestoineet tilannetta vastaan. Omaishoitajat ovat kuulemma hyvin varovaisia pelätessään joutuvansa huonoon valoon päättäjien edessä. Pelätään kunnan kostavan omaisille avustusten ja hoitopaikkojen kieltämisellä. Pelko lienee aivan turha, vai miten on? Jos tällaisten asioiden puolesta kampanjoiminen kostetaan, olemme saavuttaneet aika absurdin tilanteen!

Olen usein pohtinut sitä, pitäisikö minun kirjoittaa kaikki narsistisesta persoonallisuushäiriöstä tietämäni kokonaan uudelleen. Jos kirjoittaisin paljon tieteellisemmällä ja ammattimaisemmalla otteella, ottaisivatko ammattilaiset kirjani sanoman helpommin vastaan? Mahdollisesti jonkinlainen muutos asenteissa olisi, mutta joutuisinko itse ristiriitaan tietämykseni ja rehellisyyteni kanssa? Mahdollisestikin, sillä on kysymys asiakokonaisuudesta, josta ei todenmukaisesti voi kertoa kovin tieteellisellä tavalla.

Sam Vaknin kirjassaan ”Ilkeä itserakkaus” tuo esiin ongelman ytimen kertoessaan esiintyvien tapahtumien järjettömyydestä. Hän kuvaa narsistin olemusta, jossa ikään kuin jokin tikittää. Hän jopa toteaa, että jos vastaasi kadulla tulee kaksikymmentä ihmistä, yhdellä tikittää samalla tavoin kuin hänelläkin. Kirjoita sitten tikittämisestä ja aivan absurdeista tapahtumista tieteellisellä vakavuudella! Siitä ei varmastikaan tule mitään!

2006-02-26

Olen ollut kotona yli viikon ja tulen nyt tapaamaan Matildaa. Häntä ei näy huoneessaan ja mieleeni tulee ajatus, onko hänet nyt siirretty toiselle osastolle. Paikalle tuleva sairaanhoitaja kuitenkin kertoo hänen tavakseen tulleen ajella pitkin käytäviä ja osastoja pyörätuolillaan. Hän kai osaltaan etsii minua, ja viereisen huoneen vanhus kertoo hänen eilen itkeneen ruokapöydässä ikäväänsä.

Hetken kuluttua tuttu hahmo ilmestyy pyörätuoleineen aulaan, ja Matildan ilo on silminnähtävä. ”Voi hyvänen aika, voi hyvänen aika!” Vanhusta melkein ottaa sydämestä tämä kohtaamisen ilo. Hän oli kai jälleen kerran luullut, etten enää koskaan tulisi häntä katsomaan!

Tuntuu todella hyvältä jälleen kerran silittää hänen harmaita hiuksiaan, mutta jokin minussa itkee entistä suuremmalla murheella. Miksi juuri nyt, kun on tehty päätös, ettei Matilda enää ole kelvollinen vanhainkotiin, hän osoittaa suurinta henkistä valveutumista koko sairaalassa olonsa aikana! Hänen puheensa sisältää tutuksi tulleet elementit mielikuvituksen maailmasta, mutta suuri osa lauseista kertoo juuri tämän hetken tiedostamisesta. Tunnen voimatonta vihaa yhteiskuntaamme kohtaan, joka riistää niin monelta lapselta ja lapsenlapselta sellaisen määrän äitiyttä ja isoäitiyttä vain järjettömän säästämiskampanjan varjolla! Olisi niin paljon helpompi jälleen kerran erota Matildasta ja jättää hänet asiallisen hoitopaikan kodinomaiseen ilmapiiriin. Nyt tunnen vastoin järkeni ilmoitusta osallistuvani suoranaiseen heitteillejättöön, koska näissä olosuhteissa vanhuksemme kärsii ja hänen henkisyytensä kuihtuu päivä päivältä. Vaikka hänen valveutumisensa tuottaa iloa, merkitsee se samalla suurta suruakin. Olisiko sittenkin parempi, että hän pysyisi unohduksen ja tiedostamisen syövereissä, tajuamatta yhtään mitään siitä, mitä hänelle tapahtuu, missä hän on?

Miksi emme jo varhaisemmassa vaiheessa voisi tiedostaa toisen ihmisen tuomaa iloa ja läheisyyttä? Juuri nyt minusta alkaa tuntua, etten vielä koskaan oikealla tavalla osannut arvostaa tämän vanhuksen merkitystä elämälleni. Miksi vasta sitten, kun on aivan liian myöhäistä, tai kun valtava määrä aikaa on virrannut elämän virrassa, ymmärrämme kohtaamamme henkiset rikkaudet ja korvaamattomat ja ainutlaatuiset kosketukset suorastaan iankaikkisuuden kanssa? Ehkä juuri murhe laiminlyönnistä ja välinpitämättömyydestä antaa kaikelle arvokkaalle sen todellisen merkityksen, sillä tuntuu siltä, ettei ihminen ilman sisäistä tuskaa osaa arvostaa oikeastaan mitään merkityksellistä. Me näemme usein kaiken arvokkuuden vasta menetettyämme sen. Siksi on ensiarvoisen tärkeää pysähtyä tarpeeksi usein pohtimaan asettamiemme arvojen todellista pätevyyttä.

Tuskin on ollut toista aikakautta, jossa ihminen näin näkyvällä ja tietoisellakin tavalla olisi pettänyt itseään, kuin juuri tässä ajassa. Joku tuttavistamme on sitä mieltä, että ihminen on aina ollut samanlainen, mikä paradoksaalisesti pitääkin paikkansa. Mutta ottaessamme huomioon ihmisen tietomäärän kehityksen ja samalla mahdollisuuden tehokkaampaan aivojen käyttöön ja arvojen toteuttamiseen, tuntuu kuitenkin tapahtuneen aivan erikoislaatuinen takautuminen. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää, sanoo Pyhä Kirja. Ihminen ei olekaan ollut kykenevä kokonaisvaltaisesti toteuttamaan lisääntyneen tiedon ja teknisen kehityksen mukanaan tuomia mahdollisuuksia, yksinkertaisesti kai siitä syystä, ettei hänen henkisyytensä ole kehittynyt samassa määrin. Ihmisen olemus on sittenkin rajallinen, eikä sille ole mahdollista omaksua rajattomasti uutta. Suuri tietomäärä tuo mukanaan väistämättömästi myös pelkoa hyvin monella eri tasolla. Ja koska ihminen ei halua pelätä, peittää hän tämän ei toivotun elementin jollakin mielikuvallaan tai kehittelemällään torjuntamallilla. Tämän tehdessään hän ei käsitä luovansa minuudessaan kestämättömän ristiriidan ja valheellisuuden, joka ainakin alitajunnan vaikutuksesta ilmenee erilaisina henkisinä ongelmina.

Ihminen on siis muuttunut ainakin tältä osin esi-isiinsä nähden, joilla oli suuri etuoikeus olla omaamatta sellaista määrää viisautta ja tietoa, mikä nyt on muodostumassa suureksi ongelmaksi tämän hetkiselle sukupolvelle. Jo lapsesta lähtien ihminen ympäröidään valtavalla määrällä tietoa ja mammonaa, niin ettei ole harvinaista lukea ja kuulla perheistä, missä lapset eivät jouluna ole jaksaneet avata kaikkia paketteja, niin että tätä iloa on riittänyt sitten useammaksikin päiväksi. Tässä suhteessa on siis tapahtunut aivan valtava muutos menneisyyteen nähden. Ihmisen perusolemus on sama, mutta se osa ihmisyyttä joka tavalla tai toisella ilmoittaa itsestään näkyvällä ja havaittavalla tavalla, on muuttunut pelottavassa määrin.

Koska isällä ja äidillä ei ole aikaa eikä voimiakaan huomioida jälkeläisiään oikealla tavalla, on vanhemmuus ja kasvatus luovutettu halvimmalle mahdolliselle opettajalle ja kasvattajalle, joka samalla toimii kansainvälisenä kotijumalana miljoonille ja mahdollisesti miljardeille ihmisille: televisiolle. Saksalaiset kutsuvat television katsomista ”fernsehen” mikä suomennettuna tarkoittaa kaukokatsomista. Tämä vanhemmuuden luovutus ei missään suhteessa ole kaukonäköistä, vaan hyvin likinäköistä. Siitä on selvät todisteet nähtävissä tänä päivänä.

Puhumme sitten Matildasta tai Matista ja Maijasta, Liisasta ja Jussista, on tämä ”kotijumala” kaikkien muiden nykyajan keksintöjen ja oivallusten rintamassa aikaansaanut suorastaan kestämättömän tilanteen. Kutsumme sitä mielellään ”näennäisyyden maailmaksi”, eräänlaiseksi luonnevikaiseksi harhaksi, jossa sanat ja todellisuus eivät juurikaan kohtaa. Ihminen ei loputtomasti voi harhauttaa itseään, vaan elämän realiteetit ovat niin syvällä geeneissämme, että jos ne eivät mitään muuta voi, panevat ne alitajuntamme muistuttamaan olemassaolostaan. Ikävä kyllä nämä viestittämiset enimmäkseen tulevat julki hyvin epämieluisella tavalla!

2006-04-16

Istuin hetki sitten tunnin Matildan vuoteen vierellä. Hän ei viikkoon ole istunut pyörätuolissa saatuaan jonkinasteisen infarktin. Hän oli juuri aloittanut ruokailun ja tervehti minua iloisesti, kuten oikeastaan aina.

Tämä vierailu oli muista poikkeava monessa suhteessa. Olen aina vierastanut vuoteen vieressä istumista ennen kaikkea Matildan huonon kuulon johdosta. Hänen kanssaan keskusteleminen edellyttää aika voimakasta äänen käyttöä, mikä ei varmaankaan ilahduta muita huoneessa olevia. Nyt eräs vanhuksista oli lomalla lastensa luona ja yksi ruokaili aulassa. Siten huoneessa oli vain viereisessä vuoteessa torkkuva potilas. Näin meni vierailu jotenkuten mukavasti. Mutta huomionarvoisin seikka oli itse Matildassa. Hän ei keskustelumme aikana puhunut oikeastaan mitään sekavuuteen viittaavaa.

Tämä on hyvin ristiriitainen seikka näissä olosuhteissa. Toisaalta olen iloinen hänen selvistä ajatuksistaan ja aivan järkevistä kommenteistaan, toisaalta taas kaikki tämä tuottaa tuskaa, etenkin kun ajattelee mitä Matilda jälleen kerran totesi: ”Mikähän oikein on minun elämäni tarkoitus?” Tätä sanoessaan hän loi silmäyksen ympäri huonetta. Hän tiedosti jälleen kerran, tietäen minunkin ajattelevan samalla tavalla: ”Miksi minun täytyy olla tällaisissa olosuhteissa?”

Yksi ystävistäni kertoi keskustelleensa useaan otteeseen Matildan kanssa. Tälle Matilda oli ihmetellyt useaankin kertaan niitä olosuhteita joissa joutui elämään sairaalassa: ”On tämä aivan kummallinen paikka, kun kukaan ei halua puhua kanssani.” Tällä hetkellä osastolla on aika huonokuntoista porukkaa, niin että monet vain nuokkuvat tuolissaan tai nojaavat tuntikausia pöytään. Matildalla on nyt vireä kautensa sydänviasta huolimatta, niin että hän kaipaisi ajatustenvaihtoa lähellä olevien ihmisten kanssa. En yhtään hämmästele sitä, että hän ystävälleni kertoi pohtivansa, että kenessä oikein on vika, hänessä vai kumppaneissa.

Matildan hattu

Kevät tuli keikkuen ja aivan yllättäen jo toukokuun alussa. Ilma oli niin lämmin että Matildan saattoi viedä ulos useampana päivänä. Tämä tuotti hänelle sanoinkuvaamatonta iloa, sillä hän oli ehtinyt olla sisällä sairaalan osastolla yhtäjaksoisesti yli kahdeksan kuukautta.

Edellytys Matildan ulos viemiselle oli asianmukainen pukeutuminen. Löysin hänen tavaroistaan useita hattuja, joista valitsin kaksi. Jo pelkkä hatun näkeminen sai vanhuksessa aikaan reaktion, joka jäi mieleeni varmaankin lopuksi elämääni. Iloitsin tuosta hetkestä, koska se todisti minulle kaikesta siitä mistä olen menneiden kuukausien aikana kirjoittanut ja puhunut. Hattu on ollut Matildan päässä joka päivä tuosta hetkestä lähtien, sisälläkin.

En voi olla ihmettelemättä niitä ihmisiä, ammattilaisiakin, jotka ovat sitä mieltä, että vanhusten tulisi olla tyytyväisiä siihen, että heillä on ruoka, vaatteet ja katto päänsä päällä. Tähän kohtaan voimme huutaa äänekkäästi, niin että jokaisen korvat soivat: ”Hitto soikoon, älkää viitsikö olla niin typeriä! Nämä asiat ovat tarpeellisia ja elämään kuuluvia, mutta ne eivät riitä kenenkään ihmisarvoiseen elämään!”

Matildan hattu todistaa kaiken. Hatun pitäminen sisällä ei merkitse sekavuutta tai vanhuksen lapsellisuutta, vaan se on epätoivoinen takertuminen pieneen oljenkorteen, mitättömän tuntuiseen tekijään, joka kertoo Matildalle itselleen hänen persoonastaan ja elämään takertumisestaan. Se on sairaalassa hänen ainoa esineensä, joka yhdistää hänet siihen elämään, jota hän on elänyt yli yhdeksänkymmenen vuoden ajan!

Meidän persoonallisuutemme perustuu hyvin laajaan asiakirjoon, emmekä tässä yhteydessä ala laatia siitä seikkaperäistä selvitystä. Suurimmaksi osaksi se kuitenkin perustuu henkisiin tekijöihin, sisäiseen maailmaamme, kehitykseemme ihmiseksi äidin kohdusta alkaen. Ihminen on uskomukseni mukaan enemmän henkinen kuin ruumiillinen olemus, olento. Meidän olemuksemme, todellinen minämme, on pääsääntöisesti näkymätön, silmin havaitsematon persoonamme, joka asuu aikanaan ruumiiksi, nykyään kehoksi, nimetyssä organismissa. Tämä ulkonainen kuori ei sinänsä muuta meidän persoonallisuuttamme, vaikka se suuresti vaikuttaakin elämänkaaremme laatuun ja tuottamaamme elämään. Sisäinen elämämme on se, mikä ratkaisee tämän ulkokuoren tuottamat ongelmat tai etuisuudet. Persoonamme ei välttämättä muutu vaikka kaikki jäsenemme poistettaisiin. Persoona ei siis ole tässä mielessä ruumiissamme, eikä se tule jonkin jäsenen mitalla vajavaiseksi – ensisijaisesti. Ruumiilliset vammat kuitenkin sekundäärisesti saattavat aiheuttaa suuriakin henkisiä ongelmia – ensisijaisesti maailmassamme vallitsevan nokkimisjärjestyksen johdosta.

Joillekin ihmisille käden tai jalan menettäminen, sokeus tai kuurous, merkitsee elämän muiden alueiden syvenemistä ja herkistymistä, niin että elämän rikkaus jossakin määrin paranee. Toisille ihmisille pienikin ruumiillinen epämuodostuma tai puute saattaa aiheuttaa ylipääsemättömiä henkisiä vaikeuksia ja komplekseja, niin että koko persoonallisuus muuttuu – ei itsensä henkisen olemuksen tähden, vaan toisista poikkeamisen tähden. Ihminen on siis pohjattoman syvällisesti henkisen ja kehollisen yhdistelmä, mikä kaksiyhteisyys on kuin pieni maailmankaikkeus, jokaiselle meille selittämätön ja ymmärryksemme ylitse käyvä. Kun tähän vielä lisätään hengellinen elementti, sielu, puhumme jo ihmisen olemuksen kolmiyhteisyydestä, mikä tekee asiasta vieläkin vaikeaselkoisemman. Viisas ihminen ei siten yritäkään ymmärtää tätä kokonaisuutta pohjaan asti, vaan jättää tilaa luonnon järjestämälle moninaisuudelle ja rikkaudelle.

Miksi Matildan hattu näyttelee niin tärkeää roolia tässä tutkistelussamme? Koska se on osa hänen elämäänsä, osa kokonaisuutta, sillä kaikki muu materiaalinen on poistettu hänen elämästänsä, hänestä riippumattomista tekijöistä johtuen. Se on tuon ikäiselle ihmiselle sekä kehollinen että henkinen tekijä, jota ilman hänen dementian hämmentämä mielensä kokee suuria vaikeuksia löytää yhtymäkohtia totuttuun elämään. Totuttu elämä on se meidän todellinen elämämme, konkreettinen todellisuutemme, josta olemme viimeiseen asti pitäneet kiinni. Se elämä, joka imee Matildaa puoleensa, ei ole todellinen elämä, vaan yhdistelmä yhteiskunnan välinpitämättömyyttä, elämän selvittämättömiä, traumaattisia tilanteita, mielen sekavuutta. Matilda taistelee tätä meidän sekavuudeksi ja dementiaksi kutsumaamme maailmaa ja olotilaa vastaan, kaikesta entisestä tutusta eristettynä, säästöohjelmien pakottamana.

Jokainen sydäntä omaava, ymmärtäväinen ihminen käsittää, ettei tämä ole Matildan paikka. Hän kuuluisi ympäristöön, missä hän saisi edes osan siitä kodinomaisesta tunnelmasta, mikä vallitsi hänen viimeisessä asunnossaan. Hattu, pelkkä hattu, muutti näin suuressa määrin hänen karua elämäänsä sairaalan pitkäaikaisosastolla! Entä jos hänellä olisi sänkynsä vieressä oma tuttu, ikivanha lipastonsa, sen päällä joukko tuttuja kehyksissä olevia omaisten kuvia, seinällä suvulla aina ollut ryijy, yllä edes päällimmäisenä oma, tuttu, polvet peittävä mekko? Se ei totisesti maksaisi paljon, ei vaatisi mahdottomia tältä yhteiskunnalta! Mutta kaikki tämä merkitsisi sitä, ettei Matilda haluaisikaan tulla kipatuksi Kymijokeen, niin kuin hän viime vierailujen aikana on usein esittänyt! Kaupunki ei pääsisikään niin nopeasti hänestä eroon, kun hän sittenkin pitäisi kiinni elämänlangastaan, joskin hauraasta sellaisesta!

Lääkäriltä ei tule odottaakaan että hän näkisi kaiken sen, mitä itse näen. Ei hoitajiltakaan voi odottaa sellaista näissä nykyisissä olosuhteissa. Mutta uskallan väittää, että Matilda olisi aivan toisenlainen vanhuksille kuuluvassa hoitopaikassa. Hän ei tuo todellisia ajatuksiaan julki vieraille ihmisille, mutta tuntien hänet lapsuudestani asti väitän hänen sekavuutensa keskellä olevan suuren määrän todellisuuden tajua, mikä varmastikin tuottaa hänelle suurta hämmennystä ja tuskaakin. Miksi hän vielä on täällä, miksi hän ei pääse kotiin tai vaikkapa kippasuolle (ikivanha kaatopaikka Matildan kotipaikkakunnalla)?

Tietynlainen viha valtaa mieleni ajatellessani tätä ajatusten sekamelskaa, joka taatusti pyörii hänen mielessään. Itselleni vastaavanlainen ajatusten oravanpyörä on tuttu hieman toisenlaiselta alueelta. Itse olen vuosikausien, kymmenienkin, ajan tuntenut kanssaihmisteni halveksintaa ja suoranaista henkistä murhaamista. Minulta haluttiin riistää sijani ihmisenä.

Matilda on järkyttävän prosessin keskellä, vanhuksena, jonka elämän tulisi täyttää kaikenlainen muu todellisuus. Jos vanhuudessa itse koen samaa, ihmettelen millä perusteilla uskallan itse vanhentua. Matildan kaupunki ei ole suunnitellut ja ajatellut hänelle tulevaisuutta, ihmisarvoista tulevaisuutta, koska tuosta kaupungista puuttuu kriittisimmän arvion mukaan kolme- neljäkymmentä hoitopaikkaa, jotta sairaala saataisiin asianmukaiseen käyttöön. Lisäksi tulevat jopa pari sataa vanhusta, jotka tarvitsisivat aivan toisenlaista hoitoa kuin mitä juuri nyt saavat.

Ihminen, kehittyäkseen oikealla tavalla, voidakseen elää ihmisarvoista elämää, tarvitsee tunteen omasta sijastansa, paikastansa. Tuo paikka koskee niin kehoa kuin henkeäkin. Se ei ole sidottu johonkin yhteen paikkakuntaan tai määrättyyn tilaan. Se ikään kuin kulkee ihmisen mukana, ensisijaisesti henkisenä tilana, jonkinlaisena piirinä, minkä sisälle toisella henkilöllä ei ole asiaa, ei ainakaan kutsumatta. Itse koen tämän asian hyvin elävänä, koska olen matkustanut niin paljon, lähes puolet elämästäni. Tuo tila kulkee mukanani, kodin ulkopuolella hyvin pienenä, rajattuna, koska kohtaan kadulla ja julkisissa tiloissa lukemattomia ihmisiä, joilla on oma tilansa. En pidä siitä että joku tönäisee minua, poikkeuksena tietysti joku erittäin viehättävä nainen, jolla jo alitajuisesti on lupa loukata ilmatilaani. Jos joku miehenpuoli tulee liian lähelle, tuntee osa minua jo tulleensa loukatuksi. Sovittaessani liikkeessä vaatteita suljen verhon tai sovituskopin oven huolellisesti, samoin käymälän oven. Tuolloin seinät ohuudesta riippumatta rajaavat sen hetkisen tilani. Hotellihuoneessa avaruuteni on jo aivan toisenlainen, ja pienikin matkalaukku tuttuine tavaroineen tuo kodinomaista tunnetta aivan vieraassa maassa, kymmenenkin tuhannen kilometrin päässä. Oikeastaan juuri noin kaukana pienikin oma esine merkitsee jotakin sellaista, mitä kotimaassa ei edes pane merkille.

Matildan hattu! Olen suorastaan rakastunut siihen, ja tuo rakkaus kasvaa sitä mukaa kuin kirjoitan tätä kirjaani.

Tässä ei ole kysymys materian rakastamisesta. Esineet ovat katoavaisia ja vaihtuvaisia, mutta tietty määrä niistä, oikeassa suhteessa, on suoranainen elinehto ihmiselle. Suuri määrä tavaraa tuottaa jopa ahdistusta, mutta ympärillämme on paljon sellaista, mikä nimenomaan tukee persoonallisuuttamme, olemustamme juuri sellaisena kuin olemme. Askeettiko olisi jotakin ihailtavaa? Omalla tavallaan! Hänellä ei ole kai yhtään rakasta esinettä, ei edes mitään varastamisen arvoista. Mutta useimmiten ei hänessä itsessäänkään ole mitään luokseen vetävää. Eli hän saa elää elämäänsä omassa rauhassaan, askeettisuudessaan, eristäytyneisyydessään. Useimmille meistä se ei ole ihmisarvoista elämää, eikä tarvitsekaan olla. Silti emme tuomitse sitä. Mutta se ei sovi meille, koska se on vierasta persoonallisuudellemme.

Oma paikka, oma tila, on elinehto jokaiselle normaalille ihmiselle. Sen puuttuminen, sen kadottaminen, sen ryöstäminen, loukkaaminen, merkitsee automaattisesti enemmän tai vähemmän suuria henkisiä ongelmia, riippuen ihmisestä, hänen persoonallisuutensa ja olemuksensa rakenteesta. Mikä vahvistaa ja juurruttaa toista, saattaa tuhota toisen aivan käsittämättömällä tavalla. Siksi meidän tulee olla varovaisia elämässämme, sanoissamme, eleissämme, sormella osoittamisessamme. Parasta on pitää kätensä vaikka taskussa, jos luonteemme on heikko tällä alueella.

Ihmisen oma tila ja paikka ovat siis aivan elinehto normaalille persoonallisuuden kehitykselle. Tarkoitamme ihmisyyttä, joka vastaa luonnonmukaista tilaa. Olemme ikävä kyllä saapuneet aikakauteen, jossa ei oikeastaan mikään yleisesti ottaen ole normaalia, entisenlaista. Asiat sinänsä eivät ole muuttuneet, ainoastaan käsityksemme niistä ja asenteemme niitä kohtaan.

Oikeastaan koko Matildan olemus muuttui hänen hattunsa myötä. Noita hattuja on nyt jo neljä, melko samanmallisia kaikki. Yhä vielä hän haluaa istuvillaan ollessaan pitää yhtä niistä päässänsä.

Meille tutut ja rakkaat esineet eivät ole vain irrallisia kappaleita, vaan ne luovat tietynlaisen kokonaisuuden. Ne auttavat määrittelemään tuota niin elintärkeää tilaamme, olemustamme, persoonallisuuttamme. Joku saattaa pitää kirjoittamaamme haihatteluna, mutta itse olemme maailmastamme tällaisen luoneet. Askeetti luo oman elämänsä ja persoonallisuutensa, mutta hänen henkinen saavutuksensa vastaa ikävä kyllä aika suuressa määrin hänen ulkonaisia tekijöitänsä. Hänen tuttava- tai ystäväpiirinsä automaattisesti muodostuu hyvin rajoitetuksi ja kuivaksi.

Aivan kuten Matilda esitteli hattujaan osastollaan, muuta kun ei ole, aivan samoin järjestetään jopa kutsutilaisuuksia uuden kodin, auton tai veneen johdosta. Köyhempi kansa kutsuu vieraita yksinomaan jonkin uuden ostoksen innoittamana. Toiselle ihmiselle sillä ei saata olla suurtakaan merkitystä, mutta tässä mielessä esineet auttavat meitä ihmiskontaktien luomisessa. Lahjaksi saadut esineet luonnostaan muistuttavat meitä lahjan antajasta, joskus jopa syvään liikutukseen asti. Juuri tästä syystä olevaisuutemme tämän maan päällä perustuu niin monenlaisiin henkisiin ja materiaalisiin tekijöihin.

Sairaalassa pidemmän ajan maattuaan itse kukin saapuu kiitollisena kotiin, ja useampikin aivan automaattisesti menee jonkin päivittäisin käytössä olevan esineen luokse ja sivelee sitä kädellään tai kytkee päälle mielimusiikkinsa. Tämä on luonnollista aivan terveellekin ihmiselle, saati sitten sairauden tai murheen murtamalle ihmiselle. Ihmisen ei todellakaan tarvitse olla mammonaa rakastava, vaan normaaliin ihmiselämään on aina kuulunut tietty ja henkilökohtainen määrä ulkoisiakin tekijöitä, jotka vaikuttavat mielialaamme. Niin, mielialaamme! Tuntuu uskomattomalta kuinka totaalisesti mielenterveyden ammattilaiset ovat kadottaneet kosketuksen tähän puoleen asiassa nimenomaan vanhusten kohdalla! Vai ovatko nämä ihmiset sittenkään todellisuudessa ammattilaisia, koska ei juuri kukaan ole todella äänekkäästi ärähtänyt tämän epäkohdan suhteen!

Emme halua puuttua kovin radikaaleihin epäkohtiin, mutta välillä on mieleen tullut joissakin eristyneissä maissa käytössä oleva rangaistusmuoto. Usein on kirjoitettu ja puhuttu medioissa maista, joissa toisinajattelevien mieli halutaan murtaa sulkemalla heidät erilaisiin sairaaloihin. Mieleltään terveet ihmiset joutuvat oleskelemaan sairaalavaatteissa ilman mitään henkilökohtaisia esineitä ja mahdollisesti suorittamaan tarpeensa makuusaleissa tai ovettomissa wc-kopeissa. Mielenterveyden ammattilaiset noissa maissa ovat siis todenneet tällaisen murtavan ihmismielen! Eikö sama tapahtuisi muissakin maissa, vastaavissa olosuhteissa?

Mielensä sekavuudesta huolimatta Matilda todistettavasti kärsii tilanteestaan ja osoittaa sen monin eri tavoin. Terve ihminen samoissa olosuhteissa ajautuisi pakostakin sellaiseen tilaan, jossa hänen sisärakenteinen suojelumekanisminsa saisi hänet turvautumaan ns. torjuntatilaan, mikä pyrkii suodattamaan pois mahdollisimman paljon mielipahaa tuottavia tekijöitä. Kun ihminen joutuu tilanteeseen, jota hän ei omalla mielellään pysty hallitsemaan, astuu alitajunta mukaan kuvioihin ja aikaansaa tarpeeksi pitkän kehityksen jälkeen ns. täydellisen torjunnan. Ihminen kieltää itseltään kokemansa todellisuuden ja luo tilalle mielikuvitusmaailman. Tämä johtaa automaattisesti lääkintähenkilökunnan diagnoosiin, joka ei tuota kunniaa potilaalle!

Vakavimmissa onnettomuustilanteissa niin ammattilaiset kuin maallikotkin tiedostavat ilman erityisiä koulutustilaisuuksia, että pahasti vammautuneen toipumiselle on ensiarvoisen tärkeää, usein aivan primääristä, että tämä säilyttää tahdonvoimansa, elämän halunsa. Ilman sitä vammautuminen vie voiton automaattisesti. Jos ihmisen tahdonvoima ja elämänhalu tässä yhteydessä nähdään niin voimallisena ja selvänä, niin miten tämä ihmisen suuri viisaus ei sitten ollenkaan yllä muiden sairaiden ja ennen kaikkea vanhusten kohdalle?

Puhummeko jostakin puutteellisesta käsityksestä ja tietokatkoksesta, vai puhummeko nyt tietoisesta tietämättömyydestä ja ”dementoimisesta”, mitä sanaa saksalaiset käyttävät niin usein että itsekin olen jo ihastunut siihen?

Ihmisen jatkuva paha mieli alkaa jossakin vaiheessa syövän tavoin nakertaa hänen terveyttään. Elämän halua vaimentavat olosuhteet saattavat ihmisen, niin nuoren kuin vanhankin, eräänlaiselle alasajolinjalle. Ihminen kokee kadottaneensa paikkansa, sijansa, tässä elämässä, eikä hän näe elämällään olevan mitään sellaista tarkoitusta, mikä saattaisi hänet suunnittelemaan seuraavia päiviä, saati sitten tulevaisuutta.

Jos joltakin paikkakunnalta todellakin puuttuu suuri määrä vanhustenhoitopaikkoja, kertoo jo se omalla raadollisella tavallaan vanhukselle, ettei hänen tulevaisuudellaan ole mitään merkitystä tälle yhteiskunnalle. Jos minut olisi kutsuttu syömään johonkin perheeseen, eikä pöydässä olisi lautasta ja juomalasia minua varten, tuntisin siltä seisomalta vastustamattoman halun mennä ulos ovesta. Jos olisimme sopineet jonnekin lähdöstä, ja minua tulisi noutamaan viiden hengen auto, jossa jo istuu viisi henkilöä, tuntisin tulleeni petetyksi, tuntisin olevani ala-arvoinen olento näiden ihmisten silmissä. Asioita ei tarvitse kertoa sanoin, ei lakipykälin - kohtaamamme todellisuus kertoo meille niin yhteiskunnan kuin yksittäisten ihmisten asenteen meitä kohtaan!

Toisaalta Matildan hattu tuottaa minulle aivan riemua, mutta osaltaan tällainen esimerkki tuottaa myös sanoinkuvaamatonta, syvää murhetta. Se kertoo meille tragediasta, ihmisyyden nurjasta puolesta, jolle aivan liian moni haluaa sulkea silmänsä! Ei toki koko elämänsä samalla paikkakunnalla eläneen ja työtä tehneen vanhuksen elämän viimeisten vuosien ainoa ilo voi olla vanha, hiukan nuhruinen hattu! Niin vain kuitenkin näyttää olevan tässä hyvinvointivaltiossa!

Matilda sentään saa nukkua oikeassa sairaalavuoteessa, oikeassa huoneessa. Maassamme on sairaaloita ja vanhainkoteja, joissa vanhukset nukkuvat saunan eteisessä, saattohuoneessa tai jossakin tilassa, mikä tuo mieleen karjankasvatuksen. Olen itse usein vieraillut maatiloilla, missä poikimisaikaan eläimiä sijoitetaan aivan hullunkurisiinkin paikkoihin tilanpuutteen johdosta. Että tästä on otettu oppia sairaanhoitoon ja vanhusten sijoittamiseen, tuntuu suorastaan brutaalilta!

Kun on nyt aikansa kuunnellut ja lukenut vastuuta kantavien viranomaisten julkilausumia ja kommentteja, ei voi välttää tiettyyn suuntaan kulkeutuvia ajatuksia. Yleisesti ottaen kai kaikki olemme olleet siinä käsityksessä, että niin vanhusten- kuin sairaanhoitokin kuuluu julkisiin oikeuksiimme, ja kunkin alan vastuuta kantavien tehtävä on huolehtia oikeuden tapahtumisesta. Tämä merkitsee sitä, että kukin kansalainen saa sen, minkä laki hänelle säätää. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että ainakin vanhainhoidossa puolustusasianajat ja syyttäjät ovat menneet käsittämättömällä tavalla sekaisin. Useamman paikkakunnan vanhusten hoidosta vastaavien henkilöiden näkeminen televisiossa tai kuuleminen eri medioissa on saanut pakostakin ajattelemaan, että asiat ovat nyt vanhuksille vihamielisten piirien ja henkilöiden käsissä!

Julkisuudessa esiintyneet, vallitsevaa tilannetta puolustelevat ammattilaiset (?) ovat kokonaisuutena lausuneet julki sellaisen määrän termistöä, mikä paljastaa, ettei näillä johtajilla ole minkäänlaista käsitystä ihmisen henkisestä puolesta. He ovat todellakin puhuneet kuin karjanhoidosta, joka jossakin määrin tuntuu olevan erilaisten direktiivien suojelussa enemmän kuin ihmisten hoito!

Pitäisikö näille päättäjille ja johtajille käydä näyttämässä Matildan hattua? En tiedä! Katsottaisiinko se loukkaukseksi ja meikäläinen passitettaisiin jonnekin suljetulle osastolle Pieksämäen lääkärin tavoin? Onneksi taitaa jo olla niin paljon ystäviä ja vaikutusvaltaisia samasta asiasta puhuvia, ettei sitä sentään uskallettaisi tehdä!

Matilda ei varmaankaan ole ainoa tietyn ihmisryhmän edustaja, joka tuntee tulleensa hylätyksi. Saman tunteen vallassa on monta erilaista joukkoa, esim. kehitysvammaiset ja mielenterveyspotilaat. Tämä yhteiskunta järjestää viihdytystä ja ohjelmaa hienostolle ja varakkaille, rakentaa aina vain uusia ja komeampia halleja ja saleja, mutta sulkee ulkopuolelle kaikki vähempiosaiset. Humpuukia! Tämähän on vapaa maa ja jokainen saa mennä minne tahtoo! Myönnetään! Myönnetään! Ei lue minkään konserttisalin tai oopperatalon ovella kieltotekstiä, joka rajaisi sisään päästettävien joukkoa. Ei, siellä ei lue mitään tekstiä, kirjaimia, mutta kylläkin numeroita, jotka estävät tavallisen kansanosan sisäänpääsyn! Sama pätee niin moneen viihdytykseen, johon pääsyn estävät pääsylippuhinnaston huimaavat numerot!

Rooman hallitsijat järjestivät aikanaan kansalle leipää ja sirkushuvia, mutta leivänsyrjään pääsivät usein kiinni ainoastaan vikkeläjalkaisimmat ja etummaisissa riveissä paikan saaneet. Onhan meillä sirkushuvia yllin kyllin kaikkialla, missä televisio suoltaa kauniita ja rohkeita, mutta harvalla meistä on etuoikeus kuulua tuohon ”kauniiden” ihmiskastiin. Eikä tätäkään huvia suoda kaikille kurjimmille, koska sosiaalitoimisto ei maksa televisiolupia. Näin ovat televisiomaksut ja digisovittimet ylivoimainen asia monelle vanhukselle ja pitkäaikaissairaalle.

Nyt iltapäivällä Matilda oli etsimässä minua ja niitä kahta pikkupoikaa, joita en pysty vieläkään tunnistamaan mihinkään tuon vanhuksen elämänvaiheeseen. Iloissaan edes minun tapaamisestani hän pyörätuolissaan tuli minua vastaan, toinen hattu päässään, toinen sylissään.

Huomenna minun on jälleen palattava kotiin, haikein mielin. Toisaalta nämä useamman päivän oleskelut Matildan paikkakunnalla alkavat henkisesti tuntua voimissani, vaikka ne opettavatkin yhä vielä uusia asioita minulle. Mikä merkitys on tällä vaivannäölläni? Olenko oikeassa uskoessani, että vierailuni pitävät häntä kiinni elämässä ja halussa jatkaa? Kuinka erilaista olisikaan hyvästellä hänet jossakin toisenlaisessa paikassa, vanhuksille tarkoitetussa hoitokodissa!

Tänään Matilda useaan kertaan puhui pois heittämisestä ja läheiseen virtaan kumoamisesta. ”Mitä pahaa olen tehnyt, että tällaiseen on päädytty! Huomenna kyllä lähden etsimään marjoja kalliolta, ja on yhdentekevää vaikka putoaisin sieltä!” En oikeastaan missään vaiheessa ole vielä ollut näin vihainen vallitsevaa tilannetta kohtaan! Kaiken kuvitellun ja epätodellisen keskellä hän tiedostaa niin paljon asioita että se tuntuu suorastaan pahalta. Olen kuitenkin päättänyt, etten kannanotoissani ja asenteessani tähän vanhusasiaan kiinnity keneenkään yksittäiseen Matildaan, vaan haluan säilyttää kokonaiskuvan.

Eräänä päivänä eräs hyvin surumielinen vanhus sanoi selväkielisesti sen, mitä hänen olemuksestaan ja sekavista puheistaan olin jo kuukausien ajan päätellyt. Hän valitti ympärillään kuuluvista rykäisyistä ja köhinöistä, ja totesi ettei kotona sellaista tarvitsisi kuunnella. ”Minulla on niin paha olo!”, hoki hän yhtenään. En ole selvillä hänen taustastaan ja sairauksistaan, mutta ilman mitään suurempia opintoja voidaan päätellä, että hän on yksi Matildoistamme, joka toisenlaisissa olosuhteissa olisi täysin erilainen!

Noina muutamana päivänä ulkoiluttaessani Matildaa huomasin sen valtavan muutoksen, mikä hänen olemuksessaan tapahtui hänen nähdessään tuttuja maisemia. Sairaalassa hän ei oikein ollut selvillä edes kaupungista, missä oli, vaan puhui koko ajan kotikaupunkiinsa menemisestä. Nyt hautausmaalla ja vesistöjen äärellä hän ei ollut enää se hukassa oleva Matilda, vaan hän muisti paikat ja niihin liittyviä tapahtumia. Ei siis ole missään suhteessa samantekevää, millaiset olosuhteet vanhuksiamme ympäröivät! Tunnen olevani vanhukselleni velkaa sen, että vierailen hänen luonaan mahdollisimman paljon, sillä hänen omaisensa todella harvoin ovat tulleet sairaalaan samanaikaisesti kanssani. He todennäköisesti vierailevat hyvin sattumanvaraisesti, koska varmaankaan eivät käsitä näiden vierailujen merkitystä.

Aivan liian monilla omaisilla on väärä käsitys vanhusten mielenelämästä. Vanhukset saattavat olla hyvinkin dementoituneita, mutta usein me tulkitsemme heidän tilansa väärin, ainakin siinä suhteessa mitä tulee läheisiin ihmisiin. Olen pannut tämän asian merkille Matildassa jo vuosia sitten. Dementia ei useinkaan muuta koko ihmisen persoonallisuutta, vaan tietyt piirteet säilyvät loppuun asti, vaikka niitä ei ehkä huomaa muu kuin lähiomainen. Dementiastaan huolimatta Matilda selvästi koko ajan testaa minua ja asennettani tietynlaisilla kysymyksillä ja toteamuksilla. Hän saattaa yllättää piilottamalla hattuni tai puhumalla jostakin aivan odottamattomasta, mikä todistaa järjen toimivan ajoittain hyvinkin ajankohtaisesti.

Jokainen vanhus, lukuun ottamatta aivan tietynlaisia sairauksia, kaipaa kohtaamista läheistensä ihmisten kanssa. Mutta meidän tulisi käsittää, että usein he ovat aivan Itävallan vanhan keisarin kaltaisia, joka Sissi-elokuvissa esiintyy todella huonokuuloisena, mutta sitten kuitenkin paljastaa nuorelle keisarinnalle salaisuutensa: hän ei todellisuudessa olekaan huonokuuloinen, vaan haluaa säästää itsensä monilta kiusallisilta selvittelyiltä. Matilda aivan yllättävällä tavalla kuulee hiljaisiakin sanoja juuri silloin, kun niitä ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Myöskin on huomionarvoista se, ettei hän sano läheskään kaikkea mitä ajattelee. Hän ei useinkaan tuo julki harrasta toivomustaan, että häntä käytäisiin enemmän katsomassa. Päinvastoin hän saattaa harmitella itsestään koituvaa vaivaa ja toteaa kyllä pysyvänsä tallessa vaikka häntä ei käytäisikään katsomassa. Tässä kohden monet lapset ja lapsenlapset tekevät suuren virheen ajattelemalla, että tässä tuo vanhus nyt sanoi totuuden eikä heidän kannata niin usein käydä katsomassa, kun mummo tai vaari lisäksi kai unohtaa nämä vierailut.

Sanomattakin on selvää, että tässä kirjoitetaan hyvin surullista historiaa kansamme keskellä. Monet vanhukset suorastaan kuihtuvat pois yksinäisyydessään!

En voi olla ajattelematta niitä hetkiä, kun aivan yllättäen olen vieraillut joidenkin vanhojen ihmisten luona. Palkkioksi vaivannäöstäni riittää jo se hetkellinen, suorastaan vanhuksen olemuksen kirkastava hymy, joka tulee hänen kasvoilleen hänen nähdessään minun astuvan ovesta sisään.

Ihmiselle ei todellakaan riitä ruoka ja vaatteet ja katto pään päälle. Ihminen tarvitsee sitä turvallisuuden tunnetta, minkä hänelle suo oma tila, paikka, usko tarpeellisuuteensa ja osallisuuteensa johonkin ihmisryhmään. Tarve kuulua jollekin tai johonkin on todella tärkeä tekijä persoonallisuuden säilymiselle. Aivan yhtä tärkeää kuin on tuntea tulevansa rakastetuksi, yhtä tärkeää on saada rakastaa. Vanhukselle kaikki nämä asiat ovat tärkeitä, vaikkakin juuri iäkkäälle ihmiselle olennaisella tavalla. Vanhukselle läheisistä ihmisistä välittäminen on yksi tärkeimmistä tekijöistä, mikä antaa mielekkyyttä elämän jatkumiselle. Vanhus haluaa olla tarpeellinen, juuri siten kuin Matildakin kyselee mitä hän voisi tehdä hyväkseni. Voisiko hän kutoa minulle villasukkia, mihin aikaan tulen huomenna, keittääkö hän minulle aamupuuron? Lähes joka kerta sairaalan ruokailun aikaan hän huolestuneena kyselee missä minun ruoka-annokseni on. Hän on sekava, mutta hän aivan konkreettisesti ja todellisesti välittää, rakastaa minua vieläkin, huolehtii minusta. Hänen itkunsa, kipunsa, tuskansa on aivan yhtä todellista kuin minunkin, vieläkin koskettavampaa, koska hän on vanha ihminen, hauras, herkkä, kokenut niin monia pettymyksiä elämänsä aikana. Nyt hän ansaitsisi jotakin parempaa.

Matildan elämä on ollut täynnä työtä ja huolenpitoa äidistänsä, sisarestansa, lapsestansa. Sairauksien vaikutuksesta sitten myöhemmin hänen voimansa olivat rajalliset. Siitä huolimatta hän pyrki pitämään huolta pojastaan ja tämän perheestä, saaden todella vähän kiitosta kaikesta vaivannäöstänsä. Tuona aikana hän varmaankin itki todella usein, suri näkemäänsä ja kokemaansa ristiriitaisuutta hänelle tärkeimpien ihmisten elämässä. Hän yritti työstää näitä asioita mielessään, usein onnistumatta löytämään oikeita ajatuksia, ratkaisuja. Hän itki herätessään öisin ja risti kätensä hiljaiseen rukoukseen.

Ihminen on siitä erikoinen olento, että hän tavalla tai toisella joutuu selvittämään kohtaamansa asiat, jos mielii säilyttää henkisen tasapainon. Osa tästä selvityksestä tapahtuu unissa ja alitajunnassa. Ne asiat, jotka ihmisen pitkän taipaleen aikana ovat jääneet selvittämättä, ovat yksi tekijä mitkä sitten vanhuudessa saavat meidät syyttämään vanhuksiamme kalkkiksiksi ja dementoituneiksi. Me ihmettelemme vanhusten toistuvia valituksia huonosta olosta ja murheellisuudesta. Me ihmettelemme vanhuksen itkua, jolle ei näytä olevan mitään syytä. Me ihmettelemme muistoja, joista meillä ei ole mitään tietoa. Ihmettelymme on omaa ymmärtämättömyyttämme, sillä nyt kehollisten voimien hiipuessa, mielen herkistyessä ja valmistautuessa väistämättömään, alkaa vanhuksen sisin työstää niitä elämän tragedioita ja traumoja, joita ei ole läpikäyty aikaisemmin.

Aivan kuten pieni lapsi kehittyäkseen tarvitsee mielikuvitusta ja haaveita, oikeassa mittasuhteessa (liiallinen määrä johtaa mielen sairauksiin), aivan samalla tavalla vanhus nyt läpikäy elämäänsä ikään kuin tasapainottaakseen sielunelämänsä ja selvittääkseen persoonallisuuttaan uhanneet tekijät. Usein tämä kaikki tapahtuu meidän näkökulmastamme katsoen ristiriitaisissa olosuhteissa, jos emme tunne vanhuksen sielunelämää. Se ei paljonkaan poikkea nuoremman ihmisen sielunelämästä, siihen vain liittyy niin valtava määrä luovuttamista, heikkenemistä, ruumiillista ja henkistä tuskaa ja ahdistusta, riippuen itse kunkin henkisestä rakenteesta.

Järkyttävintä nykyisessä tilanteessa on siis se, että juuri tässä ihmiselämän herkimmässä ja muutenkin menetystä täynnä olevassa vaiheessa me hylkäämme vanhuksemme yksinäisyyteen ja turvattomuuden tunteeseen. Me rikomme niin inhimillisiä kuin jumalallisiakin lakeja vastaan, ja kannamme kaikesta seuraukset. Jumalan Sana ei turhaan kehota kunnioittamaan isää ja äitiä, vanhusta yleensä. Itse asiassa hylkäämällä vanhuksen me hylkäämme itsemme.

Meidän ei tarvitse tulla vanhaksi tullaksemme avuttomaksi. Sairaaloissa eri puolella maatamme on itseäni paljon nuorempia koulutovereita ja tuttuja todella huonossa tilassa. Hautausmaalla on monia itseäni paljon nuorempia ihmisiä. Jo kouluaikana menetin läheisiä kavereita kuolemalle. Kuolemasta puhuminen ei ole mikään uskovaisten yksinoikeus ja pelottelukeino. Minua itse asiassa hävettää moni asia, johon itsekin olen aikanaan ollut osallinen. Tänään en yhtään ihmettele monien ihmisten negatiivista asennetta hengellisiä asioita kohtaan. En yhtään ihmettele tyhjiä seurakuntasaleja, mutta ihmettelen suuresti sitä, ettei juuri millään hengellisellä yhteisöllä ole rohkeutta tunnustaa tehneensä niin yksilö- kuin yhteisötasollakin monia suuriakin virheitä. Syytetään vain pahaa aikaa ja ihmisten välinpitämättömyyttä. Todellinen usko on elämän virta, joka virtaa olosuhteista riippumatta. Sen tehtävä on virrata toisten ihmisten auttamiseksi, palvelemiseksi. Narsistinen ajattelu on kuin kalkkia ja mutaa, joka tukkii kaikki elävän veden virrat. Missä ei ole palvelemisalttiutta, siellä ei tarvita virtaakaan. Jumalallinen viisaus on sulkenut nämä virrat monen kohdalla tarpeettomina, koska niiden merkitys on unohdettu, tai niitä on pyritty käyttämään väärin.

2006-02-26

Olen ollut kotona yli viikon ja tulen nyt tapaamaan Matildaa. Häntä ei näy huoneessaan, ja mieleeni tulee ajatus, onko hänet nyt siirretty toiselle osastolle. Paikalle tuleva sairaanhoitaja kuitenkin kertoo hänen tavakseen tulleen ajella pitkin käytäviä ja osastoja pyörätuolillaan. Hän kai osaltaan etsii minua, ja viereisen huoneen vanhus kertoo hänen eilen itkeneen ruokapöydässä ikäväänsä.

Hetken kuluttua tuttu hahmo ilmestyy pyörätuoleineen aulaan, ja Matildan ilo on silminnähtävä. Voi hyvänen aika, voi hyvänen aika! Vanhusta melkein ottaa sydämestä tämän kohtaamisen ilo. Hän oli kai jälleen kerran luullut, etten enää koskaan tulisi häntä katsomaan.

Tuntuu todella hyvältä jälleen kerran silittää hänen harmaita hiuksiaan, mutta jokin minussa itkee entistä suuremmalla murheella. Miksi juuri nyt, kun on tehty päätös, ettei Matilda enää ole kelvollinen vanhainkotiin, hän

osoittaa suurinta henkistä valveutumista koko sairaalassa olonsa aikana! Hänen puheensa sisältää tutuksi tulleet elementit mielikuvituksen maailmasta, mutta suuri osa lauseista kertoo juuri tämän hetken tiedostamisesta. Tunnen voimatonta vihaa yhteiskuntaamme kohtaan, joka riistää niin monelta lapselta ja lapsenlapselta sellaisen määrän äitiyttä ja isoäitiyttä vain järjettömän säästämiskampanjan varjolla! Olisi niin paljon helpompi jälleen kerran erota Matildasta ja jättää hänet asiallisen hoitopaikan kodinomaiseen ilmapiiriin. Nyt tunnen vastoin järkeni ilmoitusta osallistuvani suoranaiseen heitteillejättöön, koska näissä olosuhteissa vanhuksemme kärsii ja hänen henkisyytensä kuihtuu päivä päivältä. Vaikka hänen valveutumisensa tuottaa iloa, merkitsee se samalla suurta surua. Olisiko sittenkin parempi, että hän pysyisi unohduksen ja tiedostamisen syövereissä, tajuamatta yhtään mitään siitä, mitä hänelle tapahtuu, missä hän on?

Miksi emme jo varhaisemmassa vaiheessa voisi tiedostaa toisen ihmisen tuomaa iloa ja läheisyyttä? Juuri nyt minusta alkaa tuntua, etten vielä koskaan oikealla tavalla osannut arvostaa tämän vanhuksen merkitystä elämälleni. Miksi vasta sitten, kun on aivan liian myöhäistä, tai kun valtava määrä aikaa on virrannut elämän virrassa, ymmärrämme kohtaamamme henkiset rikkaudet ja korvaamattomat ja ainutlaatuiset kosketukset suorastaan iankaikkisuuden kanssa? Ehkä juuri murhe laiminlyönnistä ja välinpitämättömyydestä antaa kaikelle arvokkaalle sen todellisen merkityksen, sillä tuntuu siltä, ettei ihminen ilman sisäistä tuskaa osaa arvostaa oikeastaan mitään merkityksellistä. Me näemme usein kaiken arvokkuuden vasta menetettyämme sen. Siksi on ensiarvoisen tärkeää pysähtyä tarpeeksi usein pohtimaan asettamiemme arvojen todellista pätevyyttä.

Tuskin on ollut toista aikakautta, jossa ihminen näin näkyvällä ja tietoisellakin tavalla olisi pettänyt itseään, kuin juuri tässä ajassa. Joku tuttavistamme on sitä mieltä, että ihminen on aina ollut samanlainen, mikä paradoksaalisesti pitääkin paikkansa. Mutta ottaessamme huomioon ihmisen tietomäärän kehityksen ja samalla mahdollisuuden tehokkaampaan aivojen käyttöön ja arvojen toteuttamiseen, tuntuu kuitenkin tapahtuneen aivan erikoislaatuinen takautuminen. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää, sanoo Pyhä Kirja. Ihminen ei olekaan ollut kykenevä kokonaisvaltaisesti toteuttamaan lisääntyneen tiedon ja teknisen kehityksen mukanaan tuomia mahdollisuuksia, yksinkertaisesti kai siitä syystä, ettei hänen henkisyytensä ole kehittynyt samassa määrin. Ihmisen olemus on sittenkin rajallinen, eikä sille ole mahdollista omaksua rajattomasti uutta. Suuri tietomäärä tuo mukanaan väistämättömästi myös pelkoa hyvin monella eri tasolla. Ja koska ihminen ei halua pelätä, peittää hän tämän ei toivotun elementin jollakin mielikuvallaan tai kehittelemällään torjuntamallilla. Tämän tehdessään hän ei käsitä luovansa minuudessaan kestämättömän ristiriidan ja valheellisuuden, joka ainakin alitajunnan vaikutuksella ilmenee erilaisina henkisinä ongelmina.

Ihminen on siis muuttunut ainakin tältä osin esi-isiinsä nähden, joilla oli suuri etuoikeus olla omaamatta sellaista määrää viisautta ja tietoa, mikä nyt on muodostumassa suureksi ongelmaksi tämän hetkiselle sukupolvelle. Jo lapsesta lähtien ihminen ympäröidään valtavalla määrällä tietoa ja mammonaa, niin ettei ole harvinaista lukea ja kuulla perheistä, missä lapset eivät jouluna ole jaksaneet avata kaikkia paketteja, niin että tätä iloa on riittänyt sitten useammaksikin päiväksi. Tässä suhteessa on siis tapahtunut aivan valtava muutos menneisyyteen nähden. Ihmisen perusolemus on sama, mutta se osa ihmisyyttä joka tavalla tai toisella ilmoittaa itsestään näkyvällä ja havaittavalla tavalla, on muuttunut pelottavassa määrin.

Koska isällä ja äidillä ei ole aikaa eikä voimiakaan huomioida jälkeläisiään oikealla tavalla, on vanhemmuus ja kasvatus luovutettu halvimmalle mahdolliselle opettajalle ja kasvattajalle, joka samalla toimii kansainvälisenä kotijumalana miljoonille ja mahdollisesti miljardeille ihmisille: televisiolle. Saksalaiset kutsuvat television katsomista ”fernsehen” mikä suomennettuna tarkoittaa kaukokatsomista. Tämä vanhemmuuden luovutus ei missään suhteessa ole kaukonäköistä, vaan hyvin likinäköistä. Siitä on selvät todisteet nähtävissä tänä päivänä.

Puhumme sitten Matildasta tai Matista ja Maijasta, Liisasta ja Jussista, on tämä ”kotijumala” kaikkien muiden nykyajan keksintöjen ja oivallusten rintamassa aikaansaanut suorastaan kestämättömän tilanteen. Kutsumme sitä mielellään ”näennäisyyden maailmaksi”, eräänlaiseksi luonnevikaiseksi harhaksi, jossa sanat ja todellisuus eivät juuri kohtaa. Ihminen ei loputtomasti voi harhauttaa itseään, vaan elämän realiteetit ovat niin syvällä geeneissämme, että jos ne eivät mitään muuta voi, panevat ne alitajuntamme muistuttamaan olemassaolostaan. Ikävä kyllä nämä viestittämiset enimmäkseen tulevat julki hyvin epämieluisella tavalla.

Tänään oli aurinkoinen päivä. Osaston käytävän päässä oleva ikkuna päästi sisälle niin paljon valoa, että useaan kertaan jouduin arvailemaan, onko ikkunasta ulos tuijottava vanhus Matilda. Hän oli kuin kirkkaassa valokehässä, niin etten voinut nähdä kuin vain hahmon.

Minulle tuo ikkunasta ulos tuijottaminen kertoo vain yhdestä asiasta. Saatan olla väärässäkin, mutta en ainakaan vähällä myönnä sitä. Oikeastaan jokainen vierailu sisältää niin monta selvää viestiä siitä, kuinka Matilda kaipaa pois tästä ilmapiiristä.

Tänään oivalsin oikeastaan ensimmäistä kertaa jo useaan kertaan julkituomani totuuden. Miksi jotkin asiat ovatkaan niin vaikeita käsittää ja nähdä oikeassa valossa? Kaikki johtuu meidän totunnaisesta tavastamme käsitellä tutun tuntuisia asioita. Me näemme sen, mitä olemme tottuneet näkemään, me havaitsemme sen, mitä haluamme havaita. Tottumus on valtavan suuri hallitsija elämässämme, saaden meidän silmämme sulkeutumaan ja korvamme tukkeutumaan valtavalle määrälle asioita, jotka tekisivät elämästämme helpomman läpikäydä.

Matildalla on oikeastaan kaikki ruumiilliset tarpeensa tässä hänelle oudossa ja sopimattomassa elinpiirissä, lukuun ottamatta vaatetusta ja ulkoilua. Alusta alkaen hän on vierastanut sairaalan vaatteita, mielestään liian lyhyitä mekkoja, tai miksi niitä nyt sitten tuleekaan kutsua. Sairaalassa on sairaalan vaatteet, ilmoittaa totunnainen ajattelumme. Miksi emme ajattele sen pidemmälle? Sairaalla on sairaan vaatteet. Hyvä! Vielä oikein! Mutta Matilda ei ole sairas, ei ainakaan sellaisella tavalla, että se tulisi ilmoittaa vaatetuksella. Tämä hänelle epämieluinen vaatetus on aivan selvästi yksi hänen inhimillisyyttään ja yksilöllisyyttään loukkaava tekijä! Se muistuttaa häntä väärästä paikasta, väärästä hoidosta, väärästä kohtelusta. Hän ei kuulu tähän paikkaan, mutta koska ei ole muutakaan sijaa hänelle, on hänen pakko olla täällä.

Mitä tänään oivalsin? Oivalsin yhden itsestään selvyyden, mikä on aivan liian yksinkertainen heti havaittavaksi. Ihminen on sekä sielu, henki ja keho perinteisen ajattelun mukaan, enkä halua muuttaa tätä käsitystä. Mitä kuitenkin tulee ihmisen erilaisiin tarpeisiin hänen eri vaiheissaan tätä maallista matkaansa maasta maahan, voidaan vanhuksesta todeta aivan yksiselkoisesti: hänen olemuksensa, hänen ajatuksensa, hänen tarpeensa eivät vastaa monessakaan suhteessa nuoremman ihmisen odotuksia. Kuinka usein olet tavannut vanhuksen, joka keräisi maallista mammonaa, jonka asunto olisi niin täynnä tavaraa, ettet juuri ollenkaan mahtuisi kulkemaan? Minä en koskaan ole kohdannut sellaista tilannetta! Olen kylläkin vieraillut kodissa, jossa asui ystävällismielinen sotilasmestari, joka otti minut hellään hoivaansa armeija-aikanani. Hän ei raaskinut heittää pois juuri mitään, ja hänellä oli suuri tarve kerätä tiettyjä esineitä. Niinpä hänen asuntonsa oli niin täynnä tavaraa, että olohuoneessakin oli vain kapeat käytävät joita pitkin pääsi liikkumaan. Jostakin syystä perheen emäntä oli hyvin hapan!

Vanhusta usein vaivaa tavaran määrä. Kuinka usein aukaisikaan Matilda jonkin kaapin tai komeron oven, vetäen esiin pyyhkeen, astian tai koriste-esineen tarjoten sitä minulle! Riippuen tilanteesta suostuin tarjoukseen, usein ohittaen tilanteen sanomalla: Katsotaan nyt sitten, antaa sen olla täällä toistaiseksi tallessa!

Oikeastaan katson jo todistetuksi sen perustavaa laatua olevan asian, että vanha ihminen tarvitsee elämänsä ehtoopuolella hyvin suuressa määrin enemmän henkisiä kuin kehollisia asioita. Hän on pitkän taivalluksensa ajan saanut nauttia lukemattomista asioista ja esineistä, mutta nyt hän on ehkä ensisijaisesti yksinäinen. Hän kaipaa rakkaidensa seuraa, mitä ei vieraalle paikkakunnalle työn perässä muuttamisen johdosta suoda hänelle läheskään niin paljon ja usein, kuin mitä hän toivoisi. Hän on hyvin paljon yksin, seuranaan vain kissa tai televisio. Kirkastunut katse ja olemus saapuessani vanhukseni luokse antavat vain pintapuolisen kuvan siitä syvällisestä ilosta ja onnesta, mitä saapumiseni hänelle merkitsee. Vielä suurempi on murhe jo ajatuksestakin, että jonkin ajan kuluttua lähden pois.

Viimeisinä vuosina Matilda otti oikein tavakseen kysyä myös lähtöpäiväni, kai voidakseen henkisesti valmistautua silloin kohtaavaan suruun ja kaipaukseen. Olemmeko henkisesti niin degeneroituneita ja väärämielisiä, ettemme todellakaan käsitä merkitystämme vanhuksillemme? Todellisuudessa he elävät kaikesta siitä henkisyydestä, mitä me heille tarjoamme. Tuomamme tuliaiset ja esineet eivät ole heille merkityksettömiä, mutta persoonamme kohtaaminen on heidän henkisyydelleen ja elinvoimalleen mitä suurimmasta merkityksestä.

Sairaalaan sijoitetulta vanhukselta riistetään siis karkealla tavalla sellaista, mikä on suorastaan välttämätöntä hänen henkisyydelleen. Häneltä kielletään kaikki hänen perusoikeutensa ihmisenä – nimenomaan ne tekijät, mitkä ovat hänelle tärkeimpiä. Mikä surullisinta useissa tapauksissa, omaisetkin antavat hiljaisen suostumuksensa tälle, ajatellen omaa viihtyvyyttään ja omia menojaan ja tarpeitaan.

Olemme jo tottuneet ajatukseen kriisiavusta. Jos jossakin räjähtää tai tapahtuu suuremman luokan onnettomuus, missä useampi ihminen on osallisena, järjestetään heti kriisiryhmä psykologeineen ja terapeutteineen. Televisiossa kerrotaan näistä järjestelyistä ja ilmoitetaan kriisipuhelimen numero, johon asianomaiset voivat soittaa. Oletko kuitenkaan koskaan ajatellut sen kriisin laajuutta, mitä merkitsee vanhukselle joutuminen pois omasta kodista? Oletko koskaan nähnyt hänelle järjestetyn kriisipuhelimen numeroa?

Copyright Markku Vuori

minunlaitumenilampaat.blogspot.fi

Ihminen tavattavissa ry

2006