Lähellä Herraa!? 2

”Kun Simon Pietari sen näki, lankesi hän Jeesuksen polvien eteen ja sanoi: ’Mene pois minun tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.’ Sillä kalansaaliin tähden, jonka he olivat saaneet, oli hämmästys vallannut hänet ja kaikki ne, jotka olivat hänen kanssaan, ja samoin myös Simonin kalastuskumppanit, Jaakobin ja Johanneksen, Sebedeuksen pojat.” (Luuk.5).

Miksi elämme monessa suhteessa jonkinlaisessa alennustilassa kaikesta hengellisestä toiminnasta huolimatta? Ainakin näennäisesti suurin osa kristillisiä ihmisiä on hyvinkin tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen, eikä voi välttyä tuntumalta, että lähes kaikissa seurakunnissa aivan varomalla varotaan puheita, jotka tavalla tai toisella ravistelisivat ihmisten (väärää) itseluottamusta. Voisiko olla sittenkin totta, nimenomaan seurakunnallisissa piireissä, ettei lainkaan ole olemassa sitä, mistä ei puhuta? Onko kaikki sen mukaista, mistä rohjetaan puhua, ja kaikki muu voidaan unohtaa, jotta ihminen voisi levätä, itse kukin omassa uskomuksessaan ja näkemyksessään? Mieleeni palaa aina vain uudelleen ajatus ensimmäisen helluntain ajalta:

”Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?’” (Apt.2).

Johdantolainauksessamme Pietari saa todella syvällisen ja satuttavan piston sydämeensä, joka aikaansaa todellisen jumalanpelon ja näkemyksen todelliseen omaan itseensä. Hän polvistuu Herransa eteen ja kokee oman avuttomuutensa ja syntisyytensä! Miten on meidän suhteemme, jotka niin usein nostamme esiin elämämme kohokohtia ja riemuitsemme uudesta Elämästä, josta olemme tulleet osalliseksi. Me korostamme ja olemme kai aina korostaneet sitä, kuinka lähellä Herraa olemme, mutta mitä nämä kaikki esimerkkimme vaikuttavat kuulijoissamme, jos meillä ei ole mitään kerrottavaa kyynelistämme ja synnintunnostamme? Mitä odotamme puhumamme ja esittämämme vaikuttavan etenkin niissä lähimmäisissämme, jotka eivät vielä tiedä mitään näistä ”riemumme aiheista”? Saako heidän kuulemansa heidät samaan tilaan kuin minkä ensimmäisen helluntain osallistujat kohtasivat? Joudumme pakostakin esittämään kysymyksen: ”Mikä on tärkeintä todistuksissamme ja saarnoissamme?”

Olen jo kertonut siitä, kuinka melko usein osallistun, säännöllisesti, eri seurakuntien tarjoamiin aterioihin nimenomaan sosiaalisina kohtaamisina. Kaikki alkavat hartaushetkellä, jonka pituus vaihtelee suuresti eri seurakuntien kesken. Kuulijoista, eli ruokailijoista, suurin osa on kadun miehiä ja naisia, vain pieni osa seurakuntalaisia. Siksi kaikki kuulemamme on ”Evankeliumin julistusta”.

Kun nämä ilmaisateriat (joista joka kerta maksan sitä varten varattuun vapaaehtoislaatikkoon) alkoivat, kestivät nämä alkupuheet noin neljännestunnin, mutta ajan mittaan innostus on kasvanut ja hiljattain saatiin kuulla ”evankeliointia” kolmen vartin ajan! Mitä liikkuu tällöin nälkäisenä paikalle saapuneen mielessä, kun toistetaan samoja asioita suurella paatoksella eri sanakääntein? Kuka ja mikä täyttää puhujan suun ja mielen näissä tilaisuuksissa, ja mikä on kaiken syvällisin tarkoitus, jos puheemme ei aikaansaakaan todellista pistoa kuulijan sydämessä, vaan hän jatkuvasti siirtelee tuskastuneena jalkojaan mahan kurniessa nälkäisenä? Jos jo kirjoittaja tuskastuu niin omasta kuin toistenkin puolesta, niin mitä liikkuukaan kadun miehen ja naisen sisimmässä? Mitä olemmekaan kirjoittaneet monisanaisuudesta?

Mieleeni palaa koko kansalle rakkaan evankelistan sydämen toivomus ”aidosta itkuherätyksestä”, joka kuitenkin jäi häneltä näkemättä! Me emme voi käyttää kuulijoitamme jonkinlaisina hengellisinä koekaniineina, vaan kuinka tarpeellinen meille olisikaan edes jonkinlainen kalamatka Herramme kanssa, Hänen osoittamassaan paikassa? Aika on todella vakava ja sen tulisi herättää meissä aivan erikoislaatuinen tarve kohdata Herra tavalla, joka saa meidät polvistumaan pomppimisen sijasta ja luomaan katse siihen, mitä olemme ilman Häntä ja Hänen Henkensä vaikutusta! Meidän ei ole tarpeen odottaa yleistä itkuherätystä, vaan kysymys on ennen kaikkea Pietarin esikuvasta, joka asettaa kaiken oikealle paikalleen ja oikeaan asemaansa:

”Kuule, kansani, minä varoitan sinua; Israel, jospa sinä minua kuulisit! Älköön sinulla olko muukalaista jumalaa, äläkä kumarra vierasta jumalaa. Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka toin sinut Egyptin maasta; avaa suusi, niin minä sen täytän. Mutta minun kansani ei kuullut minun ääntäni, eikä Israel noudattanut minun mieltäni. Niin minä annoin heidän mennä pois sydämensä paatumuksessa, he saivat vaeltaa omien neuvojensa mukaan. Oi, jospa minun kansani minua kuulisi ja Israel vaeltaisi minun teilläni, niin minä pian masentaisin heidän vihollisensa ja kääntäisin käteni heidän vihamiehiänsä vastaan.” (Ps.81).