Hengessä kiivastuminen on ainakin
kyseisen sanankohdan mukaisesti sisäinen asia, jota ei läheskään aina ole
tarkoitettu julkituotavaksi juuri siinä hetkessä ja tilanteessa:
”…mutta
tämä kaikki tulee ilmi, kun valkeus sen paljastaa, sillä kaikki, mikä
tulee ilmi, on valkeutta. Sentähden sanotaan: ’Heräjä sinä, joka nukut, ja
nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!’ Katsokaa siis tarkoin, kuinka
vaellatte: ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat, ja ottakaa vaari
oikeasta hetkestä, sillä aika on paha. Älkää sentähden olko mielettömät,
vaan ymmärtäkää, mikä Herran tahto on.” (Ef.5).
Millaista spontaania kiivastumista
ja tuomiohenkeä olemmekaan menneiden vuosien aikana olleet todistamassa! Kaikki
tällainen spontaani kiivastuminen ei niinkään perustu Totuuden janoon, vaan
ihmisen sisäiseen pimeyteen, joka etsimällä etsii seuraavaa syyttäjän aitiota! Kaikella
on oikea aikansa ja hetkensä, paikkansa. Nähdessämme selvästi vääriä asioita,
tulisi mielessämme tulvan lailla kuohua halu siihen, mitä Paavalin esimerkki
meille kertoo:
”Niin
hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja
torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi.”
Mihin perustui tämän kiivauden
jälkeinen käytös ja puhe? Ei toki helvetinkatkuiseen tuomiohenkeen, vaan:
”Mitä
te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan. Jumala, joka on
tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra,
ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä
palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille
elämän ja hengen ja kaiken.” (Apt.17).
Jumalamme ei totisesti tarvitse
meidän tuomiohenkeämme ja katkeraa kiivastumista, jota emme hallitse. Totuus on
totuus eikä pala tulessakaan, mutta silläkin on oma aikansa ja paikkansa! Mitä Hän
meiltä odottaa sellaista, mikä on kautta aikojen ohitettu kiivauden hengessä?:
”Eivät
terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Mutta menkää ja oppikaa, mitä
tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria.' Sillä en minä ole tullut
kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Matt.9).
Oi Herrani, kuinka paljon meillä
onkaan opittavaa, erikoisesti tässä sekaannuksen ja opintuulten maailmassa ja
ajassa! Mitä luimme edellisellä kerralla?:
”…ja
olette vahvistaneet jumalattoman käsiä, ettei hän kääntyisi pahalta tieltänsä
ja saisi elää, sentähden ette enää saa petosnäkyjä nähdä…”
Me olemme huitoneet ja heiluneet
mielipuolen lailla, iskien jumalattomalla nyrkillä juuri niitä, jotka olisivat
tarvinneet rakkaudellista asennetta ja kättä! Kuinka paksu peite onkaan
silmillämme, jos emme vieläkään tajua, mitä merkitsee:
”Eivät
terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä
on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria.' Sillä en minä ole tullut kutsumaan
vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Matt.9).
Meidät on kutsuttu ja asetettu
laupiaiksi samarialaisiksi, jotka elävät sydämensä, ei kiivaan luonteensa ja
turvonneen päänsä mukaisesti!
”Monet
ovat miehen mielessä aivoitukset, mutta Herran neuvo on pysyväinen. Ihaninta
ihmisessä on hänen laupeutensa, ja köyhä on parempi kuin valhettelija.
Herran pelko on elämäksi…” (Snl.19).
”Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti