Luther 3

"Mutta Paavalin odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia." Paavalin sisin kiehui aidosta jumalallisesta kiivaudesta hänen katsellessaan kaikkea näkemäänsä Ateenassa. Mutta millä tavoin hän toi julki tämän kiivautensa?

"Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi." (17: 7). Paavalista ei kerrota, että hän olisi suin päin rynnännyt noiden epäjumalanpalvelijoiden luokse ja alkanut sättiä heitä, ja mahdollisesti yrittänyt kaataa jonkun patsaan. Hän käyttäytyi aivan normaalisti ja keskusteli ihmisten kanssa. Eräänä päivänä sitten hänen luoksensa tuli näiden uskontojen edustajia väittelemään hänen kanssansa. Paavalin henki oli kiivastunut lukuisten epäjumalankuvien johdosta, mutta mitä ajattelivat puolestaan nämä ihmiset hänestä?: "Näkyy olevan vieraiden jumalien edustaja!" (18). Ihmiset arvioivat Paavalia sen näkemyksen mukaan, mikä heillä oli. Mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä, sillä eihän heillä ollut tietoa niistä asioista, mitä Paavali edusti?!

Paavalilla oli Jumalan antama viisaus tehtävänsä suorittamista varten. Niinpä hän odotti oikeaa hetkeä tuodakseen julki ajatuksensa. Hän ei tungetellut näiden ihmisten seuraan, mutta tuli sitten hetki, josta kerrotaan (19): "Ja he ottivat hänet ja veivät Areiopagille ja sanoivat: "Voimmeko saada tietää, mikä se uusi oppi on, jota sinä ilmoitat?"

Moni tämän päivän julistaja olisi käyttäytynyt aivan toisin kuin Paavali tuossa hetkessä. Mistä johtunee se, että tämänkaltaisissa tilanteissa useat julistajat ottavat esikuvakseen sen, mitä meidän Herramme Jeesus Kristus teki temppelissä, ajaessaan ulos myyjät ja kaupustelijat? Miksi ruoska tuntuu istuvan niin sopivasti useiden julistajien kouraan?

Meidän Herramme toimi täysin Jumalan tahdon ja ajatuksen mukaisesti tuossa tilanteessa. Hän teki kaiken oikealla ajalla ja oikeassa paikassa, mitä ei taas voida sanoa meistä tässä ajassa. Inhimillinen ajatus näkee Herran kiivauden ja suoran toiminnan niin esikuvallisena, että haluaisi toteuttaa sitä kaikissa tilanteissa. Jumalallinen kiivaus nähdään jonakin hyvänä, otollisena, mutta kaikella on oma paikkansa.

Aikanaan Kansanlähetyksen alkuhetkinä kirjoittajakin oli tietynlaisen vaikutuksen alla, ja tuolloin katsottiin suoranaiseksi velvollisuudeksi asioiden julkituominen mahdollisimman kärjistetyllä tavalla. Uskovainen oli maailman vihan kohde, väärinymmärretty, liian hurskas elämään tämän maan päällä. Niinpä kaikkea toimintaa leimasi aivan käytännössä ajatuskaava: Kuka tietää, vaikka tämä olisi viimeinen mahdollisuus todistaa näille ihmisille; niinpä oli helvetti maalattava mahdollisimman todelliseksi jokaiselle kuulijalle. Mutta vaikka tämä ajattelutapa osaltaan olikin todellisuuteen perustuva, niin saavutettiinko kuitenkaan tällaisella asennoitumisella Evankeliumin todellinen tarkoitusperä? Eivätkö ihmiset kuitenkin suurimmalta osaltaan ennemminkin loukkaantuneet, ei niinkään itse asiaan, vaan siihen tapaan, miten se esitettiin?

Ihminen on rajoittunut niin monessa suhteessa, ja ainoastaan jumalallinen viisaus antaa oikean toimintamallin. En voi olla ajattelematta Afrikan matkaani ja vierailuja erilaisissa seurakunnissa. Eräänlainen kohokohta ja erikoisuus koko elämässäni oli osallistuminen erään katolisen kirkon kokoukseen. Niin minulle kuin kanssani matkustavalle veljellekin oli varattu tilaisuus puhumiseen, ja jossakin määrin olimme jopa pääpuhujien asemassa. Tuossa seurakunnassa oli eurooppalaisittain katsoen hyvin vapaahenkinen ilmapiiri, niin että muutamat tuntemamme saarnaajaveljet olivat vierailleet siellä useampaankin kertaan.

Minä koin englanninkielen taitoni sen verran vajavaiseksi, että vaikka muuten saarnasin melkein joka päivä, ajattelin olevan parempi antaa vain todistus, ja veljeni saisi pitää varsinaisen "saarnan". Käsittikö hän lainkaan missä olimme ja missä puhuimme? Mielestäni oli kyllin selvästi tuotu julki, että tämä oli katolinen seurakunta, mutta kun kuuntelin veljeni saarnaa todistukseni jälkeen, kulkivat kylmät väreet selkäpiitäni pitkin. Jos milloinkaan elämäni aikana, niin tuolloin oli yksi niistä hetkistä, jolloin olisin halunnut olla näkymätön tai painua maan alle! Kaikin mahdollisin tavoin ja sanakääntein tuo veli julisti julki kaikki katolisen kirkon vääryydet ja väärät opetukset, juuri siinä hengessä, missä koen tuon papin vääntäneen likaista luuta kulkukoiran suusta. Aikaisemmin tässä seurakunnassa vierailleet veljeni olivat luoneet meille perustan kutsulle ja tervetuliaistoivotuksille, ja nyt tuntui siltä, kuin kaikki portit olisivat ikuisiksi ajoiksi suljetut niin meiltä kuin veljiltänikin.

"Miksi ihmeessä sinä saarnasit sellaisella tavalla?", kysyin veljeltäni kokouksen jälkeen. En tarkoita sitä, että meidän tulisi tehdä kompromisseja totuuden kanssa, mutta oli sentään liian paksua tuoda julki yhdellä kertaa kaikki sellainen, mikä oli väärää. Hän vastasi melkoisella ylimielisyydellä: "Totuus on julistettava totuudeksi, sillä kuka tietää vaikka tämä olisi viimeinen kerta, kun MINÄ vierailen tässä seurakunnassa!" Tässä juuri on koko asian ydin ja tuhoisuus! Me ajattelemme niin itsekeskeisesti ja omalta kannaltamme, näkemättä Jumalan valtakunnan asioiden jatkuvuutta ja laajakantoisuutta. Saarnaajaveljemme olivat vierailleet tuossa seurakunnassa useampaankin otteeseen, julistaen totuutta vähän kerrallaan sen mukaisesti, mitä ihmiset olivat kykeneviä vastaanottamaan. Aivan erikoisella tavalla sydämet olivat olleet avoimia kaikelle julistetulle, sillä olihan kysymys Jumalan Sanan totuudesta. Julistajat olivat käsittäneet, etteivät he voineet täällä tuoda julki kaikkea sitä, mitä voidaan julistaa omissa seurakunnissa ja siellä, missä ihmiset tiedostavat enemmän kuin täällä, missä vuosikymmenien ajan vain katoliset papit olivat toimineet. Mutta nyt veljeni "räjäytti" kaiken tämän kuulijakunnan edessä, ajatellen vain: "Tämä voi olla viimeinen kerta kun MINÄ saarnaan näille ihmisille!" Mutta hän ei ajatellut yhtään sitä, että mahdollisesti muutaman viikon kuluttua eräs veljistämme haluaisi puhua tämän seurakunnan edessä, jatkaen siitä, mihin viimeksi oli päästy. Hän ei lainkaan ajatellut sitä, että mahdollisesti ovet eivät enää avautuisikaan seuraavalle tulijalle, vain yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli halunnut repiä pohjan pois kaikelta siltä hengellisyydeltä, mihin nämä ihmiset olivat tottuneet. Hän oli vain yksi vierailijoista, yhden sunnuntain julistaja!

Mitä hyötyä on repimisestä, hajottamisesta, jos mitään ei pystytä rakentamaan? Milloin me käsitämme sen, että kristillisyys, todellinen usko, ei niinkään perustu vanhan repimiselle, kuin uuden rakentamiselle? Mitä hyödyttää repiä pois vanha rakennus, jos ei kyetä rakentamaan uutta sen tilalle? Kuinka moni onkaan valmis hajottamaan jotakin vanhaa, ajattelematta ollenkaan, että ihmiset jäävät taivasalle, ilman suojaa? Mitä hyödyttää ottaa kulkukoiralta pois sen vanha, likainen luu, jos ei ole antaa tilalle mehevää paistia? Jos koira ei saakaan kylläistä tunnetta tuosta likaisesta luustansa, niin ei se kuitenkaan jää aivan tyhjävatsaiseksi, mikä on tulos "eläinrakkaan" luunrepijän toiminnasta.

Paavalin ei siis oma-aloitteisesti tarvinnut puuttua havaitsemaansa epäjumalanpalvelukseen, vaan hänet aivan kuin automaattisesti vietiin sinne, missä tuo väärä palvelus tapahtui. "Voimmeko saada tietää, mikä se uusi oppi on, jota sinä ilmoitat?" Ihmiset olivat siis kiinnostuneita Paavalin opetuksesta. He eivät ymmärtäneet kaikkea, mutta heidän sydämensä oli tullut joka tapauksessa ainakin jossakin määrin puhutelluksi. "Sillä outoja asioita sinä tuot meidän korvaimme kuulla. Me siis tahdomme tietää, mitä ne oikein ovat." (20).

Yksi perusasioista tämän tutkistelumme puitteissa on nähdä se, että Paavali tarkoin tiesi asemansa ja sen paikan, missä hän oli. Kiivaus oli vallannut hänen sydämensä, mutta tämän kiivauden esikuvana ei ollut tuo tapahtuma temppelissä, kun Herramme ruoskan kanssa ajoi ulos kauppiaat. Huomatkaamme kertakaikkisesti yksi asia. Kun meidän Herramme kiivauden täyttämänä tyhjensi temppelin kauppiaista, oli Hän omalla maaperällänsä! Tämä oli Hänen Isänsä temppeli, jumalankansan palvontapaikka, ja Hänen kiivautensa oli omalla paikallansa tuossa hetkessä. Mutta nyt Paavali oli Areiopagilla, vieraalla maaperällä; hän oli vieras! Kuinka suuri ero näillä kahdella tapahtumalla onkaan! Kuinka harva ”palava” saarnamies todella käsittääkään yhtään mitään näistä asioista!

Paavali käsitti asemansa ja tehtävänsä. Hänen tuli tehdä Evankeliumin tähden kaikkensa, voittaaksensa edes muutamia. Niinpä hän ei alkanut repimään maahan epäjumalankuvia eikä näiden ihmisten epäjumalanpalvelusta, vaan hän ennemminkin halusi asettaa näiden ihmisten eteen jotakin parempaa, houkuttelevampaa. Hän näki kaiken ympärillänsä olevan vääryyden, mutta aloitti oikeasta kohdasta, veti oikeasta narusta. Negatiivinen suhtautuminen ja asenne eivät olleet nyt paikallaan, vaan nyt tuli lähestyä näitä ihmisiä oikealla tavalla. "Kulkukoira", vääräuskoinen, ei luopuisi luustansa, ellei saisi jotakin parempaa tilalle!

Paavali puhui nyt tavalla, mitä moni saarnamies tänä päivänä pitää maailman mielistelemisenä ja pehmoiluna. Mutta eikö kaikki tämä ole tallennettuna Jumalan Sanaan esikuvaksi ja esimerkiksi meille? "Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne..." Miten kuuluu tämä sama saarna tämän ajan julistajan julkituomana? "Te Ateenan jumalattomat syntiset! Minä näen kaikesta, että te olette mitä suurimpia syntisiä ja saatanan palvojia! Sillä kävellessäni ympäri minä jatkuvasti jouduin kauhistelemaan teidän kuvottavia epäjumalanpalveluspaikkojanne, joiden yllä on Jumalan kirous..." Mitä olisi Paavali aikoinaan saavuttanut tällaisella puheen avauksella? Hänet ehkä olisi ajettu pois häpeällisesti tai jopa tapettu. Hurskas mieli olisi ehkä ajatellut kärsivänsä marttyyrin kuoleman, mutta muistakaamme, mitä Sana myöskin sanoo: "Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on Jumalan armoa."  (1. Piet. 2: 20).

Todellinen jumalanpalvelija kunnioittaa toisen ihmisen vakaumusta, vaikka se olisikin vastoin omia näkemyksiä. Kukaan apostoleista ei hyökännyt toisuskoisia vastaan, vaan he toivat julki sitä Evankeliumia, joka oli julistettavaksi annettu.

Paavali seisoi keskellä kreikkalaisten tuomioistuinpaikkaa, missä normaalisti luettiin ankaraa oikeutta. Hän ei tehnyt kompromisseja uskonsa kanssa, vaikka ei tuonutkaan julki ajatuksiansa sellaisella tavalla, mitä moni tänä päivänä pitäisi sopivampana. Hän käsitti, että kunnioittava asenne saavuttaa paljon enemmän kuin "tuomitseva jyrähteleminen". Hän otti aiheensa siitä, mikä kiinnosti näitä ihmisiä. "Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle'. Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan." (22-23).

Kunnioittava asenne toisten pyhiä asioita kohtaan tuotti huomattavasti paljon paremman hedelmän kuin mitä vastakkainen asenne olisi aikaansaanut. Aivan kuten Herramme kaivolla lähestyi syntistä naista tämän tasolta ja tätä koskettavista asioista, siten Paavalikin nyt pitää puheen, saarnan, joka sisältää jotakin todella merkittävää. Tuo puhe on liian pitkä otettavaksi tähän, mutta lukekoon jokainen sen Raamatustansa. Merkille pantavaa on kuitenkin se, että nimenomaan oikealla paikalla oikealla tavalla pidetyn puheensa johdosta Paavalin kautta toteutuu Evankeliumin julistuksen tarkoitus: "Kuullessaan kuolleitten ylösnousemuksesta toiset ivasivat, toiset taas sanoivat: 'Me tahdomme kuulla sinulta tästä vielä toistekin." (32). Tuskin me olisimme saaneet kuulla näitä tervetulon toivotuksia omavalintaisen julistuksemme jälkeen. Paavalin julistuksen johdosta ei koko Ateenan väestö tullut kristityiksi, mutta muutamat liittyivät hänen seuraansa ja uskoivat, jopa yksi tuon suuren tuomioistuimen jäsen ja eräs nainen, sekä joitakin heidän ohellansa.

Yksi suurimmista sekaannusta ja hajotusta aikaansaavista vääristä asenteista uskovaisten keskuudessa perustuu siihen uskomukseen, että kokonaiset kansat voisivat tulla uskovaisiksi. Tämä toki olisi Jumalan tahto, sillä Hän ei haluaisi kenenkään tulevan kadotetuksi. Hän haluaisi kaikkien pelastuvan, ja sen tähden Evankeliumia tulee julistaa kaikille kansoille. Mutta Sanan todistuksen perusteella voimme nähdä, ettei milloinkaan mikään kansa, Israelia lukuun ottamatta, voi tulla kokonaisuudessansa pelastetuksi, kansana.

Moni julistaja tänä päivänä osoittaa tietämättömyytensä Jumalan pelastussuunnitelmaa kohtaan tuomalla esiin ajatuksia koko kansojen kristillistämisestä. Itse asiassa koko Jumalan Sana tuo julki kansankirkon ja valtionkirkon mahdottomuuden. Vaikka Jeesus näyttääkin tarkoittaneen jotakin sen suuntaista, että kokonaiset kansat voisivat tulla Hänen opetuslapsiksensa, ei kuitenkaan ole kysymys "kaikkien kansojen tekemisestä Hänen opetuslapsiksensa", vaan lähetyskäsky sisältää yksinomaan sen ajatuksen, että Evankeliumia todellakin on julistettava kaikille, koska kukaan ihminen ei voi suorittaa erottelua lampaiden ja vuohien välillä!

Juuri tässä kohden näemme todellakin sen välttämättömyyden, että luemme kaikki samaa aihetta koskevat kohdat Raamatusta. Vain yhden tai kahden kohdan huomioiminen johtaa väistämättä vääriin korostuksiin ja käsityksiin. Matteuksen evankeliumin lopussa Herramme sanoo, että meidän tulee tehdä kaikki kansat Hänen opetuslapsiksensa, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jokainen ajatteleva ihminen käsittää, ettei kukaan tule uskovaiseksi kastamalla, vaan jotakin muutakin täytyy tapahtua. Jumala on kuitenkin antanut kirjoittaa Sanansa muistiin sellaisella tavalla, että nämä asiat ovat salattuja sellaisilta, jotka eivät tahdo uskoa koko Sanaa.

Markuksen Evankeliumin kohta tuo mitä selvimmin esiin sen, mistä todella on kysymys: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille." Ensin siis tulee saarnata Evankeliumia, jotta voitaisiin siirtyä seuraavaan askeleeseen: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." Usko on siis ehdoton edellytys kastamiselle! Pelkkä kastaminen ilman uskoa perustuu katolisen kirkon oppeihin, ja siten esimerkiksi luterilaisen kirkon perustana oleva kastekäytäntö ei perustu Jumalan Sanaan, vaan inhimillisiin perinnäissääntöihin. Näin on syntynyt käsite kansankirkosta ja valtionkirkosta. Mutta tämä on täysin epäraamatullista ja Sanan vastaista: "Nyt minä totisesti käsitän, ettei Jumala katso henkilöön, vaan että jokaisessa kansassa se, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskauden, on hänelle otollinen." (Apt. 10: 34-35) Usko on välttämätön jumalayhteydelle. "Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät." (Hebr. 11: 6).

Onko nyt sitten jokainen, joka väittää uskovansa, todellinen uskovainen, joka kestää Jumalan edessä? "Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.  Joku ehkä sanoo: 'Sinulla on usko, ja minulla on teot '; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon. Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton?" (Jaak. 2).

Todellinen uskovaisuus perustuu siis johonkin muuhunkin, kuin vain uskontunnustukseen, jolla ei ole pohjaa yksityisen sydämessä. Uskontunnustuksella voidaan kyllä perustaa kansankirkko, mutta voisiko usko hallita jokaisen sydämessä? "...ja että me pelastuisimme nurjista ja häijyistä ihmisistä; sillä usko ei ole joka miehen." (2. Tess. 3: 2).

Vaikka emme voikaan hyväksyä ns. luterilaisen kirkon opetuksia siltä osin, mitä ne eivät perustu Jumalan Sanaan, emme silti suhtaudu halveksivasti niihin ihmisiin, jotka pitävät luterilaista kirkkoa pyhänä asiana. Samoin on kaikkien muiden uskonnäkemysten suhteen. Meidän tehtävämme on pitää esillä totuuden Sanaa ja jättää loppu Kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, joka tuntee jokaisen todellisen sisimmän.

Markku Vuori