Luther 2

Meillä on vielä todella paljon oppimista, ei niinkään opillisesti, vaan asenteissamme ja hengessämme. Nimenomaan sillä perusteella, ettemme ole oikealla tavalla arvostaneet ja käsittäneet Jumalan toimintaa menneisyydessä, emme me pysty näkemään kaikkea lähimenneisyydessämme ja nykyhetkellä tapahtuvaa oikeassa valossa, oikealla tavalla. Sen tähden me olemme ajautuneet juuri siihen, mistä meitä Jumalan Henki tahtoo viedä pois! Eikö tämä ole mitä järkyttävintä ja toisaalta ironisinta? Hurskaassa uskomuksessa me olemme kulkeneet sen ohitse, mihin Jumala on tahtonut meidät viedä, ja olemme menneet ehkä vieläkin syvemmälle siihen sekoitukseen ja Baabelin pakkosiirtolaisuuteen, joka tuhoaa kaiken todellisen Hengen vaikutuksen. Missä on todellakin aito helluntain, alun mukainen seurakunta, joka on kuin yksi sydän ja yksi sielu? Herää ja katso Sanan peiliin, sinä unentokkurainen kanssamatkaajani. Mitä näet? Katso peilistä silmiäsi, mitä niistä heijastuu? Katso kireätä ilmettäsi, katso olemustasi. Mitä siitä heijastuu? Jumalallinen, syvä rakkaus veljiä ja sisaria kohtaan? Eikö ehkä sittenkin enemmänkin vihaa ja väärämielisyyttä, tuomitsemisen ja ahdasmielisyyden henkeä!

Jälleen kerran, tämänkin tutkistelun yhteydessä, palaa mieleeni tuo ohje, jonka vanha saarnamies antoi pojallensa: "Sinä et saa kulkukoirasta ystävääsi ottamalla siltä pois vanhan, likaisen luun, vaan heittämällä sen eteen mehevän paistin!" Paavali todistaa omasta, Jumalan antamasta palvelustehtävästänsä: "Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin, ja olen ollut juutalaisille ikäänkuin juutalainen, voittaakseni juutalaisia; lain alaisille ikäänkuin lain alainen, vaikka itse en ole lain alainen, voittaakseni lain alaiset; ilman lakia oleville ikäänkuin olisin ilman lakia - vaikka en ole ilman Jumalan lakia, vaan olen Kristuksen laissa - voittaakseni ne, jotka ovat ilman lakia; heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia. Mutta kaiken minä teen evankeliumin tähden, että minäkin tulisin siitä osalliseksi." (1. Kor. 9).

Olemmeko todella koskaan käsittäneet, mitä Paavali tarkoittaa sanoillansa? Hän oli Pyhän Hengen voitelun alla puhuessansa tämän, sillä se on tallennettu Kirjoituksiin. Hän ei puhu tyhjiä ja merkityksettömiä sanoja, vaan jotakin sellaista, millä juuri tänä päivänä on mitä suurin merkitys jokaiselle meistä. Hän oli tietoinen Jumalan antamasta tehtävästänsä, ja hänen kirjeistänsä käy mitä selvimmin esiin se, että hän käsitti Jumalan pelastussuunnitelman mitä kirkkaimmalla tavalla, tiedostaen kaiken menneisyydessäkin tapahtuneen Jumalan aidon toiminnan merkityksen. Kuinka usein viittaakaan hän Vanhaan Testamenttiin ja aikaisemmin tapahtuneeseen! Hän ymmärsi mihin juutalaisuus perustui, hän ymmärsi kuinka vaikeata on juutalaiselle nähdä juuri sillä hetkellä tapahtuva oikeassa valossa. Hän käsitti, mitä juutalaiselle tuli puhua ja tuoda esiin, jotta tämä voisi nähdä yhteyden jo puhutun ja muistiin kirjoitetun ja sen välillä, mitä Jumalan Henki juuri sillä hetkellä teki. Lyhyesti sanottuna: Paavali, Jumalan Hengen antaman viisauden perusteella oli kykenevä näkemään kunkin ihmisen hänen omassa, sen hetkisessä tilassansa, ja siten jumalallisessa viisaudessa ja ymmärryksessä lähestymään tätä juuri oikeilla sanoilla ja oikealla tavalla. Hän tiesi mitä lain alla vuosikymmeniä ollut ihminen ajatteli, hän tunsi ihmisen heikkoudet ja vajavaisuudet. Hän asettui näiden ihmisten tasolle, ajatellen heidän näkökulmastansa. Siten hän oli kykenevä tuomaan esiin juuri oikeat asiat ja puhumaan ihmisen sydämelle.

Kaikki tämä ei merkinnyt sitä, että hänen olisi tarvinnut tinkiä periaatteistaan tai oikeasta asiasta. Hän ei tehnyt kompromisseja Sanan kanssa, vaan toimi nimenomaan Sanan hengessä: "...kaiken minä teen evankeliumin tähden!" Hänen sydämessänsä oli ensimmäisellä sijalla Herra Jeesus ja Hänen rakkautensa, joka ymmärsi syntistä ihmistä. Tarkatkaamme todella, miten meidän Herramme lähestyi kaipaavia ja odottavia ihmissydämiä. Kääntäkäämme edes hetkeksi katseemme pois siitä, miten Hän puhutteli kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka kaikessa olivat Hänen toimintansa estäjinä ja tien tukkijoina. Se miten Hän heihin asennoitui, ei sovi meille esimerkiksi suhteessamme kanssamatkaajiimme. Toisaalta... kuinka usein onkaan totta se, että Hänen nuhtelevat ja kovat sanansa sopivat ennemminkin meihin, kovasydämisiin "vanhempiin veljiin", jotka ajattelevat vain itseään ja omaa parastaan!

Aivan erikoisella tavalla tämän kirjoittamisen yhteydessä Herran Henki toi sydämelleni sen tapauksen, mistä kerrotaan Apostolien tekojen 17. luvussa. Aluksi en lainkaan käsittänyt sen yhteyttä tähän tutkisteluun, mutta se on mitä suurin selvennys kaikelle sille, mistä me nyt puhumme ja olemme puhuneet kiertokirjeessämme.

Ihminen on alkanut yhä enemmän ja enemmän tuomita ja arvostella kanssamatkaajaansa, kuka milläkin perusteella. Mutta jos kaikelta tekemiseltämme puuttuu raamatullinen perusta, niin mikä on silloin meidän motiivimme ja tavoitteemme tuomitsemisessamme? Aivan ilmiselvästi se ei ole Jumalasta, sillä kaiken tahtonsa Jumala on tuonut julki Sanassansa!

Koska me emme näe Jumalan teitä menneisyydessä, emme me pysty näkemään Hänen täydellistä tietään tässäkään ajassa. Jumalan mieli, Hänen Henkensä, näki kunkin ajan ihmisen sellaisena kuin hän oli, ja lähestyi tätä sellaiselta tasolta, millä tämän oli mahdollista lähestyä Jumalaa. Tässä kohden meidän tulee oppia kertakaikkisesti yksi perusasia Jumalan valtakunnasta: Jumalan puhe, kaikki mitä Hän tuo julki, mitä Hän odottaa uskovaiseltansa, on realistista! Jumala ei vaadi meiltä mitään sellaista, mikä olisi täysi mahdottomuus! Kaikessa siinä, mitä Jumala on osoittanut ihmiskuntaa kohtaan, on motiivina Rakkaus, joka tuntee ja ymmärtää, tahtoo auttaa. Rakkaus on voima, joka tekee hyvää, nostaa. Rakkaus vie eteenpäin, parantaa, tekee terveeksi, kokonaiseksi. Meidän Herrassamme, Jeesuksessa Kristuksessa, Jumala paljasti Itsensä, todellisen olemuksensa, niin että käytännössä voimme ymmärtää, mitä Herra tarkoitti sanoessansa: "Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän!"

Jeesuksen Kristuksen toiminta, Hänen koko olemuksensa, tahtoo viestittää meille: "Jumalan Rakkaus, Jumalan koko olemus ja tahto merkitsevät todelliselle uskovaiselle jotakin sellaista, mikä on mahdollista, sillä Se on Itse Mahdollisuus! Jumala ei odota meiltä mitään sellaista, mikä olisi mahdotonta, sillä Hän tuntee meidät ja tietää mitä me olemme. "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä." (Matt. 11: 29-30).

Kuinka toisenlainen onkaan ihmisen ajatus kaikesta tästä!  "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellakaan liikuttaa." (Matt. 23: 4). "Miksi te siis nyt kiusaatte Jumalaa ja tahdotte panna opetuslasten niskaan ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä mekään ole jaksaneet kantaa?" (Apt. 15: 10).

Ihmisen väärä asenne saattaa hänet tekemään ja sanomaan jotakin sellaista, mikä ei palvele Jumalan todellista tahtoa. Jos ei haluta nähdä Jumalan teitä menneisyydessä, ei ymmärretä olla oikeassa asenteessa sen hetken kanssamatkaajia kohtaan. Se, että tiedetään ja ymmärretään enemmän Jumalan teistä ja Hänestä itsestänsä, ei ole mikään peruste ylpeilylle ja itsensä korottamiselle, vaan päinvastoin. Jokaisen tulisi sen sijaan nöyrtyä entisestänsä ja olla kiitollinen koko sydämestänsä sen johdosta, että on päässyt näkemään sen minkä on nähnyt. Todellinen Jumalan Rakkaus uskovaisen sydämessä toimii juuri siten kuin mitä Paavalin esimerkki meille näyttää: Uskovainen ei tee kompromisseja maailman ja sen asioiden kanssa, mutta ymmärtää itsekin kerran olleensa osaton Jumalasta ja Hänen valtakunnastansa. Hän on kiitollinen siitä, että joku tuli hänen luoksensa hänen tietämättömyyden tilassansa ja avasi hänen ymmärryksensä totuudelle. Miksi ei hänkin nyt näkisi lähimmäisensä tilaa ja toimisi sen pohjalta?

Apostolien tekojen 17. luku on mitä suurin nuhde meille tämän ajan uskovaisille, ja se liittyy mitä selvimmin Paavalin toteamukseen kaikille kaikkea olemisesta. Hänen saattajansa olivat vieneet hänet Ateenaan, ja odotellessansa siellä Timoteuksen saapumista, hän kierteli kaupungilla katsellen "nähtävyyksiä". Ja tässä kohden tulemme johonkin sellaiseen, mikä on meille suuri vaikeus! Paavalista sanotaan, että hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia. Mitä hän nyt siis teki tämän kiivauden velloessa hänen sisimmässänsä? Mitä hän teki, ja mitä tekevät meidän aikamme hurskaat sananpalvelijat?

Minut viedään jälleen kerran hengessä jonnekin.

Temppelin kulman takaa kuuluu raivoisaa murinaa ja ärinää, jota säestää rauhoitteleva ja kehotteleva miesääni. Ihmiset kääntyvät katsomaan metelin suuntaan, ja hetkessä on paikalle kokoontunut suuri määrä ihmisiä. Minäkin olen utelias ja juoksujalkaa riennän paikalle. Minua kohtaa hurja näky. Mustassa viitassaan tukka sekaisin tempoilee aivan ilmeinen saarnamies tai pappi kiinni suuressa, likaisen näköisessä luussa, jonka jatkeena on suuri ja takkuinen, kurjan näköinen koira. "Irti, heti irti, etkö kuule minua!" Pappi tempoilee kaikkine voiminensa, toisessa kädessänsä vankka kävelykeppi. "Irti, senkin pahainen rakki! Päästä irti siitä saastaisesta luusta!" Väkijoukko lisääntyy koko ajan ja ihmettely on suuri. Mitä kummallista täällä oikein tapahtuu? Mikä on tämän ohjelmanumeron tarkoitus?

Minua alkaa toisaalta naurattaa, toisaalta kauhistuttaa. Mitä jos tuo vihainen koira puree tuota kiivasluonteista pappia? Mutta niin kauan kuin se terävillä hampaillaan pitää kiinni luusta ja murisee ja ärisee, ei se pysty puremaan. Mutta tassuillaan ja kynsillään se silloin tällöin kaapaisee sellaisella voimalla papin kylkeä ja vatsaa, että tämä päästää vihaisen murahduksen, aivan kuten kamppailutoverinsa. "Irti, senkin kapinen rakki! Irti, irti!" Papin ääni kuvastaa entistä suurempaa vihastusta ja ärtymystä. Jostakin kummallisesta syystä olen kuulevinani lähes manauksia vihaisen miehen suusta!

Väkijoukko on jo sankka, ja taaempana olevat joutuvat kurkottelemaan ja tungettelemaan päästäkseen osalliseksi tästä mitä mielenkiintoisimmasta kaksinkamppailusta. Monenlaisia kommentteja voidaan kuulla ympärillä seisovien suista. Osa kasvoista on totisia, osa naurua pidätteleviä. "Mitä kummaa tuo hurskas mies oikein meinaa?", kuuluu yhä useamman kysymys. Koska papilla ei ole mitään talutushihnaa, alkaa yhä useampi ihmetellä tätä näytelmää. Jotkut toteavatkin jo, että takkuinen ja kurjan näköinen koira on juoksennellut vapaana vuosikausia, eikä kukaan tiedä kenelle se todella kuuluu. Nyt ihmiset alkavat jo puolin ja toisin ihmetellä ja lausua arvosteluakin. Miksi tämä pappi riepottelee tuollaisella tavalla vierasta koiraa? Vai onko tämä haukku varastanut papin päivällisen? "Hah, haa! Onpa pappi joutunut kurjaan asemaan, kun ei ole syötäväksi muuta kuin kurja luu, jonka papin matkatessa tämä nälkäinen koira on napannut tämän laukusta, joka avoimena makaa maassa! Hah, haa!" Väkijoukko alkaa naureskella ja huudella suorastaan hävyttömyyksiä papille.

"Sinä jumalaton, viheliäinen rakki, kulkukoira, irrota heti hampaasi siitä saastaisesta luusta! Anna se tänne!" Väkijoukko on osittain riemuissaan, osittain vihainen tämän näytelmän johdosta. Papin musta viitta alkaa olla harmaa ilmaan nousseesta pölystä ja liasta, ja koiran tassut ja kynnet ovat aikaansaaneet useita repeämiä tämän pyhään vaatteeseen. Koira on paljon pienempi kuin mies, mutta suhteessa vähintään yhtä voimakas, vaikka onkin hyljeksityn näköinen. Se puolustaa ilmiselvästi omaisuuttaan, sillä vaikka ympäröivä ja riemuitseva joukko huutaakin pilkkaansa papin hillittömästä nälästä ja kurjasta luusta, tietää jo jokainen koiran löytäneen sen jostakin takapihalta.

"Sinä kirottu otus, sinä perkeleen sikiö! Irti ja heti, Jumalan ja Hänen seurakuntansa nimessä! Irti, irti, irti, sinä kirottu, sinä helvetin lapsi!" Väkijoukko astuu jo vaistomaisesti muutaman askeleen taaksepäin ja riemulliset pilkkahuudot vaikenevat hetkeksi. Tällaista puhetta he eivät ole tottuneet kuulemaan "hengen miehen" suusta. Mutta tämä on nyt sellaisen kiivauden ja vimman vallassa, että koko olemus puhuu siitä. Punakat kasvot kuvastavat sellaista vihaa, että keppi heiluu hurjasti papin kourassa. Ikään kuin havahtuen toteamaan tämän tilanteen, osuvat papin silmät mustaan ryhmysauvaan. Nyt ensimmäistä kertaa kumahtaa tuo pelottava keppi koiran selkään, niin että luun ympärille puristuneiden leukojen takaa kuuluu kimeä vinkaisu.

Vaikka paikalla on suuri joukko papin omia seurakuntalaisia, on ilmiselvää kenen puolella enemmistö on. "Sinä kirottu, sinä kirottu, päästä irti, tai minä hakkaan sinut ruvelle!" Sauva alkaa iskeä entistä suuremmalla voimalla koiran selkään, mutta se ei päästä irti luustansa. Väkijoukko alkaa murahdella vihaisena, ja joku on jo aikeissa tarttua kiinni papin mustaan kaapuun vetääkseen tämän irti koirasta. Huomatessansa tämän pappi kiljaisee suurella äänellä: "Auttakaa hyvät ihmiset, auttakaa! Pitäkää kiinni tästä kirotusta, että saamme likaisen luun pois siltä!" Väkijoukko on taas kummissansa ja ymmällänsä, kunnes joku rohkaisee itsensä ja kysyy: "Miksi siltä pitää saada luu pois? Onko se todellakin herra papin omaisuutta?"

"Hullujako te olette, koko joukko, mitä tekemistä minulla olisi tällaisen saastaisen asian kanssa? Ettekö näe kuinka likainen ja mätä koko luu on? Haiseekin niin hirvittävän pahalta!" Ja jälleen sauva iskee koiraa selkään. Nyt jo yksi rotevimmista miehistä kuulijoiden joukossa astuu esiin ja tarttuu pappia niskasta. "Onko tämä teidän koiranne?", kysyy ankara ääni. "Ei ihmeessä, eihän toki, enhän minä näin saastaista ja takkuista koiraa huolisi! Näettehän aivan selvästi, että se on kulkukoira!" Jälleen iskee keppi koiraa, koira murisee entistä vihaisemmin ja suuremmassa tuskassa, ja sitä lujemmin pureutuu rotevan miehen koura papin niskaan. "Eikö olisi sitten jo syytä päästää irti koiran luusta ja lopettaa hakkaaminen!?"

Pappi on kahden tulen välissä, ja jalat alkavat harata maassa niin että pölypilvi nousee ilmaan. Hän on osaltaan entistä vihaisempi ja julmempi, mutta osaltaan neuvoton. Toinen käsi pitelee kiinni luusta, toisessa on vankka kävelykeppi. Niskasta taas pitelee kiinni niin vahva käsi, että alkaa pelottaa. Neuvottomuus alkaa olla sitä luokkaa, että ajoittain keppi iskee jo niskasta pitelevän miehen jalkoihin. Nyt tarttuu jo toinenkin käsi papin kaapuun selästä sellaisella voimalla, että mies voihkaisee. Hän ei enää tiedä kenelle huutaa ja karjua määräyksiänsä, niin että suusta alkaa tulla sekalainen komennusten tulva: "Kirottu rakki, usko jo nyt ja päästä irti! Senkin jumalaton lurjus, päästä irti minusta! (Takana seisovalle miehelle.) Irti, irti, jumalattomat, irti, irti!" Väkijoukon riemulla ei ole nyt rajoja. Valtava huutomyrsky säestää näiden kolmen kamppailua, ja tämä tullaan muistamaan lopun ikäänsä. Jotakin tällaista ei yksinkertaisesti voi unohtaa!

Koira vikisee ja murisee, pitäen itsepintaisesti kiinni luustansa, pappi ähkyy ja voihkii, melkein kiroilee nyt kiinni pitävälle miehelle. Jotakin tällaista ei todellakaan ole vielä milloinkaan nähty! Yhtäkkiä väkijoukko jakaantuu ja paikalle saapuu paikkakunnan poliisipäällikkö. "Mitä täällä oikein on tekeillä?", kuuluu ankara komento, ja kaikki hiljenevät. Pappi ryhdistäytyy niin paljon kuin kykenee tiukassa otteessansa ja koiran vedossa, ja kummallista kyllä, koirakin lakkaa murisemasta ja vikisemästä. Kuka vastaa, keneltä kysytään? "Putkaan tuo ilkeä pappi", kuuluu väkijoukosta lapsen ääni, "se rääkkää ihan kilttiä koiraa ja yrittää varastaa sen luun!" "Joo, joo, kaltereiden taakse tuollainen mies, sehän on vaaraksi kaikille!" kuuluu römeä miehen ääni, ja kimakka naisen huuto säestää tätä tuomiota.

Ikään kuin koira olisi tajunnut nämä mielipiteenilmaisut, riuhtaisee se entistä suuremmalla voimalla omaisuuttansa irti ahnaasta kädestä, ja aivan kuin vaistomaisesti iskee papin ryhmysauva koiraa sellaisella voimalla päähän, että se ulvahtaen päästää lopultakin irti ja pakenee poliisin jalkojen juureen, jääden siihen makaamaan, sillä ihmisjoukko ympärillä on niin suuri, ettei ole mitään mahdollisuutta paeta.

Kepin iskiessä koiran päähän, antaa pappia kiinni pidellyt mies tälle sellaisen korvapuustin, että tämä lentää maahan pitkälleen, päästäen raivoisan huudon. "Pidättäkää, pidättäkää, tämä pahoinpitelijä! Minä nostan häntä vastaan syytteen, rautoihin tämä jumalaton pahoinpitelijä!" Pappi kiljuu ja huutaa tuomiotansa, siteeraten lukuisia raamatunkohtia ja opinkappaleita.

Voidaan sanoa, että jokainen on ymmällänsä. Tilanne on niin sekava, että ei tiedä nauraako vaiko itkeä, pilkatako vaiko kysyä selitystä. Koko tilanne on johtanut siihen, että pappi on mitä surkeimmassa tilassa ainakin ulkonaisesti. Hän on ryvettänyt itsensä siinä määrin, että on jo surkeamman näköinen kuin tuo kulkukoira, sillä kamppailun tiimellyksen voimasta on sen takkuinen turkkikin ikään kuin selvinnyt ja lika irronnut.

"Mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa?" tivaa poliisi papilta sellaisella äänensävyllä, että tämä ryhdistäytyy ja alkaa ikään kuin itsekin nyt vasta ajatella. Niin, mitä onkaan oikein tapahtunut? Hölmistynyt ilme papin kasvoilla kertoo siitä, ettei tämä itsekään oikein tiedä mistä on kysymys. Käsi haroo vaistomaisesti takkuista tukkaa ja katse osuu toiseen käteen, joka krampinomaisesti puristaa todella rumaa ja likaista luuta, jonka haju nyt taistelun tauottua kantautuu ympäröivään väkijoukkoonkin, niin että kaikkialla nyrpistellään nenää. Pappi on nyt saavuttanut päämääränsä, voitonmerkki on hänen kädessänsä. Mutta millaisen voiton hän on saavuttanut?

"Mistä on kysymys, hengen mies?" tivaa ääni uudelleen. Väkijoukko pidättää hengitystänsä, ja papin suu alkaa vapista. Katse on pitkään kiinnitettynä likaiseen luuhun ja siihen ikään kuin liimautuneeseen, likaiseen ja pölyiseen käteen. Sitten katse muuttaa suuntaa, kohdistuu maassa makaavaan, läähättävään ja surkeasti tuijottavaan koiraan, seuraavaksi mieheen, joka oli häntä kiinni pidellyt, sitten likaiseen vaatteeseensa, ja ikään kuin salaisesti hän luo nopean silmäyksen ympärillä virnistelevään väkijoukkoon. Tilanne on todella kiusallinen ja jostakin syystä häpeällinen! Tästä on päästävä eroon niin pian kuin mahdollista.

"Tuleeko sitä selitystä vai ei!?" kysyy entistä tiukempi ääni ja luja koura puristaa papin käsivartta sellaisella tavalla, että tämä havahtuu kipuun. Tämä kipu saa hänet heräämään todellisuuteen, joka hänen on muutettava eduksensa hintaan mihin tahansa. Maahan painunut katse muuttuu itsetietoiseksi ja viralliseksi, ja ikään kuin kokien olevansa Messias väkijoukon tuomitsemana, hän alkaa saarnata melkein samanlaisessa vihassa kuin millä oli koiraa komentanut päästämään irti luustansa.

"Te jumalattomat ja kadotetut syntiset ja pilkkaajat! Te ette tiedä mitä teette! Minä olen jumalanpalvelija ja minulla on suuri kutsumus! Ette ymmärrä mitä teette! Te olette matkalla kadotukseen aivan niin kuin tämä koirakin likaisen luunsa kanssa. Te nautitte maailman liasta ja saastaisista asioista, aivan niin kuin tämä koirakin tästä likaisesta ja saastaisesta luusta! Hyi, mitä saastaisuutta ja likaa!"

Sen sijaan että tulisi synnintuntoon ja hartaaseen mielialaan, alkaa väkijoukko purskua entistä suuremmasta naurusta ja pilkasta. Ja voidaanko sitä syyttää siitä, sillä kuka pystyisi ajattelemaan hullumpaa näkyä kuin tämä pappi läpikotaisin likaisessa viitassansa, tavattomassa kiihkossansa ja suuri, likainen, haiseva luu kädessään! Mutta tämä ei tajua mitään siitä, mitä ihmiset näkevät ja kokevat, vaan korottaa ääntänsä entisestään ja tuomitsee jokaisen kuulijan syvimpään helvettiin. Hän on jumalansa asialla, hän on pyhä mies, jolle on uskottu mitä suurin tehtävä ja sanoma!

Kenelläkään ei ole nyt kiirettä mihinkään, ja väkijoukko kasvaa kasvamistaan. Tästä innostuneena pappi saarnaa ja saarnaa, ja poliisikin katselee pää kallellaan, mutristellen suutansa. Totisesti, tämä on ennennäkemätön, ennen kokematon ohjelmanumero! Pappi on täynnä pyhää kiivautta, poissa todellisuudesta, tästä maailmasta. Väkijoukko tuskin pysy nahoissaan.

"Te syntiset ja saastaiset ihmiset, te ette auttaneet minua saamaan tätä saastaista luuta tämän luontokappaleen suusta. Ettekö käsitä, että tällainen likainen luu on vaaraksi sen terveydelle?" Väkijoukko nauraa ja pyrskii, sillä tietäähän jokainen, ettei mikään likainen luu tapa vanhaa kulkukoiraa, joka on tottunut kaikenlaisiin bakteereihin ja likoihin. Mutta pappi ei sitä käsitä. Hän ei käsitä loppujen lopuksi juuri mitään, jatkaa vain saarnaansa. Hän ilmoittaa rakastavansa tuota surkeata koiraa, ja hän rakastaa myöskin tätä kadotukseen matkalla olevaa joukkoa, pilkkaavaa ihmisraunioiden joukkoa. Mutta miksi kukaan ei usko, mitä hän sanoo? Miksi kukaan ei koe myötätuntoa tämän papin kanssa? Miksi pappi todellakin on menettänyt uskottavuutensa? Miksi hänen rakkauteensa ei uskota?

Veljemme Paavali totisesti ei sovi tähän kuvaan! Hän jos kuka tiesi, ettei kulkukoirasta saa ystävää ottamalla pois siltä sen vanhan luun. Me emme myöskään saa kirkkokunnallisilta ihmisiltä tunnustusta ja uskottavuutta esittämäämme kohtaan, vaikka kuinka vakuuttaisimme rakkauttamme, jos me vain olemme koko ajan repimässä alas jotakin sellaista, mitä he itse eivät ymmärrä vääräksi, vaan päinvastoin uskovat elämänsä perustaksi.

Jatkuu osassa 3