Oikea suunta

Mihin olemme todellisuudessa pettyneet? Olemme varmastikin kaikki yksimielisiä sen suhteen, ettei juuri mikään ole mennyt entisten näkemystemme ja odotustemme mukaisesti. Olemmeko vain tietynlaisten kehitysten tuulten ja aaltojen vietävänä, vai olemmeko mahdollisesti itse jollakin tavoin asettaneet peräsimen tai ruorin omavalintaiseen asentoon, joutuen siten pois siitä suunnasta, joka olisi mahdollistanut jotakin aivan muuta elämäämme? Onko kaikki todellakin tapahtunut täysin meistä riippumattomista seikoista johtuen?

Olemme nyt ehkä karuimman todellisuuden keskellä, mitä koskaan olemme osanneet odottaa tai kuvitella. Tietynlainen toivottomuus tunkee lävitse joidenkin ihmisten ilmaisuista ja suoranaisesta elämästäkin. Kolme suurinta asiaa ovat yhä edelleen usko, toivo ja rakkaus. Uskoa näyttää ainakin jossakin määrin olevan jopa ylitse Herramme oman arvion, rakkaudesta puhutaan yhä vielä todellisena ja olemassa olevana. Mutta miten on toivon suhteen? Ilman toivoa emme osaa odottaa tulevia asioita oikealla tavalla. Toivo ei ole samaa kuin haaveileminen tai unelmoiminen, mutta ne kuuluvat aika tavalla samalle alueelle. Ihmisen mieli tarvitsee oikeanlaisen inspiraation ja sytykkeen, voidakseen työskennellä hyväksemme oikeiden asioiden saavuttamiseksi. Jos ihminen ei toivo, ei odota mitään, tapahtuu omanlaisensa pysähtyminen, joka keskeyttää oikeanlaisen eteenpäin pyrkimisen. Oikeanlainen haaveileminen on terveenä ilmiönä kuin ankkurin heittäminen siihen suuntaan, missä toivottujen asioiden uskotaan olevan. Oikea haaveilu ei ole sinänsä mikään itsenäinen tekijä, vaan tarpeellisen suunnan määrittely.

Pettymykset kuuluvat ihmiselämään, mutta hengellisellä alueella ne eivät ole suinkaan vaarattomia ja merkityksettömiä. Me petymme ensin toisiin ihmisiin, sitten itseemme, kun olemme lukeneet Paavalin kirjeitä ja toteamuksia. Ihmisessä ei itsessään ole mitään hyvää, ei mitään mihin voisimme sitoa luottamuksemme. Me petymme jokaiseen ihmiseen jossakin vaiheessa, ihmisenä. Mutta mitä tulee erilaisiin virkoihin seurakunnan keskellä, etenkin Jumalan asettamina, niin niiden aiheuttamat pettymykset ovat suorastaan traagillisia, perustaakin ravistelevia. Olemme kuulleet totuuden, Jumalan Sanan ihmisen huulilta, mutta sitten tämän teot ja ratkaisut puhuvatkin aivan jotakin muuta kieltä. Me uskoimme ja toivoimme juuri sen mukaan, mitä kuulimme, mutta silmämme eivät olekaan valmiita uskomaan näkemäämme. Todellisuus suorastaan huutaa, hukuttaen alleen kaiken entisen luottamuksen ja toivon. Meidät on hylätty, heitetty ulos piiristä, josta uskoimme olevamme erottamaton osa!

Me olemme kirjaimellisesti ulkopuolella leirin, kaikkien leirien. Emmekö juuri sitä aina odottaneet, siitä puhuneet? Me vain odotimme jotakin muuta, emme sitä, minkä nyt olemme kohdanneet. ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.” (Hebr.11).

Koko mediamaailma, itse asiassa koko maailma, kuuluttaa nyt koko voimallaan evoluutiota ja miljoonavuotista kehitystä. Kaikki maailman voimavarat on keskitetty tähän julistukseen ja todisteluun, pyrkien tekemään tyhjäksi kaiken jumalallisen ja hengellisen. Olemme siis todella uskomattomassa määrin puun ja kuoren välissä. Pettymyksemme pyrkivät masentamaan meidät ja saamaan meidät unohtamaan uskomme perustan ja alkulähteen. Me olemme perustaneet luottamuksemme ja toivomme alusta pitäen oikeisiin asioihin, mutta olemme erehtyneet katselemaan liiaksi ihmisiin, unohtaen mitä Herramme aikanaan sanoi: ”Kun Pietari hänet näki, sanoi hän Jeesukselle: ’Herra, kuinka sitten tämän käy?’ Jeesus sanoi hänelle: ’Jos minä tahtoisin, että hän jää tänne siihen asti, kunnes minä tulen, mitä se sinuun koskee? Seuraa sinä minua.’ Niin semmoinen puhe levisi veljien keskuuteen, ettei se opetuslapsi kuole; mutta ei Jeesus sanonut hänelle, ettei hän kuole, vaan: ’Jos minä tahtoisin, että hän jää tänne siihen asti, kunnes minä tulen, mitä se sinuun koskee?’ Tämä on se opetuslapsi, joka todistaa näistä ja on nämä kirjoittanut; ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on tosi.” (Joh.21)

Kaikki kohtaamamme kertoo meille siitä, että meidän tulee keskittyä yksinomaan niihin todistuksiin, jotka meille on tallennettu ja jotka ovat tosia. Pietarilla ei ollut huoli tietyn veljen sielunelämästä, vaan yleensä ottaen hän kiinnitti huomionsa seikkoihin, joilla ei tullut olla vaikutusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Aivan liian monenlaista puhetta on levinnyt veljien keskuuteen ohitse meidän Herramme selvän todistuksen. Ei missään muussa ajassa ole niin selvästi ymmärretty väärin Herran Jeesuksen tarkoitusta ja puhetta. Mikään seikka ei viittaa siihen, että meidän tulisi olla pettynyt johonkin meidän Herramme sanomaan, vaan kaikki pettymyksemme perustuvat inhimillisiin ajatuksiin ja odotuksiin, selityksiin. Meidän asiamme ei selvän todistuksen mukaan ole asettaa aikoja ja päivämääriä, vaan meidän tulee kaikessa keskittyä henkilökohtaiseen Herran seuraamiseen, varoen yli kaiken sydämemme, sisäisen ihmisemme, sillä sieltä elämä lähtee. Kaikki uskonelämässämme perustuu Jumalan luomiseen ja Hänen suunnitelmaansa ihmiskuntaa kohtaan. Luomakunnan Alku ja Lähde on yhä vielä Herra Jeesus, vaikka emme vielä näekään kaikkea sellaisena kuin sen tulisi olla.

Kaksi hyvin tuntemaani veljeä on jättänyt aivan hiljattain tämän ajan. Mitä heille tapahtui, on yksinomaan Jumalan asia. Miten on minun itseni suhteen? Näissä tilanteissa ensimmäisen kysymykseni tulee olla: ”Mitä minulle tapahtuu? Seuraanko Herraa kaikesta huolimatta entistä suuremmalla antaumuksella?” Vain täten voin olla paikalla, missä Herramme voi minua käyttää. Mitä välitän siitä, mitä muut ihmiset tekevät ja sanovat? Uskon kaiken kuulemani ja lukemani, minkä voin sijoittaa Jumalan Sanan todistuksen sisälle, riippumatta siitä keneltä olen sen kuullut. Uskon Jumalan luoneen niin maailman kuin minutkin, ja itse olen antanut Hänelle luvan ja valtuudet tehdä elämälleni mitä Hän tahtoo.

Meidät on vyöttänyt Hän, joka aikanaan sai kätemme ojentautumaan iankaikkisuuden puoleen. ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.”

”Ja autuas on se, joka ei loukkaannu Minuun.”

Markku Vuori