Mikä mättää?

On se vain kumma asia, että heti kun säätiedotukset lupaavat jo täksi päiväksi kesäisiä lämpötiloja, mieli pomppaa ylös viikkoja kestäneestä ”masennuksesta” ja saa jopa ottamaan esiin tietokoneen! Kuinka laiska ihminen oikeastaan onkaan, kun jo nyt miettii sitä, kuinka parin tunnin kuluttua ulos lähtiessä ei tarvitse pukea päälleen ollenkaan niin montaa vaatekappaletta, ja esiin saa ottaa ohuempia puseroita ja pitkät kalsarit voi laittaa naftaliiniin!

Jumalallisesti ei mikään asia ole muuttunut eikä tietyssä mielessä muutukaan, mutta tästä kaikesta voimme huomata inhimillisyytemme ja olemuksemme heikkouden. Ulkonaiset ja aivan normaalit elämän asiat vaikuttavat koko ihmisyyteemme ja persoonaamme enemmän kuin itse toivoisimme. Jumalan armo ja Hänen rakkautensa meitä kohtaan ei ole riippuvainen auringonpaisteesta tai pilvistä tai helteestä tai pakkasesta, mutta itse koemme ja tunnemme usein olevamme heitteille jätettyjä hengellisestikin, kun kokemamme asiat ovat vastakkaisia toivomillemme asioille!

On pakko tunnustaa, että viime kuukausien aikana eräänlainen aivan todellinen masennus on vallannut osan mieltäni. Odotuksemme menneinä vuosikymmeninä olivat tekijät, jotka pitivät yllä rohkeutta ja toiveikasta mieltä. Nyt joutuu kuitenkin kohtaamaan aivan todellisen todellisuuden sellaisena, mitä ei koskaan aikaisemmin olisi voinut edes kuvitella. Ulkonaisesti ja oikeastaan joka suhteessa on valtava määrä kiitollisuuden aiheita sekä taloudellisesti että henkisesti. Voi olla kiitollinen siitä määrästä terveyttä, mikä tällä hetkellä vallitsee. Minimieläkekin on riittänyt aivan ihmeteltävällä tavalla, kun olen kuin israelilainen erämaassa. Mikään ei näytä kuluvan loppuun! En koskaan ole ollut muodin orja tai sen kannattaja, ja pyrin käyttämään vaatekappaleetkin loppuun asti, joskin jonkun mielestä turhan nuhruisina, mutta kuitenkin siisteinä. Perittyjä lakanoita ja pyyhkeitä on ylitse oman tarpeeni, koska mikään ei näytä kuluvan sellaisella tavalla, että sen voisi heittää pois. Tavarani eivät näytä juurikaan hajoavan, niin ettei ole ollut tarvetta uusien ostamiseen. Aihetta kiitollisuuteen siis on. Mutta jokin ”mättää” aivan kurjalla tavalla, niin että se pyrkii harva se yö uniinkin!

En ole nähnyt varsinaisia painajaisunia uskoon tuloni jälkeen. Ikäviä unia kyllä mahtuu pitkiin öihin, mutta varsinaiset painajaiset poistuivat jo vuosikymmeniä sitten. Olenko kertonut niistä missään vaiheessa?

Pikkupoikana pelotti mennä nukkumaan, etenkin kun monina öinä iso höyryveturi kehtasi tulla uunin takana olevasta ovesta olohuoneemme lävitse, missä kaikki nukuimme. Ajoittain vielä teini-iässä jouduin öisin kulkemaan tiloissa, missä lattialla ryömi jotain kauheaa, näkymättömänä, koska en millään onnistunut sytyttämään valoja - katkaisijaa ei löytynyt tai sitten sellainen ei toiminut! Valo vain hiukan välähti katossa, mutta pimeys säilyi!

      Tulin sitten uskoon, ja päätin vakaasti mielessäni, että kun vastaava tilanne seuraavan kerran tulee, potkaisen oikein voimalla noita olentoja ja sanon: ”Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä, menkää pois!” Tuohon hetkeen loppuivat kaikki tällaiset unikokemukset! Totaalisesti!

Pääsääntöisesti, riippumatta ajoittaisista ikävistä unista, unimaailmassani on yli vuosikymmenen ajan ollut positiivinen, myönteinen perusolemus. Kuinka usein rakennammekaan tai korjailemmekaan jotakin rakennusta tai sen osaa tulevaa toimintaa ja asumista varten! Ongelmia on, mutta asia etenee. On yhteishenkeä, yhteiseen hiileen puhaltamista, mitä en oikeastaan koskaan ole todellisessa elämässä päässyt kokemaan. Siksi kai todellisuus usein tuntuu suorastaan ylivoimaiselta. Koen saman kuin israelilaiset vieraalla maalla: ”Baabelin virtain vierillä - siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia muistelimme. Pajuihin, joita siellä oli, me ripustimme kanteleemme. Sillä vangitsijamme vaativat meiltä siellä lauluja ja orjuuttajamme iloa: ’Veisatkaa meille Siionin virsiä’. Kuinka me voisimme veisata Herran virsiä vieraalla maalla?” (Psalmi 137)

Kuinka voisi kiitosvirsi kaikua kaikesta maallisesta hyvästä huolimatta, kun pettymyksemme on niin tavaton ja odottamaton? Milloin Herra puuttuu asioihin ja suo kiitoksen aiheita seurakunnalliseltakin alueelta? Milloin heräämme yhteiseen iloon ja tartumme toimeen Herran asian hyväksi? ”Te odotatte paljoa, mutta se menee vähiin. Te tuotte kotiin, mutta minä puhallan sen pois. Minkätähden? sanoo Herra Sebaot. Minun huoneeni tähden, kun se on rauniona ja te juoksette kukin oman huoneenne hyväksi. Sentähden teiltä taivas pidättää kasteen ja maa pidättää satonsa. Ja minä olen kutsunut kuivuuden maahan ja vuorille, viljalle, viinille ja öljylle, ja mitä vain maa tuottaa, ja ihmisille ja eläimille ja kaikelle kätten vaivannäölle.” (Haggai 1).

Milloin, oi milloin, Herra, meidänkin kohdallamme tapahtuu vastaavaa?:

”Niin Serubbaabel, Sealtielin poika, ja ylimmäinen pappi Joosua, Joosadakin poika, ja kansan koko jäännös kuuli Herran, Jumalansa ääntä ja profeetta Haggain sanoja, jota varten Herra, heidän Jumalansa, oli hänet lähettänytkin, ja kansa pelkäsi Herraa. Haggai, Herran sanansaattaja, sanoi, saattaen Herran sanan, kansalle näin: ’Minä olen teidän kanssanne, sanoo Herra’. Ja Herra herätti Juudan käskynhaltijan Serubbaabelin, Sealtielin pojan, hengen ja ylimmäisen papin Joosuan, Joosadakin pojan, hengen ja kansan koko jäännöksen hengen, ja he tulivat ja ryhtyivät rakentamaan Herran Sebaotin, heidän Jumalansa, temppeliä…”

Markku Vuori

Jatkuu…