Meidän aikamme

KIERTOKIRJE

HELMIKUU 2010

”Kun he niin kulkivat ja puhelivat, niin katso, äkkiä ilmestyivät tuliset vaunut ja tuliset hevoset, ja ne erottivat heidät toisistansa, ja Elia nousi tuulispäässä taivaaseen.

Kun Elisa sen näki, huusi hän: "Isäni, isäni! Israelin sotavaunut ja ratsumiehet!" Sitten hän ei enää nähnyt häntä. Ja hän tarttui vaatteisiinsa ja repäisi ne kahdeksi kappaleeksi.

Sitten hän otti maasta Elian vaipan, joka oli pudonnut hänen päältään, palasi takaisin ja pysähtyi Jordanin rannalle.

Ja hän otti Elian vaipan, joka oli pudonnut tämän päältä, löi veteen ja sanoi: "Missä on Herra, Elian Jumala?" Kun hän siis löi veteen, jakaantui se kummallekin puolelle, ja Elisa kävi virran yli.

Kun Jerikosta tulleet profeetanoppilaat syrjästä näkivät sen, sanoivat he: "Elian henki on laskeutunut Elisaan." Niin he tulivat häntä vastaan ja kumartuivat hänen edessään maahan.” (2. Kun. 2)

”Kuulkaa Herran sana, Jaakobin heimo ja kaikki Israelin heimon sukukunnat.

Näin sanoo Herra: Mitä vääryyttä teidän isänne minusta löysivät, koska he erkanivat kauas minusta ja lähtivät seuraamaan turhia jumalia ja turhanpäiväisiksi tulivat.

He eivät kysyneet: 'Missä on Herra, joka toi meidät pois Egyptin maasta, joka johdatti meitä erämaassa, arojen ja kuilujen maassa, kuivuuden ja synkeyden maassa, maassa, jossa ei kukaan kulje eikä yksikään ihminen asu?'

Minä toin teidät hedelmätarhojen maahan syömään sen hedelmää ja hyvyyttä, mutta sinne tultuanne te saastutitte minun maani ja teitte minun perintöosani kauhistukseksi.

Papit eivät kysyneet: 'Missä on Herra?' Lainkäyttäjät eivät minua tunteneet, ja paimenet luopuivat minusta; profeetat ennustivat Baalin nimessä ja seurasivat niitä, joista ei apua ole.

Sentähden minä vielä käyn oikeutta teidän kanssanne, sanoo Herra, ja teidän lastenne lasten kanssa minä käyn oikeutta.” (Jer.2)

”Myöskin muutamat kuljeksivat juutalaiset loitsijat rupesivat lausumaan Herran Jeesuksen nimeä niiden ylitse, joissa oli pahoja henkiä, sanoen: "Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa."

Ja niiden joukossa, jotka näin tekivät, oli myös erään juutalaisen ylipapin, Skeuaan, seitsemän poikaa;

mutta paha henki vastasi heille sanoen: "Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?"

Ja se mies, jossa paha henki oli, karkasi heidän kimppuunsa, voitti heidät toisen toisensa perästä ja runteli heitä, niin että he alastomina ja haavoitettuina pakenivat siitä huoneesta.

Ja tämän saivat tietää kaikki Efeson asukkaat, sekä juutalaiset että kreikkalaiset; ja heidät kaikki valtasi pelko, ja Herran Jeesuksen nimeä ylistettiin suuresti.” (Apt. 19)

”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni” (Room. 9).

Rakkaat veljeni ja sisareni Herrassa. Rauhantervehdys teille täältä Heinolasta. Sisäisiä tuntemuksiani kuvannee selvimmin tämä Paavalin ilmaisu, joka uskoakseni kumpuaa sisäisestä tyytymättömyydestä sen suhteen, mitä voidaan nähdä tapahtuvan hengellisessä elämässä. Paavali toi rehellisesti julki tuntemuksensa, ja hänen kohdallaan on kautta aikojen hyväksytty ilmaisuja, joita toisten kohdalla paheksutaan.

Olen pitkään miettinyt ja huokaillut Herran puoleen, että tuleeko minun kirjoittaa ylipäätään mitään, koska jollakin tavoin olen joutunut kokemaan lyöväni päätäni seinään kerta toisensa jälkeen. Yhä uudelleen olen saanut kuulla tyynnyttelyä, että minun tulee odottaa Herran aikaa. Yleisesti tuntuu olevan vallalla ajattelu, vielä kaikkien näiden vuosikymmenienkin jälkeen, että meidän tulee odottaa Herran aikaa ja Hänen asioihin puuttumistansa. Yleismaailmallisesti, ja erikoisesti omassa maassamme olemme olleet todistamassa ennennäkemätöntä lamaa ja laskusuhdannetta. Tässä suhteessa olemme kaikki yksimielisiä.

Joudumme kouriintuntuvasti kokemaan kaiken todellisuuden taloudessamme ja koko elämässämme, sillä hyvin vähän toteutuu mielemme mukaisesti. Joudumme ponnistelemaan yhä enemmän päivittäisessä olemassaolossamme, etenkin kun heikko-osaisempien asema tuottaa entistä suurempaa murhetta.

Aikanaan Herramme totesi: ”Kun näette pilven nousevan lännestä, sanotte kohta: 'Tulee sade'; ja niin tuleekin. Ja kun näette etelätuulen puhaltavan, sanotte: 'Tulee helle'; ja niin tuleekin. Te ulkokullatut, maan ja taivaan muodon te osaatte arvioida; mutta kuinka ette arvioitse tätä aikaa? Miksi ette jo itsestänne päätä, mikä oikeata on?” (Luuk. 12) Mihin olemme hengellisesti päätyneet kaiken kuulemamme julistuksen jälkeen, kun näemme ensisijaisesti vain kaiken maailmallisen kehityksen, mutta meillä ei ole, näin sanoo Herran Henki, todellista näkemystä ja Jumalan mielen mukaista murhetta Hänen seurakuntansa tilasta? Miten voi olla mahdollista, että niin totaalisella tavalla suljemme silmämme kaikelta keskuudessamme tilan vallanneelta kielteisyydeltä ja vääryydeltä?

”…mutta kuinka ette arvioitse tätä aikaa? Miksi ette jo itsestänne päätä, mikä oikeata on?” Herramme ei puhu mitään Jumalan ajasta tai edes oikeastaan meidänkään ajastamme, jota meidän tulisi odottaa, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Jos meillä on hiukankaan hengellistä näkökykyä, emme voi olla näkemättä todellista tilannetta. Lähtökohtamme oli usko hengelliseen ruokaan, joka aikaansaa todellisten jumalanlasten yhteyden ja tuo keskuuteemme todellisen Jumalan rakkauden. Ilman sarvia ja hampaita voimme todeta, että olemme kohdanneet kaiken tämän sijasta mitä suurimman määrän henkistä väkivaltaisuutta ja toinen toisensa alas painamista siinä määrin, että on todella toteutunut mitä on kirjoitettu 1.Kor. 11: ”Sentähden, joka kelvottomasti syö tätä leipää tai juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen. Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sentähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois. Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi…”

Miksi me emme jo aikaa sitten ole päättäneet mikä oikeata on? Todellisuus on huutanut silmiemme edessä suureen ääneen useamman vuosikymmenen ajan, mutta me olemme vain tähynneet pilviä ja taivaanrantaa haluamatta katsoa juuri sinne minne olisi tullut suunnata huomiomme. Me olemme uskoneet eräänlaiseen voittokulkuun kuulemamme palavan julistuksen johdosta, mutta ehkä suurin perusvirhe sisältyy siihen suureen ristiriitaan, joka vallitsee eletyn elämän ja sanojemme suhteen. Mihin me olemme panneet luottamuksemme? Mitä me todella uskomme, mikä on todellisuutemme iankaikkisuuden näkökulmasta?

Omien sairauksieni johdosta ja silmieni avauduttua näkemään oma vajavaisuuteni, puutteellisuuteni ja haurauteni, olen joutunut itsellenikin uskomattomalla tavalla kohtaamaan tämän olemassaoloni rajallisuuden. On mahdollista, että vakuutan itselleni uskoni merkitystä ja pitäytymistäni Sanaan ja Jumalan lupauksiin, osallisuuttani iankaikkiseen elämään, mutta mikä on iankaikkisuuden edessä kestävä totuus minun elämässäni? Olen pakotettu tunnustamaan, että aivan liian suuri määrä epäilyksiä ja epäuskoa tunkeutuu päivittäiseen olemassaolooni, niin että on aivan pakko huutaa Herran puoleen ja sanoa Gideonin hengessä: ”Herra, minä uskon Sinun Sanaasi ja uskon sen kautta tuntevani Sinut, mutta ajatellen menneitä kolmeakymmentä vuotta ja työtäni Sinun elovainioillasi, joudun vakavasti kysymään: mikä todistaa siitä, että Sinä todella olet keskellämme? Jos kerran elämässämme on toteutunut Sinun tarkoituksesi, niin missä ovat kaikki Sinun ihmetekosi, missä on kaikki se hyvä, mihin olemme halunneet uskoa kaikkina näinä vuosikymmeninä? Missä ovat kaikki parantumisihmeet, missä on kaikki henkinen hyvä, kun voin nähdä rehellisyyden nimessä vain toinen toisensa henkistä syömistä ja hävittämistä? Sinun ja Pyhän Henkesi edessä joudun kysymään, miksi on tapahtunut kaikki se, mikä on luonut suorastaan vihollisuuden ilmapiirin minun ja saksassa kävijöiden, ja samalla Saksankin välille? Elämässäni on paljon sellaista, mitä joudun häpeämään ja kauhistumaankin, katumaan Jumalan edessä, mutta milloinkaan ei minua ole syytetty jostakin sellaisesta, mitä todella olen tehnyt! Milloinkaan ei ole minulle kerrottu, mitä pahaa olen tehnyt tai puhunut!

Onko tämä asia, joka voidaan vain unohtaa ja jättää menneisyyteen? Veljeni, sisareni, etkö voi nähdä suoranaista ivaa, joka kumpuaa itse kysymyksestä? Me emme selviä Herran edessä näiden asioiden takia, koska ei ole kysymys vain minusta ja minuun kohdistuvasta vihan hengestä. Itse asiassahan viimeisimmän kuulemani saarnan perusteella minun tulisi olla yli kaiken kiitollinen siitä, että saan kokea saman kuin Joosef, Mooses ja itse Jeesuskin, jotka tulivat omien veljien hylkäämäksi. Kysymys ei ole jostakin menneisyyden asiasta, vaan tämän päivän todellisuudesta! Tämä asia on rikkonut niin suuria ja merkittäviä tekijöitä Jumalan valtakunnassa, että itsekin vasta viime päivinä olen alkanut käsittää kaiken tuhoisuuden.

Itse kamppailen päivittäin henkivaltoja vastaan, jotka syyttävät ja painavat alas, kun taas samalla oma henkeni ja jumalallinen totuuskin tekevät ristiriidan lähes kestämättömäksi. Jollakin tavoin olen kykenevä elämään tämän vääryyden kanssa, mutta nähdessäni sen koko ajan tuhoavan aina vain lisää hengellisyyttä ja ihmisiä, en tiedä mitä tulisi tehdä.

Israelin kansa osoitti käsittämätöntä kärsimättömyyttä ja uskon puutetta Mooseksen noustua vuorelle aivan valtavien kokemusten ja ihmeiden jälkeen. Pienessä hetkessä kansa oli unohtanut kenen kanssa se todella oli tekemisissä, ja totesi olevansa tietämätön sen suhteen, mitä tälle miehelle oli tapahtunut. Kun suuri jumalanpalvelija oli toimessaan kansan näkymättömissä, teki kansa omat johtopäätelmänsä ja langetti toiseksi suurimman jumalanpalvelijan mitä törkeimpään jumalattomuuteen. Aaron ”heitti kultaa tuleen, ja siitä tuli kultainen vasikka”!

Mitä on tehnyt tämän ajan kansa, mitä olemme me tehneet? Jumalan palvelija on mennyt Herransa luokse, ja kaikenlaisten luvatun maan tutkijoiden fanaattisten ja epäuskoa synnyttävien esiintymisten ja tulkintojen johdosta mekin olemme kauhistuneet kaikkien suunnattomien vaatimusten ja odotusten suhteen. Yksi ja toinen on heittänyt kultaa tuleen ja synnyttänyt vasikoita, joiden on uskottu johtavan kansa Luvattuun Maahan. Mutta kuka johtaa ja ketä? Kansa on täysin hajallaan ja tuottaa valtavia ponnisteluja löytää edes kaksi tai kolme samanmielistä!

”Ja hän otti Elian vaipan, joka oli pudonnut tämän päältä, löi veteen ja sanoi: ’Missä on Herra, Elian Jumala?’ Kun hän siis löi veteen, jakaantui se kummallekin puolelle, ja Elisa kävi virran yli. Kun Jerikosta tulleet profeetanoppilaat syrjästä näkivät sen, sanoivat he: ’Elian henki on laskeutunut Elisaan.’ Niin he tulivat häntä vastaan ja kumartuivat hänen edessään maahan.”

Me uskomme olevamme osallisia johonkin erikoislaatuiseen Jumalan toimintaan, mutta voisimmeko nyt kyseenalaistaa jotakin meissä perustavaa laatua olevaa, kun vielä on armon aika ja Jumalan tuomio ei vielä Hänen puoleltaan ole alkanut. Armo on mahdollista löytää silloin, kun Jumalan kansa itse haluaa tuomion alkavan. Jumalan todellisessa valtakunnassa iankaikkisuuden ilmapiirissä on kysymys hiuksenhienoista eroista, jotka merkitsevät joko siunausta tai kirousta. Siunaus voi olla todella siunaus, mutta meidän mielipiteemme ei paina paljonkaan, jos toimimme vastoin omaatuntoamme ja totuutta: ”Ja nyt teille tämä käsky, te papit! (Ja muutkin tämän ajan uskovat!) ’Jos ette kuule ja paina sydämeenne, niin että annatte kunnian minun nimelleni, sanoo Herra Sebaot, lähetän minä teitä vastaan kirouksen ja kiroan teille suodut siunaukset. Minä olenkin ne jo kironnut, sillä te ette ole painaneet tätä sydämeenne’.” (Mal. 1.)

Me olemme todellakin olleet osallisia ennen näkemättömiin Jumalan siunauksiin, mutta olisiko mahdollista, että koska kaikki ei ole tullut meissä todelliseksi elämäksi, nämä siunaukset onkin muutettu kiroukseksi?

”Ja hän otti Elian vaipan, joka oli pudonnut tämän päältä, löi veteen ja sanoi: ’Missä on Herra, Elian Jumala?’ Kun hän siis löi veteen, jakaantui se kummallekin puolelle, ja Elisa kävi virran yli. Kun Jerikosta tulleet profeetanoppilaat syrjästä näkivät sen, sanoivat he: ’Elian henki on laskeutunut Elisaan.’ Niin he tulivat häntä vastaan ja kumartuivat hänen edessään maahan.”

Tässä lyhyessä lainauksessa on tiivistettynä koko meidän iankaikkinen onnemme tai turmiomme. Tutkikaamme sitä hetkinen, ennen kaikkea nähdessämme tämän hetkisen todellisuuden ns. omissa piireissämme. Rikottuina ja lyötyinä tuntemamme ihmiset käyvät kamppailuaan päivästä toiseen, yksinäisinä ja onnettominakin, koska ei ole oikeastaan minkäänlaista seurakunnallisuutta. On vain kultaisia vasikoita siellä ja täällä.

Suuri jumalanpalvelija lähti tulisissa vaunuissa Herransa luokse. Hänessä oleva henki oli siinä määrin erikoislaatuinen, että Suuri Paimen näki hyväksi pitää sen maan päällä ja käyttää sitä muissakin maan matkaajissa. Elisa oli esittänyt pyynnön, että hän saisi kaksinkertaisen osan tätä henkeä, edellytyksenä vain oli että hän näki Elian nousevan ylös.

”Missä on Herra, Elian Jumala?” Elia oli tehnyt monia ihmeitä ja toiminut aivan erikoislaatuista rohkeutta osoittaen. Elisa halusi nyt nähdä itse ja näyttää profeettaoppilaille, onko Elian henki todella siirtynyt häneen. Hän otti maahan pudonneen viitan ja löi sillä vettä. Mitä me olisimme tehneet vastaavassa tilanteessa, tai mitä me olemme tehneet meidän aikanamme, kohdatessamme vastaavanlaiset olosuhteet? Mitä olen joutunut kuulemaan ja kokemaan jo yli neljänkymmenen vuoden aikana kiteytyy siihen kysymykseen, jonka ihmiset ovat esittäneet: ”Missä on suuri profeetta? Missä on suuri profeetan seuraaja?”

Joudun joka päivä ajattelemaan kuolemaa, en ehkä niinkään itsestäni lähtöisin olevista syistä, vaan nimenomaan nähdessäni veljieni ja sisarteni kamppailut. Meistä kukaan ei tiedä lähtönsä päivää tai hetkeä, joten ei ole mitään tärkeämpää kuin se, että suhteemme Jumalaan on kunnossa. Meidän suhteemme saattaa olla kuin Skeuaan seitsemällä pojalla, jotka näkivät suuria asioita ja osaltaan kokivatkin niitä. Mutta mikä oli heidän ongelmansa?

”Myöskin muutamat kuljeksivat juutalaiset loitsijat rupesivat lausumaan Herran Jeesuksen nimeä niiden ylitse, joissa oli pahoja henkiä, sanoen: ’Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa.’

Ja niiden joukossa, jotka näin tekivät, oli myös erään juutalaisen ylipapin, Skeuaan, seitsemän poikaa;

mutta paha henki vastasi heille sanoen: ’Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?’

Ja se mies, jossa paha henki oli, karkasi heidän kimppuunsa, voitti heidät toisen toisensa perästä ja runteli heitä, niin että he alastomina ja haavoitettuina pakenivat siitä huoneesta.

Ja tämän saivat tietää kaikki Efeson asukkaat, sekä juutalaiset että kreikkalaiset; ja heidät kaikki valtasi pelko, ja Herran Jeesuksen nimeä ylistettiin suuresti.” (Apt. 19)

Tämä kaikki kuulostaa jotenkin hyvin tutulta. ”Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?” Ei riitä se, että me tiedämme paljon, olemme kokeneet paljon. Nämä juutalaiset onnistuivat varmaankin useamman kerran, mutta eräänä päivänä he kohtasivat hengen, joka paljasti jotakin hyvin merkittävää hengellisen elämän piiristä. Henki tunsi Jeesuksen ja tiesi tarkkaan kuka Hän oli. Henki paljasti myös sen tosiasian, että näissä maailmoissa tunnetaan todelliset uskovaiset ihmiset, joista yksi esimerkki oli Paavali. Mitä on se, mitä me uskomme ja julistamme? ”Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa!” Kenen julistuksen kautta me olemme vannottaneet ja vannotamme ihmisiä ja pahoja henkiäkin? Mikä on tulos, kun nyt voimme katsella historiaa yli neljäkymmentä vuotta taaksepäin? Mitä on meille tapahtunut? Eikö suuri osa meistä olekin joutunut pahojen henkien voittamaksi ja runtelemaksi, niin että he kulkevat nyt alastomina ja haavoitettuina? Nyt on vain surullista se, että me kuulutamme uskoteltua voittoamme, eikä ketään ole vallannut pelko, ja Herran Jeesuksen nimi on kokenut ennennäkemättömän häpeän ns. meidän toimintamme kautta.

Missä on Herra, Elian Jumala? Me voimme hakata profeetan viitalla niin vettä kuin kalliotakin, eikä mitään iankaikkisesti merkittävää tapahdu, jos huutomme kuuluu: Missä on Elia, missä on Elisa, missä on suuri profeetta! ”

”Jos ette kuule ja paina sydämeenne, niin että annatte kunnian minun nimelleni, sanoo Herra Sebaot, lähetän minä teitä vastaan kirouksen ja kiroan teille suodut siunaukset. Minä olenkin ne jo kironnut, sillä te ette ole painaneet tätä sydämeenne.” Itkuni kuului kautta vuosikymmenien: ”Miksi aina vain puhutaan suurista jumalanpalvelijoista, ja Jeesus-nimeä mainitaan niin harvoin? Miksi jonkun sairastuessa aina sanottiin, että täytyy soittaa Saksaan, miksi kaikissa kysymyksissä etsittiin vastausta Saksasta, miksi kukaan ei uskonut Jumalan toimivan myöskin Suomessa, eikä vain yhden ainoan julistajan kautta?”

”Jos ette kuule ja paina sydämeenne... sillä te ette ole painaneet tätä sydämeenne!” Oikeastaan mikään ei painu sydämeemme asti ilman ristin tietä. Jokainen todellinen jumalanlapsi joutuu astumaan tielle, joka tarkoittaa prosessia, jossa oma minämme painetaan taustalle ja Kristuksen elämä tulee meidän olevaisuudeksemme. Kukaan, joka jatkuvasti vetoaa johonkin suureen jumalanpalvelijaan, ei vielä ole antanut tämän prosessin tapahtua sisimmässään. Ainoa kysymyksemme tänäkin päivänä kuuluu Elisan tavoin: ”Missä on Elisan Jumala?” Tämä kysymys ei ole tänä päivänä suosittu, mutta se on ainoa mahdollisuutemme voittoisaan uskonelämään.

Koska emme tiedä kuolinhetkeämme, emme voi tilata ketään suurta jumalanmiestä vuoteemme äärelle, sillä lähtömme saattaa tapahtua milloin tahansa, missä tahansa. Siksi kysymyksemme ei voi milloinkaan kuulua: ”Missä on suuri julistajamme, missä on tärkein opettajamme”, vaan Sanan täytyy olla meissä itsessämme!

Emme voi kyllin korostaa sitä, että kaikki kuulemamme todellinen Jumalan Sana on meidän omaisuuttamme jo ennen kuin sen kuulemmekaan, koska Pyhä Henki ottaa Jeesuksen omasta ja jakaa meille. Kukaan julistaja ei voi vaatia kiitollisuutta itseään kohtaan, kuten ei Johannes Kastajakaan tehnyt, sillä hän tuli Eliaan hengessä ja sanoi: ”Ihminen ei voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta ylhäältä! Minun tulee vähetä, mutta Hänen kasvaa!”

”Kuulkaa Herran sana, Jaakobin heimo ja kaikki Israelin heimon sukukunnat.

Näin sanoo Herra: Mitä vääryyttä teidän isänne minusta löysivät, koska he erkanivat kauas minusta ja lähtivät seuraamaan turhia jumalia ja turhanpäiväisiksi tulivat.

He eivät kysyneet: 'Missä on Herra, joka toi meidät pois Egyptin maasta, joka johdatti meitä erämaassa, arojen ja kuilujen maassa, kuivuuden ja synkeyden maassa, maassa, jossa ei kukaan kulje eikä yksikään ihminen asu?'

Minä toin teidät hedelmätarhojen maahan syömään sen hedelmää ja hyvyyttä, mutta sinne tultuanne te saastutitte minun maani ja teitte minun perintöosani kauhistukseksi.

Papit eivät kysyneet: 'Missä on Herra?' Lainkäyttäjät eivät minua tunteneet, ja paimenet luopuivat minusta; profeetat ennustivat Baalin nimessä ja seurasivat niitä, joista ei apua ole.

Sentähden minä vielä käyn oikeutta teidän kanssanne, sanoo Herra, ja teidän lastenne lasten kanssa minä käyn oikeutta.” (Jer.2)

He eivät kysyneet: 'Missä on Herra, joka toi meidät pois Egyptin maasta, joka johdatti meitä erämaassa, arojen ja kuilujen maassa, kuivuuden ja synkeyden maassa, maassa, jossa ei kukaan kulje eikä yksikään ihminen asu?

Papit eivät kysyneet: 'Missä on Herra?

Eikö juuri nyt ole viimeinen hetki meidänkin kysyä, missä on Herra? Nyt on meidän aikamme lähestyä Herraa ja huutaa Hänen puoleensa koko sydämestämme ja mielestämme, ennen kuin kaikki ystävämme ovat kaatuneet yksinäisyydessään ja turvattomuudessaan. Lue Esra ja Nehemia, lue Danielista, joka tunnusti omansa ja koko kansan synnit. Muutos on kiinni myös meidän asenteestamme ja odotuksistamme. Joka on tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, on todellisuudessa hyvin vaarallisella tiellä, joka yhä uudelleen saattaa vaaraan itsensä ja läheisensä.

Mitä me sitten voimme muuttaa? Miten me voimme saattaa alkuunsa jotakin todellista, Jumalasta tulevaa? Tuomitsemalla ankaralla tavalla sen, mikä on ollut ja on edelleenkin väärää keskuudessamme! Me emme tuomitse ihmisiä, vaan asioita, vaikka vastoin yleistä luuloamme jopa Paavali mainitsee nimeltä useita ihmisiä, jotka tuottivat hänelle ongelmia. Aleksander, Hymeneus, Filetus jne. Hän jopa julkitoi, että Herra on tuomitseva nämä ihmiset.

”Rakkaani, älä seuraa pahaa, vaan hyvää. Joka hyvin tekee, se on Jumalasta; joka pahoin tekee, se ei ole Jumalaa nähnyt” (3.Joh.1)

”Jos joku tulee teidän luoksenne eikä tuo mukanaan tätä oppia, niin älkää ottako häntä huoneeseenne älkääkä sanoko häntä tervetulleeksi; sillä joka sanoo hänet tervetulleeksi, joutuu osalliseksi hänen pahoihin tekoihinsa” (2.Joh.1).

”Mutta ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala. ’Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha’." (1.Kor.5).

”…mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on; karttakaa kaikenlaista pahaa” (1.Tess. 5).

”Sillä: ’joka tahtoo rakastaa elämää ja nähdä hyviä päiviä, varjelkoon kielensä pahasta ja huulensa vilppiä puhumasta, kääntyköön pois pahasta ja tehköön hyvää, etsiköön rauhaa ja pyrkiköön siihen” (1.Piet.3).

Kautta koko Vanhan Testamentin kaikuu viesti: ”Poista paha keskuudestasi!” Mikään tämän asian suhteen ei ole muuttunut meidänkään aikanamme.

Me olemme tulleet osallisiksi monen ihmisen pahoihin tekoihin, koska emme ole tuominneet niitä vain sen tähden, että meiltä on puuttunut rohkeus, tai on ollut kysymys läheisistä ihmisistä. Nykyinen tilanne perustuu täysin siihen, että liian moni ihminen on esittänyt kautta vuosikymmenien valheita, jotka sitten on uskottu yli maan rajojen. Jumalallinen rakkaus vaatii meitä huutamaan asiaan muutosta, sillä yhä vielä pätee ja iankaikkisesti se, mitä sanotaan Ilmestyskirjassakin:

”Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema."

”Eikä sinne ole pääsevä mitään epäpyhää eikä ketään kauhistusten tekijää eikä valhettelijaa, vaan ainoastaan ne, jotka ovat kirjoitetut Karitsan elämänkirjaan” (Ilm. 21).

Näistä asioista puhuminen oli ymmärrettävästi turhaa joskus menneisyydessä, mutta nyt todellisuus huutaa niin suurella äänellä, ettei sitä voi enää vaientaa. Kautta aikojen on jouduttu odottamaan Jumalan aikaa, mutta Jeesuskin sanoi ympärillään oleville, ettei Hänen aikansa ollut vielä tullut, mutta näiden aika oli koko ajan. Meillä on nyt mitä suurin hätätilanne, niin kuin sanoin parissa viimeisimmässä tapaamisessamme, ettei meillä kellään oikeastaan ole oikeutta hymyillä kokouksissa, niin kauan kuin tämä katastrofitilanne vallitsee. Jumala kuulee rukouksia, jos me rukoilemme Hengessä ja totuudessa. Emme voi enää pettää itseämme omilla lupauksillamme ja näkemyksillämme. ”Missä on Elian Jumala?” ”Missä on meidän Jumalamme?” ”Missä on Herra Jeesus Kristus?”

Me emme voi vedota joihinkin saarnaajiin tai profeettoihin tai opetuksiin. Kaikella on merkityksensä elämässämme vain, jos se on muuttunut eläväksi todellisuudeksi. Kaikki tapahtuu yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa, mutta ei suoranaisessa mielenelämän sairaudessa ja järjettömässä käytöksessä. Uskovaiset ovat todellakin käyttäytyneet kuin hullut. Tässä suhteessa maailma on aivan oikeassa. Nyt on aika meidän itsestämme käsittää, mikä on oikein, ja mitä on tehtävä.

Veljenne Herrassa

Markku Vuori