Mielikuvituksen mahti osa1

Mielikuvituksen mahti – kiusaajamme vai auttajamme?

Osa 1

30.05. 2011

Miksi toimimme juuri siten kuin toimimme? Elämme eräänlaista fantasian kulta-aikaa, ainakin mitä tulee erilaisiin median välittämiin kuviin ja teksteihin. Joudumme pakostakin esittämään kysymyksiä, joihin meillä kenelläkään ei tunnu olevan vastauksia, vaan ainoastaan täydentäviä fantasiakuvia. Kuinka moni meistä elää todellisuudessa juuri tätä elämää, joka jokaiselle meille on ainutlaatuinen ja ainutkertainen? Kuinka moni meistä ylipäätään pysähtyy miettimään elämänsä hyviä ja pahoja asioita, kun jokaisella näyttää olevan entistä kiireempi kohtaamaan seuraava elämänsä vaihe? Kiire on tämän ajan iskulause, niin negatiivinen sisältö kuin sillä onkin. Kiire ei lopu edes eläkkeellä, vaan itsekin koen olevani aktiivisempi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni.

Jos ulkona ei sataisi, olisin jo menossa jonnekin, ettei tarvitsisi olla aivan yksin, vaikka pari viime päivää olen viettänyt sukulaisten parissa pihatöitä tehden. Sade on kai yksi vähäpätöisimmistä pysäyttävistä tekijöistä, mutta jollakin merkittävämmällä tavalla meitä itse kutakin pysäytellään ja pakotetaan hiljentämään vauhtia. Merkittävimpiä näistä epämieluisista kohdallemme tulevista asioista on varmaankin jonkinlainen sairaus, joko mielen tai kehon alueella. Elämämme on niin arvokas, että sitä ei tule viedä eteenpäin sille vieraassa ja vihamielisessä ilmapiirissä. Kiire ja harkitsematon eteenpäin rientäminen eivät ole mitään harmittomia tekijöitä elämässämme, vaan aiheuttavat mahdollisesti suuriakin ongelmia, ilman että ajoissa huomioimme niitä.

Tämä aika tarjoaa kaikkine tekijöineen ja mahdollisuuksineen tien, jolla huristamme eteenpäin ajattelematta oikeastaan mitään todella vakavasti. Me olemme tulleet hetken lapsiksi, jotka haluavat unohtaa kaiken takana olevan ikävän ja luottavat käsin kosketeltavaan nykyhetkeen jonakin paljon pysyvämpänä kuin mitä se voi koskaan olla. Me emme halua maalata mustia pilviä tulevaisuuden ylle, koska ne jo aivan itsestään ovat havaittavissa, jos ei aivan yllämme, niin kuitenkin horisontissa häämöttävinä uhkaavina varjoina.

Emme voi kaikesta panna syytä nopealle tiedottamiselle, vaan oma elämän asenteemme ja toimintamme myrkyttävät niin oman elinalueemme kuin koko maapallomme siinä määrin, että voimme avoimesti ja suureen ääneen kuuluttaa, että me itse olemme luoneet lähes kaikki uhkakuvamme. Syytä ei voi vierittää sen paremmin kanssamatkaajallemme kuin Jumalallekaan, vaan itse päivästä toiseen kehitämme yllemme, emme Jumalan tuomioita, vaan oman tuomiomme kestämättömien tekojemme ja asenteidemme johdosta.

Ei oikeastaan koskaan aikaisemmin ihminen ole ollut niin haluton näkemään todellisuutta millään alueella. Uhkakuvat eivät saa meitä oikeanlaiseen itsetutkisteluun ja asioiden mieltämiseen, vaan entistä enemmän pyrimme pakenemaan kaikkea epämieluista, kaikesta tietoisuuteemme tunkeutuvasta oikeasta informaatiosta huolimatta. Me emme suoranaisesti kiellä todellisuutta, mutta peitämme sen kaiken mahdollisen ja mahdottoman alle tai taakse. Siksi käydään juuri nyt paikallislehdessä keskustelua nuorten ja vanhempien ihmisten käyttäytymisestä. Nuoret eivät haluaisi tiettyyn aikaan nähdä vanhoja ihmisiä, eivätkä nämä nuoria. Kaikki epämieluisa haluttaisiin saattaa kokemuksemme ja päivittäisen elämämme ulkopuolelle. Vammainen tai sairas ihminen tuottaa suoranaista henkistä ahdistusta monelle, ja siksi näiden ei suotaisi tulla näkyville kauppamatkamme tai lenkkimme aikana.

Ihminen pakenee ajatusta sairaudesta ja kuolemasta aivan uskomattomassa määrin, vaikka tästä ei kai kukaan ole halukas tekemään gallupia tai tutkimusta. Jos en näe sairautta ja vanhuutta, en itsekään sairastu tai vanhene, on aivan liian monen mielen kiemuroissa, vaikka se kuulostaakin uskomattomalta. Tämän tunteen merkittävyys riippuu toki hyvin monenlaisista asioista, eikä ehkä kosketa ollenkaan henkisesti tasapainoista ihmistä.

Jos me emme kykene hyväksymään elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on, ajaudumme pakostakin ajatuskuvioihin ja näkemyksiin, jotka eivät vahingoita vain meitä itseämme, vaan tuottavat ongelmia kaikessa kanssakäymisessämme toisten ihmisten kanssa. Uskallamme väittää, että kaikki totuuden ja todellisuuden pakeneminen on ihmiselle tavalla tai toisella vahingollista, jos se jatkuu kohtuuttoman pitkän aikaa.

Ajoittain itse kukin meistä on lohduttanut itseään erilaisilla mielikuvilla ja haavemaailmoilla, mikä on luonnollinen suojakeino elämän säilymiseksi ylivoimaisissa kamppailuissa. Nämä mielikuvat vain niin helposti sekoittuvat todellisuuden kanssa, koska se on meidän inhimillinen ominaisuutemme. Siksi meidän ei tule ihmetellä kaikkia niitä koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, mitkä joskus saattavat tuntua aivan ylimitoitetuilta ja kohtuuttomilta. Oikeastaan ne ovat ainoa työväline elämässämme, mikä pyrkii rakkaudellisella, joskin käsittämättömällä tavalla, palauttamaan meitä siihen, mikä on tärkeintä ihmiselämässä: elämän eläminen sen säännöillä ja ehdoilla. Aivan liian moni meistä elää jotakin aivan muuta kuin todellista elämää, ja jää siten osattomaksi niistä henkisistä ja ulkonaisistakin rikkauksista, jotka on tarkoitettu tekemään olemisestamme miellyttävä ja rikastuttava kokemus.

Juuri tässä ajassa on erikoisen tärkeää muistuttaa meitä siitä, että voimme elää ainoastaan tässä ajassa, juuri nyt. Me voimme elää vain tässä olotilassa, jota kutsutaan nykyisyydeksi. Mainitsimme aikaisemmin hetken lapset, jotka ajattelevat vain tätä hetkeä, mutta tässä kohden on eräänlainen elämän paradoksi. Tänään voi elää ainoastaan sellainen ihminen, joka rehellisesti ja totuudenmukaisesti näkee takanaan olevan elämän ja oikealla tavalla odottaa tulevaisuutta. Niin menneisyydellä kuin tulevaisuudellakin on mitä suurin merkitys elämällemme, mutta vain tasapaino kaiken välillä suo mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen elämään. Menneisyyttämme emme pääse pakoon, mutta voimme työstää sitä mielessämme, hahmottaaksemme keitä todella olemme, mitä olemme. Menneisyys sisältää asioita, jotka määrittävät sen, mitä nyt olemme, mistä tulemme, minne menemme, mutta koska elämämme jatkuu tänään ja mahdollisesti huomennakin, ei menneisyys täydellisesti ratkaise elämämme suuntaa.

Onneton lapsuus ja nuoruus vaikuttavat syvällisesti elämäämme, ja vastoinkäymisemme menneisyydessä on osa nykyisyyttämmekin, mutta osaltaan vain siinä määrin miten olemme mielessämme työstäneet kokemuksemme. Ikävät asiat eivät muutu hyviksi eivätkä edes siunaukseksi, mutta niistä voi oikealla työstämisellä tulla siunauksen välineitä kaiken oppimamme johdosta. Siunaus ei siis ole ikävissä asioissa, vaan siinä, mitä me niistä olemme oppineet osataksemme suhtautua oikealla tavalla kohtaamiimme toisiin ihmisiin. Tämä kaikki edellyttää kuitenkin rehellistä suhtautumista niin itseemme kuin kokemuksiimmekin. Jos vastoinkäymisemme ovat johtaneet meidät tietynlaiseen itsepetokseen ja fantasiamaailmaan, eivät persoonamme ja olemuksemme ole kykenevä kohtaamaan sen paremmin itsemme kuin kanssamatkaajammekaan todellisuutta ja mahdollisia ongelmia.

Tämä seikka on ehkä kaikkein surullisin ns. hengellisillä alueilla, jotka niin suuressa määrin perustuvat näkymättömään maailmaan. Näkymätön maailma ei perustu fantasioihin eikä kuvitelmiin, vaan itse elämää suurempaan todellisuuteen, joka ei itsessään sisällä mitään niistä elementeistä, mitä tänään näemme hengellisyyden piirissä. Uskonnollinen maailma on omassa mahdottomuudessaan ajanut meidät siihen tilanteeseen jossa juuri olemme entistäkin kielteisemmän maailman keskellä. Uskovaisuus on itse tuonut tuomion pilvet oman asiansa ylle omilla fantasioillaan ja ihmiskeskeisillä näkemyksillä ja rakenteilla. Todellinen usko on kadonnut perinteisten ja uusideologisten näkemysten johdosta. Ihmiset ovat kadottaneet luottamuksensa hengellisyyteen, koska uskonnollinen maailma on antanut niin väärän kuvan alkuperäisestä kristillisyydestä!

Ihmisillä on omia fantasiamaailmojaan ilman meidän uskonnollisia, totuudellisuuteen perustautumattomia oppeja. Ainoa mikä etsivää ihmistä todella kiinnostaa on esimerkki, joka perustuu lähimmäisenrakkauteen ja todelliseen toisesta välittämiseen. Suurin osa uskovaisista ei todellisuudessa elä todellisen kristityn elämää, vaan suorittaa jonkinlaista uskonnollista rituaalia, jota ei huomioida sen paremmin ihmisten keskuudessa kuin ei myöskään tulevassa ajassa. Lukemattomat ovat panneet merkille oman toimintansa, joka yllättävästi on tapahtunut jopa siinä ainoassa Nimessä, jossa meillä on pelastus, mutta siitä huolimatta tuon Nimen Omistaja on eräänä päivänä toteava, että nämä ihmiset ovat Hänelle täysin tuntemattomia!

Siis suuret teotkaan Jeesus - nimessä eivät merkitse mitään hyvää, jos Sana ei ole tullut meissä lihaksi, niin että olemme, emme tehneet suurta määrää hyviä tekoja, vaan eläneet sitä samaa Elämää, jota Herrammekin eli maan päällä ollessaan. Hän teki vain sitä, mitä näki Isän tekevän. Tämä on ainoa mahdollisuus meidänkin kohdallamme, joten meillä on oltava elävä yhteys Taivaaseen, missä koko ajan ohjataan meitä sille tielle, joka meille on valmistettu ennen maailman perustamista. Meidän nimemme täytyy olla kirjoitettuna Karitsan Elämän Kirjaan jo ennen maailman perustamista. Vain siten me voimme välittää sitä Elämää, jonka Sanat meille on uskottu. Siis Elämä, Elämä, Elämä! Millään muulla ei ole todellista ja kestävää merkitystä!

Markku Vuori

Jatkuu…