Armoton osa 2

Kuka ja mikä on mitä?

Usein kuulemme kysymyksen, että voiko luonnehäiriöinen olla uudestisyntynyt kristitty. Mielenkiintoinen kysymys, todella mielenkiintoinen! Eli jos ihmisellä on vain yksisuuntainen kosketus sisimpänsä kanssa, niin tietääkö hän oikeastaan ollenkaan, kuka on? On olemassa tietynlainen sisin, ihmisen sydän ja olemus, mutta jos ihmiseltä puuttuu kaksisuuntainen kommunikointi, niin millainen tästä sisimmästä muodostuu? Jos kaikki hyvä on vain näennäistä ja tiedon tasolla omaksuttua, niin mikä osa tätä hajanaista ja vajavaista persoonallisuutta on kysymyksemme kohteena? Mikä ja kuka on uudestisyntynyt tai uudistunut? Mielenkiintoinen kysymys kenelle tahansa tieteilijälle tai sielunhoitajalle!

Jos ihmisessä mikään ei ole totta ja todellista, vaan lainahöyheniä, toisilta omaksuttua, niin mitä on se minkä kanssa olemme tekemisissä?

Mistä johtuvat niin tavattomat pettymykset hengellisyyden alueella? On useammankin asiantuntijan mielipide, että rakastuminen kestää noin kaksi vuotta. Jos on kysymys vain siitä, eikä todellista rakkautta ole päässyt muodostumaan, seuraa vaihteleva määrä ongelmia. Seurakuntaelämässä pätee suurin piirtein sama. Ensi innostus saattaa kestää pari vuotta, mutta jos kosketus todellisuuteen jää puuttumaan, päädytään loputtomaan kierteeseen, missä etsitään jotakin uutta ja kiihottavaa. Tässä tulemme taas yhteen luonnehäiriöisyyden piirteeseen: kyllästymiseen, pitkästymiseen. Aina olisi oltava jotakin uutta ja vaihtelevaa, jatkuvaa viihdettä, joka vie ajatukset pois omasta itsestä!

On jo aika todeta se seikka, mikä on kaiken tämän kirjoittamisen eräänä motiivina. Alamme jo huomata, että todellakin vääristyneessä kristillisyydessä on joka ikinen luonnehäiriöisyyden piirre muodossa tai toisessa, eli kristillisyydessä on petollisesti kätketty kasvualusta tuhoaville voimille!

Kun Herramme puhui fariseuksista kalkittuina hautoina, saattoi hän tuskin valita osuvampaa kuvausta sille ulkonaisesti kauniille ja hurskauteen puetulle hengellisyydelle, mikä vallitsi jo sen ajan ulkokultaisissa. Näennäisesti kaikki oli hyvin, noudatettiin näennäisesti kaikkea vaadittua, mutta vain silmän näkemällä tavalla. Noudatettiin asioita ulkonaisesti, mutta sydän, eli oma olemus ei ollut mukana!

Kirjanoppineet eivät olleet mitään salasyntisiä tai selvästi vilpillisiä ihmisiä, vaan moraaliltaan mitä korkeimmalla tasolla olevia opettajia. He noudattivat tiettyjä asioita pienintä piirtoa myöten, mutta toisia asioita he opettivat vain muille, koskematta sormellaankaan niihin taakkoihin, mitä sälyttivät toisten ylle.

Tässä on yksi satuttavimmista ja kipeimmistä asioista kaikessa hengellisessä toiminnassa. Itse voin sanoinkuvaamattoman huonosti menneinä vuosina, uskaltamatta (ainoa oikea ilmaus) nähdä kaiken takana olevia tekijöitä. Ainakin niissä piireissä missä työskentelin suurimman osan aikaa, vallitsi mitä tuskastuttavin valheellisuus ja väärien todistusten antaminen lähimmäisestä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. On pakko käyttää aivan erikoislaatuisia ilmaisuja tässä yhteydessä. Ei enää voida puhua vain tietyistä valheellisuuksista tai valheista, vaan kun mennään kyllin pitkälle, on puhuttava jo valheen maailmasta. Entiset valheet on kätkettävä uusiin, entistä vilpillisempiin puheisiin, joten saavutetaan lopulta tila, jossa ei enää pystytä palaamaan todelliseen!

Yksi pahimmista piirteistä luonnehäiriöisellä on hänen valheellisuutensa. Hän ei suoranaisesti kerro jotakin tietoisesti paikkaansa pitämätöntä, vaan hän kertoo omista mielleyhtymistään, joita hän pitää aivan totena. Kun saman virheen tekee tarpeeksi usein, ei se enää tunnukaan virheeltä!

Jos seurakunnassa ovat kaikki jo mainitsemamme negatiiviset, luonnehäiriöisyyteen viittaavat tekijät, niin kuinka monta vielä tulee ottaa esiin?

Kirjoittajalle on kautta neljän vuosikymmenen ollut hämäännyttävintä se, kuinka paljon täysin paikkaansa pitämättömät asiat ovat saaneet vallata tilaa kristillisessä maailmassa. Kuvanneeko vallitsevaa tilannetta se, kuinka parikin kertaa joku on noussut esiin kotikokouksessa ja painokkaasti lausunut: ”Minä en ollenkaan tiedä, pitääkö tämä paikkansa, mutta sanon sen kuitenkin!”

Usko parempaan

Emme kirjoita tätä kaikkea vain viihdyttääksemme ihmisiä tai saattaaksemme jotkut häpeän alaisiksi. Tarkoituksemme on vilpittömästi osoittaa, että uskomme syvästi johonkin parempaan, johon kuitenkin on pyrittävä syvän kuilun ylitse.

On siis toivoa, mutta jättäessämme menneisyyden taakat sinne minne ne kuuluvatkin, menneisyyteen, on meidän uudelleen löydettävä usko johonkin parempaan, tai siihen parempaan, joka meille seurakuntanakin on tarkoitettu. Meissä ihmisinä on vain yksi aivan käsittämätön ominaisuus, mikä ehkä on suurin este tiellämme parempaan. Se on meidän kotiutumisemme pahaan oloon! Joka on pettynyt menneisyyteen ja pelkää tulevaisuutta, turvautuu mieluiten johonkin varmistettuun asemaan, olkoon se sitten kuinka tuskallinen tahansa. Sanomattakin on selvää, että tällaisen ihmisen toivo eheytymisestä ja ihmisarvoisesta elämästä on hyvin heikko.

Me katsomme tehtäväksemme rohkaista jokaista lähtemään suureen seikkailuun, ikään kuin valkopurjeisella laivalla tuntemattoman ulapan ylitse. Jos nykyisessä satamassa on paha olla ja merirosvot ovat vallanneet sen, on ainoa tie paeta niin kauan kuin voimat siihen riittävät. Pako voi tapahtua parhaiten yöllä, muiden nukkuessa ja vanginvartijoiden ollessa tokkurassa. Tärkeintä ei ole pakoväline tai ajankohta, tärkeintä on halu paeta pahaa oloa ja löytää jotakin parempaa!

Paratiisia emme tämän maan päällä tule löytämään, eikä kenelläkään tule olemaan täydellistä maallista onnea. Mutta uskomme vakaasti pieniin keitaisiin tämän myrskyävän ja pahan maailman keskellä. Tärkein hetkesi ei ole takanapäin, eikä myöskään edessäpäin. Tämän olevaisuutesi tärkein hetki on irtautua menneestä ja vääriin asioihin sitovasta nyt, ja lähteä kohti sinulle arvollista elämää. Vaikeinta tässä kaikessa on kuitenkin entisestä luopuminen ja tuntemattomaan astuminen. Useimmilla se merkitsee valtavan rotkon ylittämistä, missä syvyys tuntuu nielevän kaiken. Luonto on kaiken siten järjestänyt, jotta ero entisen ja uuden välillä olisi mahdollisimman selvä.

Kaikki on toisaalta kuin valtameren ylittämistä, etäisyyden saamiseksi. Luotammeko siihen, että meitä kannetaan niinäkin hetkinä, jolloin emme itse pysty asemaamme varmistamaan? Omavoimaisuutemme tähden meidät pakotetaan ylittämään kammottavina ammottavia rotkoja ja myrskyäviä meriä, jotta voisimme oppia luottamaan ja turvautumaan vain Häneen, joka on meidät tähän elämään asettanut.

Kaikki mennyt on ollut tarpeellista ja on sitä edelleenkin. Miksi on pitänyt odottaa näin kauan, niin monia pitkiä ja tuskallisia vuosia? Sitä emme tiedä, mutta tiedämme nyt tulleen hetken, jolloin opimme luottamaan siihen, että Elämä kantaa meitä, emmekä me elämää.

Tyhjän päälle heittäytyminen

Tiedän henkilökohtaisesta kokemuksesta mitä merkitsee omavoimaisuudesta irtautuminen ja tyhjän päälle heittäytyminen. Pelko ei ole tuntematon käsite näinä hetkinä, kun kaikki entinen viedään. Ei ole varaa sanoa tehneensä suuria ratkaisuja kunniakkaasti eteenpäin kulkemiseksi. Vain osan ratkaisuista tein tietoisesti omana päätöksenä. Suurimpaan osaan irrottavista tekijöistä johtivat olosuhteet, joiden herra en enää vuosikymmeniin ollut. Eli nöyryydessä on jokaisen tunnustettava, että kaiken takana sittenkin koko ajan on jotakin muuta kuin oma viisautemme ja selviytymiskykymme. Mitä emme järkevästi itse ratkaise, se meidät pakotetaan tavalla tai toisella selvittämään!

Tiedän miltä tuntuu, kun loppuu vuosikymmenien pituinen, riitainen avioliitto. Samanaikaisesti viedään salakavalalla tavalla työpaikka, asumismahdollisuus, toimitilat, ystävyyssuhteet, jopa asuntovaunupaikka lähiseudun leirintäalueella. Tiedän mitä merkitsee lähteä pakoon vertaansa vailla olevaa fanaattisuutta, niin että menettää jopa entisen seurakuntayhteytensä uhkailujen ja panettelujen saattelemana, ilman että kukaan entisistä ystävistä tunnistaisi kaiken tämän todellisuutta, tai olisi kiinnostunut siitä kuinka nyt selviän!

Yksi luonnehäiriöisyyden vakavimmista piirteistä on todellisuudentajun vääristyminen, vaikka tätä puolta ei moni ammattilainenkaan ole pannut merkille sen koko laajuudessa. Ystävät, jos heitä sellaisiksi voidaan kutsua, ovat ainakin toistaiseksi pitäneet kiinni kaikista valheista ja vääryyksistä, mitkä vuosikymmenien aikana ovat lujittuneet osaksi yhteisöllisyyttä. Kaikki kuin suoraan luonnehäiriöisten uhrien kertomuksista, vain hengellisyyden nimissä!

Tuntuu suorastaan kauhistuttavalta utopialta se, että uskotaan kaiken olevan kunnossa, jos asiasta ei puhuta. Olen moneen kertaan kuullut kehotuksen vaieta vääristä asioista, ja puhua tulisi kuulemma vain hyvistä asioista. Nyt lähes neljänkymmenen vuoden kokemuksen perusteella ei mikään ole muuttunut paremmaksi tämän utopistisen ajatuksen mukaisesti, päinvastoin! Meidät tuomitaan tekojemme mukaan, ja sanoillamme on merkitystä vain siinä suhteessa, miten me niitä elämässämme noudatamme.

Jos todellisuus nyt rynnii päällemme väistämättömällä voimalla, on pakko asennoitua aivan uudella tavalla. Sen sijaan että olisimme seurakuntaelämässä olleet luomassa keidasta ja toipumispaikkaa kärsiville ihmisille, olemme petojen lailla haavoittaneet jo täysin arpien peittämiä ihmisiä. Onko meissä miestä ja naista tunnustamaan totuus? Totuus on, että kristillisyys on tuottanut tavattoman määrän rikkinäisiä ihmisiä! Nekin, jotka eivät ole luoksemme tulleet sisäisesti hajanaisina, me olemme saattaneet henkiseen sekasortoon. Järjetöntä, järjetöntä! Kumpiko? Se että puhumme tällaista, vai se, että tällaista todella on tapahtunut?

Heikot ja väkevät

Seurakunnan tulisi olla heikkojen pakopaikka yksinomaan jo muutaman Herramme lausuman ajatuksen perusteella. Mutta todellisuus tänä päivänä on toisenlainen. Itse kukin haluaa olla voittajien puolella, ja siksi heikkoutta ei enää sallita, vaan jokaisen täytyy näytellä vahvaa. Todella vahvaa ihmistä ei ole olemassakaan! Meillä itsekullakin on vain toisistaan poikkeava kyky peitellä heikkouttamme, niin että vahvimman oloinen ihminen onkin parhain näyttelijä, joka on onnistunut naamioitumaan vahvaksi! Järjetöntä, järjetöntä! Mitä suurinta itsepetosta, kaikkien pettämistä!

Lattiaa kuuraava siivoojanainen siis haluaa hallita omalla tasollaan. Hän joko soimaa työtoverinsa rätin jälkiä tai samassa seurakunnassa käyvää uskonsisartaan. Vessoja laatoittava muurari silmäilee arvostelevasti jokaista kylpyhuonetta tai pisuaaria, jossa vierailee tarpeen mukaan, moittien saumojen laatua tai veljensä asennetta sen päivän saarnaan. Toimitusjohtaja istuu etupenkissä ja myhäilee arvostavasti papin kiittäessä tätä seurakunnan saamasta lahjoituksesta, mutta kotonaan toivottaa valkokauluksisen sinne minne kuuluukin. Mitä tämä kaikki on muuta kuin vallan harjoittamista, arvoasetelmien luomista, nokkimista, alistamista?

Vallan harjoittamista on siis sielläkin, missä emme ole sitä ennen nähneet tai kuvitelleet olevankaan. Mitä tietää siivoojanainen vallan käytöstä? Voi pyhä yksinkertaisuus! Asiantuntija alallaan! Räpättäessään miehelleen lattialle unohtuneista alushousuista tai takkuisesta tukasta, harjoittaa hän valtaansa kuin pienen valtakunnan kuningatar! Alamainen on se, joka jää asioiden selvittelyissä toiseksi, alakynteen!

Sain aikanaan olla tuomassa esiin hyviä asioita, jotka toteutettuina olisivat muuttaneet seurakuntia suuressa määrin. Mutta sitä mukaa kuin asiat olin julkituonut, huomasin niiden alkuperän olevankin kuulijoissani, jotka kaiken esittivät omina ajatuksinaan, moittien minua juuri niistä asioista, joista olivat kokeneet minun puhuneen negatiivisina. Uskomatonta, mutta totta! Taas yksi luonnehäiriöisyyden peruspylväistä: negatiivisten asioiden projisoiminen toiseen ihmiseen, omien vikojen näkeminen lähimmäisessä. Kieltäytyminen omaan sisimpäänsä katsomisesta!

Oikeastaan kaikki se hyvä, mitä vuosikymmenien aikana Jumalan avulla pystyin tarjoamaan kuulijoilleni ja lukijoilleni, on nyt luettu jonkun toisen aikaansaamaksi, ja minut on leimattu kaikella sillä negatiivisuudella, mikä on tehnyt tuhojaan panettelijoissa. En todellisuudessa oikein vieläkään uskalla nähdä koko totuutta tässä asiassa. Itseeni kohdistunut ja vieläkin kohdistuva mainemurha on vertaansa vailla hyvin monessa suhteessa. En sano tätä itsesäälistä vaan pelosta, että kaikki tämä tuo tiettyjen ihmisten ylle peruuttamattoman tuomion! Minä en tuomitse ketään, mutta jo luonnon laki on, että kaikki vääryys saa palkkansa, usein jo tämän elämän aikana!

Pitäisikö minun kaikesta huolimatta sanoa jotakin muuta, kuin mikä on totuus? Auttaisiko se meitä tiellämme kohti kirkkautta? Tuskin. Eikö totuus ole se, mikä tekee meidät vapaiksi, irrottaa raskaat valheellisuuden kahleet jaloistamme?

Totuus on usein kaikkea muuta kuin miellyttävää. Siksi emme omasta halustamme katselekaan sitä mielellämme — muuta kuin muiden ihmisten kohdalla!

Rakkautta ei ole totuudesta vaikeneminen, vaikka se hetkellisesti tuntuisikin oikealta ratkaisulta. Rakkautta on kiinnittää toisen huomio rikkinäiseen autonrenkaaseen, paljaana olevaan sähköjohtoon, katosta roikkuvaan tiiliskiveen, uupumukseen, jota toinen ei itse havaitse. On vain kysymys siitä, miten sen sanomme, julkituomme!

Rakkautta on sekin, jos varoitan erilaisista valheellisista naamioista. Kuinka pelottavaa onkaan se, että joukko ihmisiä lähtee kokouksiin naamio kasvoillaan ja rakkaudelliset eleet vihan peitteenä! Toivotetaan Jumalan siunausta ja halataan lempeästi, irvistäen inhosta sisimmässään. Kiitetään ja kehutaan suulla ja ilmeellä, sydämen huutaessa vihasta!

Rakastan sinua ulkomailla, vihaan kotimaassa! Halaan sinua kokousten väliajalla, panettelen kun olet kauempana! Jumalani, Jumalani, jos tämä on todellista kristillisyyttä, olen mieluummin kuin portto ja publikaani!

Markku Vuori

Jatkuu…