Armoton osa 3

Oikeaoppisuuden puolustajat

Mihin pyrin tämän luvun kirjoittamisella? Haluaisin näyttää meille kaikille jotakin sellaista, mitä tuskin olemme tulleet omatoimisesti ajatelleeksi. Olen jo useaan kertaan tuonut julki sen, että olen ollut kristillisen elämän piirissä melkein neljänkymmenen vuoden ajan. On ollut lukuisia asioita, joita en hyvästä tahdostanikaan ole pystynyt mieltämään kristilliseen yhteisöön kuuluvaksi, vaikka niitä minulle on yritetty selvittää ja puolustella. Olemme jo puhuneet toisen ihmisen hallitsemisesta ja vallitsemisesta. Tämä on yksi osa-alue vallankäytön toteuttamisessa.

Alkakaamme aivan viime vuosien tapahtumista, koska ne ovat polttavimmillaan mielessäni juuri nyt.

Pari vuotta sitten koin mahdottomaksi jatkaa siinä hengellisessä työssä ja yhteisössä, josta olin ollut osa yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Luterilaisilla on Luther, adventisteilla Ellen White, Jehovan todistajilla ja kaikilla muilla omat perustajahahmonsa. Olen kuitenkin kuullut kirkossa hyvin harvoin mainittavan Lutherin nimen, vaikka koko laitos hänen toimintaansa ja opetuksiinsa perustuukin, joskin ehkä nykyään vain nimellisesti. Olen vieraillut adventtiseurakunnan kokouksissa noin vuoden ajan, ja yhden ainoan kerran olen kuullut mainittavan Ellen Whiten.

On kuitenkin maassamme ryhmiä, joissa uskotaan seurattavan sellaista, mikä tekee näistä ihmisistä jotakin aivan erikoista juuri tässä ajassa. Hämmentävintä on vain se, etteivät nämä ihmiset juurikaan mainitse Herran Jeesuksen nimeä, vaan puhuvat koko ajan niistä henkilöistä, jotka heille ovat Sanaa julistaneet. Niinpä saattaa jonkin ryhmän vuosijuhla koostua useammasta kokouksesta, joiden aikana luetaan ehkä kaksi tai kolme raamatunlausetta, mutta kaikki muu on heidän korkeasti arvostamansa julistajan lainauksia.

Jonkin ryhmän kokoukset muodostuvat alkurukouksesta, suuresti arvostetun julistajan saarnan kuuntelemisesta nauhalta sekä loppurukouksesta. Tämä julistaja osaltaan mainitsee jonkun toisen julistajan nimen ja tämän merkityksen jokaisessa saarnassaan, ja kuulijoille muodostuu vähitellen vaikutelma, ettei mitään todellista voikaan olla ilman tätä julistajaa, sitä, joka mainitaan, ja toisaalta… Eli lopputuloksena on se, että on maassamme ryhmä, joka nyt uskoo tässä maailmassa olevan vain yhden ainoan todellisen sananjulistajan, jolla on oikeus tuoda julki totuus!

Nämä ihmiset vakuuttavat intohimoisesti, että jokaisen muun puhuminen on suorastaan kiellettyä ja vahingollista, samoista asioistakin, koska vääränlainen sanavalinta johtaa väärinkäsityksiin ja koko asian turmeltumiseen. Uskomatonta, käsittämätöntä, koska jopa katolisella kirkollakin on kardinaalinsa, piispansa ja pappinsa, jotka julistavat sen totuuksia yksimielisesti!

Miten ihmiset voivat ajautua tällaisiin näkemyksiin ja ajatuksiin, opetuksiin? Oppi saattaa sinänsä olla aivan totuudellinen, mutta käytännön totuus ontuu sellaisella tavalla, että sen katselemisestakin tulee paha olo!

Tämä on yksi äärilaita, mutta tietynlaista ihmisten korottamista on ollut havaittavissa kautta koko kirkkohistorian, kristillisen maailman laidasta toiseen. Tiettyjen oppien suhteen on vannottu jonkun armoitetun julistajan nimeen, painaen alas jonkun toisen näkemyksiä ja opetuksia. Oikeaoppisuus on ollut tärkeintä, ohitse rakkauden kehotuksienkin.

Ovatko sitten nämä tiettyjen oppien ja julistajien korostajat ja palvojat jossakin määrin parempia ja hurskaampia kuin muut? Ovatko taivaan portit aivan erikoisella tavalla apposen auki juuri heitä varten, erikoisesti kun uskotaan jopa, että suuri edesmennyt julistaja on portilla varmistamassa juuri näiden ihmisten sisäänpääsyn?

Minua tämä kysymys on vaivannut kautta kaikkien vuosikymmenien, koska silmäni ovat olleet avoimina muullekin kuin hurskaalle julistukselle ja oppien korostukselle. Olen pakostakin joutunut kaiken keskellä katsomaan myös näiden hurskaiden vaellukseen ja suhtautumiseen kanssamatkaajiin. Ristiriita opetetun ja käytännön elämän välillä on ollut ajoittain murskaavan konkreettinen!

Eräs mielestäni todella viisas sananjulistaja sanoi elämänsä aikana useita kertoja todella sydämelleni jääneen ajatuksen, jota en kyllä yhden ainoankaan opettajan ole kuullut siteeraavan meidän maassamme, siitä huolimatta että tuhansia muita sitaatteja on lausuttu julki korvien puutumukseen asti. ”Parempi olla oikea sydämeltä ja väärä opilta, kuin oikea opilta ja väärä sydämeltä!” Millaisia kristittyjä me oikein olemme tässä ajassa? Olemmeko todellakin niin typeriä ja suorastaan idiootteja, että kuvittelemme Jumalan tulleen kuuroksi ja sokeaksi, niin ettei Hän kuule ja näe muuta kuin sen, minkä täyteen ääneen huudamme suoraan Häntä kohti? Kuinka voimme olla niin naiiveja, ettemme käsitä Hänen kuulevan ajatuksemme kovempina kuin suurimmankaan julistuksemme?

Istuin pari vuotta sitten Tampereella sinisessä bussissa kotimatkalla, kun kysymys tältä alueelta oli polttavana mielessäni, ja viimeinkin sain vastauksen siihen, mitä vuosikausia olin pohtinut. Miksi nämä ihmiset sellaisella tavalla… miksi kaikki ihmiset sellaisella tavalla etsivät itselleen jotakuta, johon voisi koko ajan katsoa ja johon voisi vedota kaikilla elämän alueilla? Miksi ihmisillä on sellainen tarve korottaa joku ihminen toisten yläpuolelle, ja henkeen ja vereen puolustaa hänen kunniaansa ja mainettansa, ylivertaisuuttaan muihin nähden? Onko kaikki vain sitä, että halutaan palvoa ihmistä ja etsiä kunniaa vain hänelle?

Tuossa linja-autossa istuessa kaikki selveni minulle kuin salamana kirkkaalta taivaalta! Ei yksikään näistä ihmisistä todellisuudessa etsi kunniaa toiselle ihmiselle! Ei yksikään arvosta suurta saarnamiestä jonakin ylivertaisena! Ei yksikään halua olla nöyränä ja alamaisena seuraajana! Oli tyrmistyttävää käsittää tämä todellisuus! Olin etsinyt vastausta oikeasta suunnasta, mutta aivan väärästä kohtaa. Mikä oli avainsana kaikkeen ongelmaan? Se, ettei yksikään näistä ihmisistä todellisuudessa noudata mitään siitä, mitä tuo kulloinenkin julistaja opettaa! Ei yhtäkään positiivista asiaa!

Kuinka ovelan naamion taakse kaikki kätkeytyikään, kuin hurskaan sumuverhon taakse! Miten vasta nyt olen kykenevä näkemään tämän kaiken koko laajuudessaan? Sumu on häipynyt silmistäni, ja näen kirkkaasti näennäisen lävitse. Suurin osa rakkaudellisuudesta ja hyvyydestä olikin vain hurskaita eleitä, hetkellisiä ja lyhytaikaisia väläyksiä, jotka olisi tullut nähdä vain sellaisina, mutta kirkkaudellaan ne polttivat hyvältä näyttävän kuvan silmiemme verkkokalvoon, emmekä käsittäneet todellisuuden jatkuvan jonakin aivan muuna!

Miksi ihmiset korottavat toisia muiden yläpuolelle? Ollakseen alamaisia, nöyriä seuraajia? Höpönlöpöt! Todellisuus on taruakin ihmeellisempi. Koska ihminen pelkää kohdata itsensä juuri sellaisena kuin on, katsoo hän mielellään johonkin sellaiseen, joka näyttää juuri sellaiselta mikä vastaa hänen ihannettaan. Hänen ei tarvitse nähdä todellisuutta tai kokonaisuutta, vaan riittää tietynlaisen illuusion luominen.

Miksi ihminen katsoo mielellään johonkin mielestään vahvaan ihmiseen? Koska haluaa itse olla vahva, peläten heikkoutensa näkyvän. Miksi ihminen valitsee jonkun esikuvaksensa, vaikka ei missään suhteessa halua alistua tämän auktoriteetin alle? Hän pelkää kohdata jokaisen ihmisen edessä olevat kasvukivut, kehittymiseen tarvittavan tuskan ja vaikeuksien kasvattavan vaikutuksen säryt!

Jos ihminen ei halua kohdata todellisuutta, aitoa yksilöllisyyttä niin ihmisten kuin Jumalankin edessä, on hänen turvauduttava tällaiseen petolliseen, valheelliseen ”jumaluuden” luomiseen. Vastuuta ei todellisuudessa voi paeta yksikään ihminen, mutta hän voi pettää itseään ja muita ihmisiä rakentelemalla pilvilinnoja ja kuninkuuksia, joita todellisuudessa ei kuitenkaan ole, vain ”keisarin uusia vaatteita”!

On helppoa vedota päivästä toiseen ja saarnasta toiseen johonkin toiseen ihmiseen ja hänen näkemyksiinsä ja elämäänsä, mutta jos oma elämä jää elämättä ja kaikki henkiseen ja hengelliseen kasvuun auttava jää kokematta, on selvääkin selvempää se, mikä niin suurta murhetta on tuottanut kirjoittajalle.

Olen aina ihmetellyt sitä, että suurin osa tuntemistani ihmisistä, veljistä ja sisarista, on tänä päivänä täsmälleen samanlaisia kuin kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä ja neljäkymmentäkin vuotta sitten. Mikään heissä ei ole muuttunut, mitään uutta ei ole tullut, ainoastaan ruumis ikääntynyt ja ryppyyntynyt, uskonkiihko vain yltynyt!

Henkinen ja hengellinen kasvu on totaalisen riippuvainen eteenpäin kulkemisesta ja kaikesta tiellemme tulevasta, haavoittavastakin. Joka pelkää tehdä virheitä, ei todellisuudessa opi mitään, sillä epäonnistuminen ja virheiden tekeminen on perustavaa laatua oleva tekijä kasvussamme. Virheitä pelkäävä ei todellisuudessa vaella ollenkaan, vaan hän on varmistanut elämänsä onnistumisen linnoittautumalla varmistettuihin asemiin, käsittämättä kieltäytyneensä elämästä. Hän ei vaella, ei kulje eteenpäin, vaan hän on kuin kuvapatsas ilman henkisyyttä.

Meitä ei ole tarkoitettu hurskaiksi kivipaasiksi tai jumalankuviksi, vaan inhimillisiksi, puutteellisiksi, vajavaisiksi, epäonnistuviksi ihmisiksi. Enkelitkin ovat vajavaisia Jumalan silmissä, mutta siitä huolimatta heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, ettei Hän ota huomaansa enkeleitä, vaan Aabrahamin siemenen. Se, mikä Jumalan silmissä on kallista, on Hänen meihin laittamaa. Se on Hänen täydellisyytensä meissä, vajavaisissa ja puutteellisissa ihmisissä.

Keskuudessamme on ihmisiä, jotka uskovat tulleensa täydellisiksi, niin täydellisiksi, että heidän on suorastaan pakko erottautua kaikista muista ihmisistä. Mikähän lienee pääsyy todellisuudessa? Ovatko he niin erinomaisia, että se suorastaan murskaa lähelle tulevat? Jotkut väittävät, että heidän rakkautensa ylittää senkin, mistä Paavali kirjoittaa 1. Kor. 13, vaikka selän takana nyrkkiin puristuneissa käsissä on eri suuruisia kiviä ja suupielet ovat tiukassa vihan virneessä!

Tuskin on yletön hurskaus syynä tähän erottautumiseen ja pelkoon muiden murskautumisesta omaan puutteellisuuteensa – taitaa takana olla pelko oman illuusion paljastumisesta!

Korotetut ihmiset ovatkin jumala-aseman sijasta sijaiskärsijöitä, joiden syytä sitten on kaikki pettymys ja epäonnistuminen sinä hetkenä, kun illuusio särkyy ja katoaa. Korotetut ihmiset ovat elääksensä sen osuuden, mitä itse kukin omassa elämässään kammoaa ja välttelee viimeiseen asti. Minua alkaa kaikki tämä kauhistuttaa, kun se näin selvänä silmieni eteen asetetaan. Minut valtaa pelko ja kauhistus tämän petoksen edessä!

Jos kristillisyys keskuudessamme on vain sanahelinää ja kylmiä, hetkellisiä halauksia, niin mikä merkitys on elämällämme? Jos meillä ei ole lämmintä syliä ja rakkaudellista, parantavaa, eheyttävää ilmapiiriä, niin olemmeko ollenkaan seurakunta? Emme, totisesti emme!

Armottomuus on totuutemme enemmän kuin rakkaudellisuus!

Mitä nämä ihmiset palvovat ja kunnioittavat? Eivät korottamiaan sankarihahmoja, vaan… ei jää jäljelle muuta mahdollisuutta kuin että he kaikesta näennäisestä huolimatta kunnioittavat ja palvovat itseään näissä valitsemissaan auktoriteeteissa! Uskomatonta, mutta ainoa mahdollinen ratkaisu kysymyksiimme! Psykopaattista mitä suurimmassa määrin!

Onko tällainen tervettä ja normaaliksi luokiteltavaa? Tiettyyn rajaan asti tavallisten, maallisten ihmisten keskuudessa, sillä me kaikki tavalla tai toisella pakenemme vastuutamme niin maallisesti kuin hengellisestikin. Mutta hengellisen elämän alueella, äärimmäisyyteen vietynä, kohtaamme jälleen kerran yhden luonnehäiriöisyyden peruspiirteen: hyvien asioiden projisointi itseensä, huonojen asioiden projisointi toiseen ihmiseen. Eli kaikki hyvä ja hyväksyttävä on omassa itsessä, kaikki väärä ja paheksuttava toisessa ihmisessä!

Sanotaan, ettei kukaan luonnehäiriöinen hyväksy yläpuolelleen minkäänlaista auktoriteettia. Kaikki toisten korottaminen on siis vain silmänlumetta, mitä petollisimman vallankäytön sumuverho! Näennäinen alistuminen ja nöyryys onkin siis vain toisten hallitsemista äärimmäisellä julmuudella!

Me emme ole oppineet katselemaan hengellistä julmuutta oikealla tavalla. Meiltä puuttuu kyky nähdä se tosiasia, että mikä saattaa naurattaa ja huvittaa toista, voi lähimmäisen särkeä totaalisesti!

Minua on suorastaan alkanut raivostuttaa kaikki hengellinen leikittely uskonnollisilla asioilla. Uskovaisuutemme on enemmänkin leikkiä kuin vakavaa elämää. Ihmiset ovat meille kuin leikkikaluja, joille saamme tehdä mitä mieleen juolahtaa. Me kuvittelemme olevamme asetettuja toinen toisemme kasvattajiksi, neuvojiksi, tuomareiksi.

On olemassa vain Yksi, joka näkee meidän sydämeemme. Siksi meitä kielletään tuomitsemasta. Me katselemme vain ulkonaisia tekijöitä, joista suuri osa on väärien impulssien esiin kutsumia, väärien tekojemme toisissa aikaansaamia reaktioita. Jumala armahtakoon meitä, että näkisimme sen todellisuuden, että omat asenteemme, tekomme, vaikuttimemme, suoranaiset yllyttämisemme ovat aikaansaaneet valtaosan niistä negatiivisista asioista, joita näemme toisissa ihmisissä! Me itse olemme saattaneet lähimmäisemme kiusaukseen, me itse olemme olleet loukkaukseksi niille vähäisille veljille ja sisarille, jotka olemme tuominneet Jumalan Sanan rikkojiksi!

Me olemme kadottaneet uskomme johonkin parempaan, emmekä soisi toiselle sitä, mitä itse emme pysty saavuttamaan. Jälleen yksi luonnehäiriöisyyden piirre! Ei suoda toiselle sitä, mitä itsellä ei ole! Ei kyetä iloitsemaan toisen onnesta tai onnistumisesta, koska me emme ole uskaltaneet elää omaa elämäämme!

Tässä on perusongelmamme. Me emme elä sitä elämää, johon meidät on asetettu harmoniaan muiden kanssa. Me emme elä elämää, me suoritamme sitä! Suoritettu elämä on teatteria, vailla todellisuutta, totuutta, luonnehäiriöistä illuusion maailmaa.

Koko maailma on pahan vallassa, todistaa Sana. Tulisiko meidän siksi antaa periksi ja lähteä virran mukana uimaan? Ei todellakaan. Meidän tehtävämme on pitää kiinni siitä, minkä tiedämme hyväksi ja todeksi. Virran mukana ajelehtiva on kieltäytynyt olemasta yksilö, taistelija. Elämä on loppujen lopuksi jatkuvaa kamppailua olemassaolosta, meidän tulee luottaa Jumalaan, mutta siitä huolimatta jatkaa soutamista. Aivan kuten ilman harjoitusta ruumiimme toiminnat heikentyvät, aivan samoin paikalleen jääminen tai virran mukana ajelehtiminen merkitsee elämästä kieltäytymistä. Jatkuvassa levossa oleva ei ymmärrä mitään siitä mielihyvästä, mikä seuraa päivittäisten ponnistelujen jälkeen hiljaisuuden hetkinä.

Me olemme sidottuja tiettyihin elämän lakeihin. Lepoon heittäytyminen merkitsee voimavarojen loppumista. Voimamme kasvavat vain eteenpäin kulkemisessa, itsemme kuluttamisessa niissä asioissa, mitkä palvelevat ihmisyyttä kokonaisuutena, ei vain omalla kohdallamme. ”Joka itsensä lepohon heittää, on kuollut jo eläessään”, sanoo jo kansanviisauskin.

Me emme siis voi antaa muiden elää puolestamme. Kukaan ei voi tehdä sitä. Se on vain illuusiotamme, jonka viimeistään iankaikkisuus paljastaa. Rohkenemmeko odottaa siihen asti? Kukaan viisas ei tee sitä!

Markku Vuori

Jatkuu…