Ihaninta ihmisessä… seurakunnassa… 2

”Mutta Paavalin odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia. Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi.” (Apt.17).

Hengessä kiivastuminen on ainakin kyseisen sanankohdan mukaisesti sisäinen asia, jota ei läheskään aina ole tarkoitettu julkituotavaksi juuri siinä hetkessä ja tilanteessa:

”…mutta tämä kaikki tulee ilmi, kun valkeus sen paljastaa, sillä kaikki, mikä tulee ilmi, on valkeutta. Sentähden sanotaan: ’Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!’ Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte: ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat, ja ottakaa vaari oikeasta hetkestä, sillä aika on paha. Älkää sentähden olko mielettömät, vaan ymmärtäkää, mikä Herran tahto on.” (Ef.5).

Millaista spontaania kiivastumista ja tuomiohenkeä olemmekaan menneiden vuosien aikana olleet todistamassa! Kaikki tällainen spontaani kiivastuminen ei niinkään perustu Totuuden janoon, vaan ihmisen sisäiseen pimeyteen, joka etsimällä etsii seuraavaa syyttäjän aitiota! Kaikella on oikea aikansa ja hetkensä, paikkansa. Nähdessämme selvästi vääriä asioita, tulisi mielessämme tulvan lailla kuohua halu siihen, mitä Paavalin esimerkki meille kertoo:

”Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi.”

Mihin perustui tämän kiivauden jälkeinen käytös ja puhe? Ei toki helvetinkatkuiseen tuomiohenkeen, vaan:

”Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan. Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken.” (Apt.17).

Jumalamme ei totisesti tarvitse meidän tuomiohenkeämme ja katkeraa kiivastumista, jota emme hallitse. Totuus on totuus eikä pala tulessakaan, mutta silläkin on oma aikansa ja paikkansa! Mitä Hän meiltä odottaa sellaista, mikä on kautta aikojen ohitettu kiivauden hengessä?:

”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria.' Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Matt.9).

Oi Herrani, kuinka paljon meillä onkaan opittavaa, erikoisesti tässä sekaannuksen ja opintuulten maailmassa ja ajassa! Mitä luimme edellisellä kerralla?:

”…ja olette vahvistaneet jumalattoman käsiä, ettei hän kääntyisi pahalta tieltänsä ja saisi elää, sentähden ette enää saa petosnäkyjä nähdä…”

Me olemme huitoneet ja heiluneet mielipuolen lailla, iskien jumalattomalla nyrkillä juuri niitä, jotka olisivat tarvinneet rakkaudellista asennetta ja kättä! Kuinka paksu peite onkaan silmillämme, jos emme vieläkään tajua, mitä merkitsee:

”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria.' Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Matt.9).

Meidät on kutsuttu ja asetettu laupiaiksi samarialaisiksi, jotka elävät sydämensä, ei kiivaan luonteensa ja turvonneen päänsä mukaisesti!

”Monet ovat miehen mielessä aivoitukset, mutta Herran neuvo on pysyväinen. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa, ja köyhä on parempi kuin valhettelija. Herran pelko on elämäksi…” (Snl.19).

”Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa!”

Ihaninta ihmisessä… seurakunnassa…

”Mutta Paavalin odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia. Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi.” (Apt.17).

Millaista inventaariota olenkaan joutunut tekemään elämässäni viime aikoina! Jos olisin itse saanut päättää elämäni tapahtumista ja suunnista, olisin tuskin valinnut juuri mitään siitä minkä lävitse olen joutunut käymään. Puhumme usein aika paljonkin pimeästä keskiajasta ja sen mukanaan tuomista ongelmista. Olemme kuitenkin erikoisesti viimeisten vuosikymmenten aikana joutuneet mitä erilaisimpien pimeyksien keskelle siinä määrin, että kirjoittaja on joutunut hämmästelemään hämmästelyn jälkeen. Pimeyttä ei ole ollut vain keskiajalla, vaan kirjoittaja on ollut todistamassa sellaista määrää pakanallisia käsityksiä ja asenteita, jotka saavat kirjoittajankin samoihin tunnelmiin veljemme Paavalin kanssa:

”Mutta Paavalin (kirjoittajan) odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia.”

Millainen määrä suorastaan pakanallisuuteen perustuneita asenteita ja inhimillisiä käsityksiä onkaan tunkeutunut seurakunnan keskuuteen ilman että niitä olisi sellaisiksi havaittu! Valon sijasta suuri määrä pimeyttä on aikaansaanut tavatonta tuhoa seurakunnallisessa työssä ja hengellisessä yhteydessä! Aivan liian usein on toistunut keskuudessamme jo Apostolien tekojen alkuvaiheissa tutuksi tullut tekijä:

”Ja Juudeasta tuli sinne muutamia, jotka opettivat veljiä: ’Ellette ympärileikkauta itseänne, niinkuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua.’ Kun siitä syntyi riita ja kun Paavali ja Barnabas kiivaasti väittelivät heitä vastaan, niin päätettiin, että Paavalin ja Barnabaan ja muutamien muiden heistä tuli mennä tämän riitakysymyksen tähden apostolien ja vanhinten tykö Jerusalemiin.” (Apt.15).

Kirjoittaja on joutunut koko elämänsä ajan ihmettelemään ja kummastelemaan kaikkia kohtaamiaan riitakysymyksiä, joita on ollut siinä määrin että usein on tullut tunne, että seurakunnassa ei muuta olekaan! Tulos koko asiasta näyttää johtaneen siihen, että jopa ”Jerusalemissa” on tultu siihen päätelmään, että kirjoittaja on kaiken aikaansaanut julkistamalla kaikki riitakysymykset! Aikanaan mentiin apostolien ja vanhinten luokse Jerusalemiin asioiden selvittämiseksi. Lopputulos tämän ajan tutkimuksista johtaa selvästikin päätelmään, että mitään varsinaisia ongelmia ei ole ollut edes olemassa. Mihin on joutunut aito lähimmäisenrakkaus ja toinen toisensa kuormien kantaminen? Miksi tuottaa suorastaan vaikeuksia jostakin todella hyvästä kertominen seurakunnallisella alueella?

Kirjoittajan sydämellä on palanut parin päivän ajan sanankohta:

”Monet ovat miehen mielessä aivoitukset, mutta Herran neuvo on pysyväinen. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa, ja köyhä on parempi kuin valhettelija. Herran pelko on elämäksi…” (Snl.19).

”Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa!”

Miettikäämme todella näiden sanojen sanomaa! Eikö tässä ole muutamalla sanalla julkituotu se, millainen seurakunta on kokonaisuudessaan, sen sijaan että on vuosikausia ollut totuus:

”…ja te tulette tietämään, että minä olen Herra. Koska olette valheella murehduttaneet vanhurskaan sydämen, vaikka minä en tahtonut häntä murehduttaa, ja olette vahvistaneet jumalattoman käsiä, ettei hän kääntyisi pahalta tieltänsä ja saisi elää, sentähden ette enää saa petosnäkyjä nähdä ettekä ennustella ennustelujanne, vaan minä pelastan kansani teidän käsistänne; ja te tulette tietämään, että minä olen Herra.” (Hes.13).

Monet jumalat 2

”Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: ’Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan. Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken.’” (Apt.17).

Elämme ajassa, jossa kaikenlainen uskonnollisuus on aivan erikoisella tavalla alkanut versoilla kaikkialla. Herramme Jeesus Kristus totesi aikanaan:

”’Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?’ Niin hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen: ’Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani…’” (Luuk.18).

Luulevaisuus ei siis ole uskovaisuutta!

Olen aina aikaisemmin lukenut lainauksen alkuosan ajattelematta lainkaan asiayhteyttä. ”Löytäneekö Ihmisen Poika tullessaan uskoa maan päältä?” Herramme tarkoittaa todella kaikkea, mitä Hän sanoo! Me kirjoitimme viimeksi epäjumalanpalveluksesta ja siihen kohdistuvista ihmisten ajatuksista. Meille tulisi olla selvääkin selvempää mitä Jumalamme siitä ajattelee, mutta onko meille selvää se, mitä meidän on tarkoitus tuoda julki suullamme? Paavalin Ateenan vierailu on mitä selkein kuvaus siitä, kuinka tulisi olla meidänkin kohdallamme. Me emme voi osoittaa hyväksyntäämme millekään sellaiselle, mille Jumalamme ei sitä osoita. Mutta käsitämmekö ollenkaan millainen asenne meillä tulee olla toisiin ihmisiin, joiden jumalakäsitys on katsottava omastamme niin paljon poikkeavaksi, että joudumme yhtymään veljemme Paavalin sanoihin:

”Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: ’Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne…”

Mutta mikä on meidän asenteemme ja sanojemme sävy samankaltaisissa tilanteissa? Käsitämmekö puhuvamme noille jumalille vaiko ihmisille, jotka omaavat aivan erilaisen uskonnollisen näkemyksen? Eikö sydämemme ja kutsumuksemme haluakaan toteuttaa sitä, minkä Pyhä Henki selvästi oli asettanut Paavalin sydämelle?:

”Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan.”

Olisikohan meillä todella suuri tarve selvittää itsellemme kutsumuksemme ja tehtävämme todellinen luonne? Meitä ei ole kutsuttu halveksimaan ja tuomitsemaan lähimmäisiämme, vaikka sisimmässämme kuohuisikin kohdatessamme Jumalallemme vieraita näkemyksiä. Eikö todellisuudessa olekin kysymys jostakin tavattoman ainutlaatuisesta ja todellisesta, jumalallisesta, hengellisestä rikkaudesta, mikä on meille Hyvänä Sanomana uskottu Raamattumme lehdillä? Eikö se ole se, mitä meidät on kutsuttu viemään eteenpäin raikkaana hengellisenä tuoksuna?

”Olkaa siis Jumalan seuraajia, niinkuin rakkaat lapset, ja vaeltakaa rakkaudessa, niinkuin Kristuskin rakasti teitä ja antoi itsensä meidän edestämme lahjaksi ja uhriksi, Jumalalle ’suloiseksi tuoksuksi.’” (Ef.5).

Kuinka suuri ero onkaan sillä, mitä ehkä sisimmässämme tunnemme, ja sillä mitä suumme tulee puhua ja ilmeemme kertoa! Mieleeni tulee jälleen kerran ajatus, että ”uskovaisen” sijasta meidän tulisi kutsua todella monia ”paheksujiksi”! Lukekaamme vielä yksi kohta Paavalin Ateenan vierailun ajalta:

”Mutta Paavalin odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia. Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi.” (Apt.17).

Tämä kohta ei vaadi mitään selittelyjä! Kiivastua voi, mutta mitä se vaikutti Paavalissa, mitä se vaikuttaa meissä?

Samassa yhteydessä kertoo meille jotakin seuraavakin sanankohta:

”Yhtäkaikki nämä uneksijat samoin saastuttavat lihan; he halveksivat herrautta, herjaavat kirkkauden henkiolentoja. Mutta ei ylienkeli Miikaelkaan, kun riiteli ja väitteli perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista, rohjennut lausua herjaavaa tuomiota, vaan sanoi: ’Rangaiskoon sinua Herra!’ Nämä sitävastoin herjaavat sitä, mitä eivät tunne…” (Juuda).

Monet jumalat

”Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: ’Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan. Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken.’” (Apt.17).

Olen jo aikanaan kirjoittanut tästä aiheesta. Se nousi kuitenkin nyt mieleeni eräällä televisiokanavalla toistuvan ”dokumentin” johdosta, jossa kuuluisa näyttelijä vierailee mitä erilaisimpien uskontojen syntypaikoilla ja haastattelee erilaisia uskonnollisia kokemuksia omaavia henkilöitä. Huomiotani herättää erityisesti se, kuinka näyttelijä aivan ennennäkemättömällä tavalla asettaa käytännöllisesti katsoen kaikki uskonnot ja niiden erilaiset jumalakäsitykset samalla viivalle. Tämän hän tekee omien näkemystensä pohjalta, jotka sallivat hänen osallistua mitä erilaisimpiin pakanallisiin rituaaleihin, vastoin kaikkia kristillisiä periaatteitamme.

Miksi nyt kirjoittaa tällaisesta aiheesta? En ole katsonut kuin vain osan noista ”dokumenteista” ja senkin melko hajamielisesti, ajatusten askarrellessa aivan muualla. Mihin huomioni aina kiinnittyy tällaisten ohjelmien puitteissa? Olisikohan taustalla sama tekijä, josta luimme juuri Apostolien teoista?

”Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle.”

Kaiken uskonnollisen toiminnan ja jumalanpalveluksen taustalla on ihmisen jumalakaipaus, kohdistuu se sitten mihin tahansa. Mistähän johtunee kristillisen maailman jo pitkään jatkunut eristyneisyys ja etäisyyden etsiminen, mihin juuri erikoisesti tässä ajassa on syntynyt aivan käsittämätön poikkeus? Aikanaan lähestyttiin eri näkemyksiä ja uskontoja tavalla, jossa ei ole tippaakaan siitä, mitä juuri luimme Paavalin asenteesta kohtaamaansa epäjumalanpalvelukseen.

”Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia.”

Mitä olemme kuulleet useimpien kristillisten julistajien suista?:

”Ateenan miehet, minä näen kaikesta kuinka pakanallisia ja jumalattomia saatananpalvojia te olette, enkä voi muuta kuin kirota kaiken opetuksenne ja väärät jumaluutenne!”

On aivan käsittämätöntä meidän hämmästelymme sen suhteen, miksi suuri osa lähetystyöstä on kohdannut sellaista vastustusta ja vastahenkeä kautta aikojen! Onko meillä minkäänlaista käsitystä siitä, mitä kohtaamiemme eri uskontojen ihmisten mielissä on liikkunut todetessaan asenteemme heitä kohtaan? Tästä ei todista ainoastaan ulkomaille suuntautunut toiminta, vaan tämä ”hengellinen vihamielisyys ja ’rotusorto’” on karkottanut luotamme lukemattoman määrän oman maamme uskovaisia ja aiheuttanut valtavan määrän jakaantumista ja lahkohenkeä.

Näin on siis ollut kautta aikojen, mutta mitä todistavat mainitsemani dokumentit nykyisestä kristillisyydestä? Mitähän liikkuu todellisuudessa eri pakanallisten uskontojen edustajien mielessä heidän todistaessaan nyt kristillisen maailman toimintojen ja ajatusten sulautumista mitä erilaisimpien, ennen pakanallisiksi nähtyjen ja koettujen menojen kanssa? Aikanaan vihollinen näytti Herrallemme kaikki maailman valtakunnat, tarjoten niiden hallintaa Hänelle aivan yksinkertaisesta hinnasta. Hänen tuli vain kumartua sielunvihollisen edessä! Mitä kuitenkin Herramme suhtautui tähän tarjoukseen?

”Silloin Jeesus sanoi hänelle: ’Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman.'” (Matt.4).

Pitkän aikaa Herramme koettelemukset kaikuivat vakavana varoituksena monien mielessä, mutta mistä johtunee tämän varoituksen muuttuminen eräänlaiseksi uteliaisuudeksi ja kokeilun haluksi? Vastaus on aivan yksinkertainen, joka perustuu laittomuuden valtaan pääsemiseen. Mammonan houkutus saa ihmiset ajattelemaan, ettei Herra suinkaan ole todella sanonut sitä mitä on sanonut, eikä ole niin vaarallista jos vain hiukan kumartaa tai kallistuu varoitettuun suuntaan! Onhan suuri hengellinen johtaja jo aikanaan huudahtanut pakanallisen uskonnon tilaisuudessa: ”Me olemme kaikki veljiä!”

”Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan.”

Ei siis ole mikään ihme, ettei tämän toteuttaminen ole suuremmassa määrin ollut mahdollista!

Eikä siihen enempää lisännyt! 4

”Nämä sanat Herra puhui koko teidän seurakunnallenne vuorelta, tulen ja synkkien pilvien keskeltä, suurella äänellä, eikä siihen enempää lisännyt. Ja hän kirjoitti ne kahteen kivitauluun ja antoi ne minulle.” (5.Moos.5).

Jumalallamme on kaikessa tietty määränsä! Kuinka kaukana ovatkaan ihmisen ajatukset ja käsitykset aidosta Jumalallisuudesta! Kuten jo olen viitannut kerrostalomme pihapiirin katokseen ja lepotuoleihin, ei niillä istuvilla ja keskustelevilla ihmisillä ole minkäänlaisia rajoja puheiden ja sanojen suhteen! ”Mummo kanasensa…!” Kuinka siunattu asia onkaan se, että on kuitenkin Yksi, josta voidaan sanoa Kaikkivaltiudestansa ja Kaikkitietäväisyydestänsä huolimatta:

”Nämä sanat Herra puhui koko teidän seurakunnallenne vuorelta, tulen ja synkkien pilvien keskeltä, suurella äänellä, eikä siihen enempää lisännyt.”

Viides Mooseksen kirja on entisen ja aikaisemmin puhutun kertausta, ei jonkin uuden esiin tuomista! Jumalamme puhui sen minkä näki meidän parhaaksemme, tietäen meidän ajatusmaailmamme ja jumalattoman filosofiamme, Hän ei ole niin kuin ihminen, joka jatkuvasti muuttaa mieltänsä ja kehittelee joka päivä jotakin uutta, jotakin enemmän!

”Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta. Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes.55).

Mitä tästä opimme? Mitä sanoi Paavali, todennäköisesti ajatellen tätäkin sanankohtaa?

”Alammeko taas suositella itseämme? Vai tarvinnemmeko, niinkuin muutamat, suosituskirjeitä teille tai teiltä? Te itse olette meidän kirjeemme, joka on sydämeemme kirjoitettu ja jonka kaikki ihmiset tuntevat ja lukevat. Sillä ilmeistä on, että te olette Kristuksen kirje, meidän palvelustyöllämme kirjoitettu, ei musteella, vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kivitauluihin, vaan sydämen lihatauluihin. Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan; ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikäänkuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” (2.Kor.3).

Jos emme aikaisemmin ole sitä tulleet ajatelleeksi, tehtäköön tiettäväksemme: palvelee omassa inhimillisessä tilassa oleva mielemme vain omaa parastamme ja omia etujamme hyvääkin tehdessään! Siksi kaikki Jumalamme silmissä tapahtuva arvokas ja merkittävä perustuu kautta aikakausien sanoihin:

”…kirjoitettu, ei musteella, vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kivitauluihin, vaan sydämen lihatauluihin.”

Jumalamme kaikessa puhumisessansa ja kirjoittamisessansa ei siis lainkaan keskity siihen, mikä ihmiselle itselleen on arvokkainta, aivoihin! Hän on kiinnostunut sydämistämme, todellisesta olemuksestamme, joka kaikesta syntiinlankeemuksesta huolimatta kaipaa yhteyttä Luojaansa. Ihmiselle on kuitenkin tavattoman vaikeata käsittää, ettei hän itse sanele ehtoja, vaan kaikki on kirjattuna Kirjoituksissa, Elävän Jumalan Sanassa, mikä on Hän Itse! Siksi hän toimii kuten on kuvattu Kolossalaiskirjeen toisessa luvussa:

”Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä (lisäyksiä): ’Älä tartu, älä maista, älä koske!’ - sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta -ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.

Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa.”

Tämä ei tarvitse mitään selityksiä tai lisäyksiä!