Olenko MINÄ sinulle rakas? 6

”Hän sanoi hänelle kolmannen kerran: ’Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?’ Pietari tuli murheelliseksi siitä, että hän kolmannen kerran sanoi hänelle: ’Olenko minä sinulle rakas?’ ja vastasi hänelle: ’Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas’.” (Joh.21).

Miten on minun elämässäni; millaisissa yhteyksissä olen saanut kuulla Herran Jeesuksen esittävän minulle saman kysymyksen? Se ei todellakaan ole kaikunut juhlapöytien ääressä tai kirkkaalla, selkeällä säällä! Se on ollut enemmänkin hiljainen kuiskaus synkkien pilvien kiitäessä elämäni taivaalla, ukkosen jylistessä, ja suorastaan pelottavan taivaan alla! Useimmiten olen tainnut olla murheellinen jo ennen kysymyksen tunkeutumista tietoisuuteeni. Mieleeni tulee automaattisesti aikanaan kirjoittamani runon tapainen: ”Jälleen kerran pääsiäinen”. Se löytyy tällä hakusanalla blogistani.

Niin, missä yhteydessä olen henkilökohtaisesti tiedostanut tämän kysymyksen, varmaankin lukemattomien muiden matkaajien tavalla? Se on helposti hukkunut lukemattomien äänien ja kuiskausten taakse, sillä sanoohan Sana:

”…sillä Jumala on suurempi kuin ihminen. Miksi olet riidellyt häntä vastaan, jos hän ei vastaa kaikkiin ihmisen sanoihin? Sillä Jumala puhuu tavalla ja puhuu toisella; sitä vain ei huomata. Unessa, öisessä näyssä, kun raskas uni valtaa ihmiset ja he nukkuvat vuoteillansa, silloin hän avaa ihmisten korvat…” (Job.33).

Mikä saa korvamme tukkeutumaan, mikä saa meidät riitelemään ainoata Todellista Ystäväämme vastaan, kun rukouksiamme ei näytetä lainkaan kuulevan? Emme taida kuulla Herramme puhetta, koska se ei kantaudu korviimme haluamallamme tavalla! Mihin liittyy tuskallisin ja haavoittavin kokemuksemme hengellisellä rintamalla siinä määrin, että lukemattomat maan matkaajat lannistuvat ja jäävät makaamaan tien varteen puolikuolleina, jollei sitten aivan menehtyneinä? Mitä tahtoo kertoa meille lainauksemme Stefanuksen viimeisistä hetkistä?:

”…joka rukoili ja sanoi: ’Herra Jeesus, ota minun henkeni!’ Ja hän laskeutui polvilleen ja huusi suurella äänellä: ’Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!’ Ja sen sanottuaan hän nukkui pois.” (Apt.7).

Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna suurimmat ja satuttavimmat kokemuksemme liittyvät ihmissuhteisiimme! Kivittäminen oli tuon ajan julma ja yleinen rangaistus Pyhällä Maalla, kuoleman tullessa ristiinnaulitsemista nopeammin ja armollisemmin. Mutta miten voimme tuoda hengellisen kuvan tähän aikaan? Ajassamme taitaa olla ennennäkemätön määrä ensimmäisen kiven heittäjiä, koska Herramme varoittava ääni on lähes täydellisesti vaiennettu. Tämän ajan kivet satuttavat kuolettavasti ja julmasti, mutta tappavat niin hitaasti, niin hitaasti! Herramme tietää kaiken tämän meidän itse kunkin kohdalla ja me vaikeroimme tuskissamme, odottaen Hänen puuttuvan lenteleviin kiviin, jotka niin petollisella tavalla lentävät huulten välityksellä, näkymättöminä mutta kuitenkin niin satuttavina! Miksi niin mielellämme unohdamme Hänen sanansa?:

”Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen isännälleen. Jos he perheenisäntää ovat sanoneet Beelsebuliksi, kuinka paljoa enemmän hänen perheväkeään! Älkää siis peljätkö heitä.” (Matt.10).

Inhimilliselle mielelle kaiken tämän keskellä on käsittämätön kuulemamme kysymys: ”Olenko MINÄ sinulle rakas?” Käsittämättömintä on tuon kysymyksen mukanaan tuoma tahto antaa anteeksi kaikesta inhimillisestä ja jumalallisestakin tuskasta huolimatta.

Siksi kai minäkin haavoissani ja tuskissani kirjoitan päivästä toiseen toivomuksena, että kivittäjäni ja ystävieni kivittäjät ehkä sittenkin heräisivät tiedostamaan tekojensa ja valheidensa kohtalokkuuden, koska yksikään valheessa elävä ja tuonpuoleiseen siirtyvä ei peri Jumalan Valtakuntaa! Tahdon loppuun asti sisimmästäni kaikuvan Taivaaseen asti:

”’Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.’

Ja he jakoivat keskenään hänen vaatteensa ja heittivät niistä arpaa. Ja kansa seisoi ja katseli.” (Luuk.23).

Kansa on jälleen kerran seisonut paikallaan ja katsellut kuinka määrätyt tahot ovat uskoneet voivansa pukeutua vaatteisiini, ottaen minun paikkani. Kaikki tämä saa kaiken taustalta kuuluvan kysymyksen ajoittain soimaan hengellisissä korvissani entistä kovempana:

”Olenko MINÄ sinulle rakas, vaikka olenkin sallinut kaiken tämän? Muista loppuun asti: kukaan ei voi ottaa sinun paikkaasi!”

Kyllä Herra, Sinä olet rakas! Tule pian, Herra Jeesus Kristus!

Olenko MINÄ sinulle rakas? 5

”Hän sanoi hänelle kolmannen kerran: ’Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?’ Pietari tuli murheelliseksi siitä, että hän kolmannen kerran sanoi hänelle: ’Olenko minä sinulle rakas?’ ja vastasi hänelle: ’Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas’.” (Joh.21).

Jumalan Sana kertoo meille erikoisen paljon Herramme ja Pietarin välisistä asioista. Tarkoittaako tämä todella sitä, miten lukuisat ihmiset tässä maailmassa ymmärtävät hänen merkityksensä niin menneelle kuin nykyisellekin ajalle? Onko tarkoitus nähdä hänet jonakin aivan erikoislaatuisen korkea-arvoisena henkilönä, johon on tarkoitus samaistua hengellisenä johtajana? Asettiko Herramme todella hänet ylitse kaikkien toisten opetuslasten, niin että tämä asema jatkuu meidänkin aikaamme asti! Olemme tietoisia siitä, mihin sanankohtaan näin ajattelevat viittaavat, mutta olisiko mahdollista, että on tapahtunut yksi kristikunnan suurimmista väärinkäsityksistä?

”Hän sanoi heille: ’Kenenkä te sanotte minun olevan?’ Simon Pietari vastasi ja sanoi: ’Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.’ Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ’Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa.’” (Matt.16).

”Jeesus kiinnitti katseensa häneen ja sanoi: ’Sinä olet Simon, Johanneksen poika; sinun nimesi on oleva Keefas’, joka käännettynä on Pietari.” (Joh.1).

Kuten olemme jo aikaisemminkin kirjoittaneet, tuo Sana esiin lukuisia tapahtumia ”Pietari-kallion” innoituksista ja olemuksesta. Nämä hyvin vähän tuovat esiin kalliomaisuutta, jonka näemme horjumattomuutena ja lujuutena. Olisikohan tarpeen muistuttaa meitä tässä kohden niistä sanankohdista, jotka aivan ensimmäisenä kirjoitettiin allekirjoittaneen sydämelle!:

”Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille.” (Jes.42).

”Itseni, itseni tähden minä sen teen; sillä kuinka onkaan minun nimeäni häväisty! Kunniaani en minä toiselle anna. Kuule minua, Jaakob, ja sinä, Israel, jonka minä olen kutsunut: Minä olen aina sama, minä olen ensimmäinen, minä olen myös viimeinen.” (Jes.48).

Jumalamme on aina pukenut jokaisen, JOKAISEN, palvelijansa nöyryyteen ja yksinkertaisuuteen, inhimilliseen puutteellisuuteen, niin myös Pietarin. Kuinka siis voitaisiin rakentaa Herran Seurakunta jonkun tällaisen varaan? Miksi ei enemmänkin Paavalin varaan, jos siitä todella olisi kysymys? Pietarin inhimillisyys ei jää vain Evankeliumien varaan, vaan luemme aivan erikoislaatuisen paljastavasta kohdasta:

”Mutta kun Keefas tuli Antiokiaan, vastustin minä häntä vasten kasvoja, koska hän oli herättänyt suurta paheksumista. Sillä ennenkuin Jaakobin luota oli tullut muutamia miehiä, oli hän syönyt yhdessä pakanain kanssa; mutta heidän tultuaan hän vetäytyi pois ja pysytteli erillään peläten ympärileikattuja, ja hänen kanssaan lankesivat ulkokultaisuuteen muutkin juutalaiset, niin että heidän ulkokultaisuutensa tempasi mukaansa Barnabaankin. Mutta kun minä näin, etteivät he vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan, sanoin minä Keefaalle kaikkien kuullen: ’Jos sinä, joka olet juutalainen, noudatat pakanain tapoja etkä juutalaisten, miksi sinä pakotat pakanoita noudattamaan juutalaisten tapoja?’” (Gal.2).

Jos ei mikään muu, niin aika ja historia todistavat meille, ettei Herra tarkoittanut Pietaria Seurakunnan perustana, vaan jos luemme tarkkaan, Hän selvästikin tarkoitti Ilmestystä, josta Pietarikin tuli armon kautta osalliseksi! Hänelle säädetty valta koskee omalla, jumalallisella tavallaan jokaista aitoa, todellista jumalanlasta.

”Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.”

”Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa;  ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.” (Ef.2).

Olenko MINÄ sinulle rakas? 4

”Hän sanoi hänelle kolmannen kerran: ’Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?’ Pietari tuli murheelliseksi siitä, että hän kolmannen kerran sanoi hänelle: ’Olenko minä sinulle rakas?’ ja vastasi hänelle: ’Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas’.” (Joh.21).

Kuinka syvällisen ajatuksen kanssa olemmekaan tekemisissä! Ei ole varmastikaan Herra ainoa, joka esittää tällaisen kysymyksen. Jokainen meistä, jolla on edes hiukan tervettä mieltä, kysyy samaa jollakin tavoin, sanoitta tai sanojen kanssa. Totisesti pitää paikkansa sekin, että rakastaa voi vain sellainen ihminen, jota on rakastettu tai rakastetaan. Kuinka voisi joku rakastaa, jos ei lainkaan tiedä mitä tällä ajatuksella tarkoitetaan?

Millaisiin pohdintoihin johtavatkaan kirjoittajan itse kirjoittamat sanat? Mitä on todellinen rakkaus, pienellä tai suurella kirjoitettuna? On kysymys jostakin niin merkittävästä tekijästä Todellisen Rakkauden kohdalla, että sen kutsuminen vain ajatukseksi on yhtä kaukana totuudesta kuin on taivas maasta! Kenelläkään ei ole vaikeuksia rakastaa ajatuksissaan, ilman että se ulkonaisesti tulisi jotenkin esiin. Tässä juuri on ongelmamme kaikkina aikoina ja aikakausina!

”Ja siitä me tiedämme hänet tuntevamme, että pidämme hänen käskynsä. Joka sanoo: ’Minä tunnen hänet’, eikä pidä hänen käskyjänsä, se on valhettelija, ja totuus ei ole hänessä. Mutta joka pitää hänen sanansa, hänessä on Jumalan rakkaus totisesti täydelliseksi tullut. Siitä me tiedämme, että me hänessä olemme. Joka sanoo hänessä pysyvänsä, on velvollinen vaeltamaan, niinkuin hän vaelsi.” (1.Joh.2).

Koko Raamattu, Jumalan Sana, todistaa meille mitä Todellinen Rakkaus on ja mistä se on lähtöisin! On olemassa Herramme sanojen mukaisesti vain Yksi Hyvä ja Yksi Todellinen Rakkaus, mistä pääsemme osalliseksi vain olemalla Hänessä, jotta Hän voisi olla meissä! Omalla tavallaan me olemme kaikki samanarvoisia Hänen edessänsä, mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä sanotaan:

”Ja on taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita; mutta toinen on taivaallisten kirkkaus, toinen taas maallisten. Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja toinen tähtien kirkkaus, ja toinen tähti voittaa toisen kirkkaudessa. Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa; kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa; kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen.” 1.Kor.15).

Tässä kohden muistakaamme tekstit Herran Ruumiista ja sen jäsenten erilaisesta asemasta. Jokaisella jäsenellä on oma, Herran edessä pätevä asemansa kutsumuksensa mukaisesti. On omalla tavallaan eriarvoisia asemia, joita ei milloinkaan tule arvioida inhimillisesti ja puolueellisesti, kaikkein vähiten kateudella. Mitä meidän nyt tulee ajatella siitä, kuinka Herramme vierellä istuneesta opetuslapsesta annetaan ymmärtää, että Herramme erikoisesti rakasti häntä?

”Niin Pietari kääntyi ja näki sen opetuslapsen seuraavan, jota Jeesus rakasti ja joka myös oli aterioitaessa nojannut hänen rintaansa vasten…” (Joh.21).

Tältä pohjalta voimme myöskin kysyä, mitä käytännössä merkitsee Herramme ensimmäinen kysymys Pietarille:

”Kun he olivat einehtineet, sanoi Jeesus Simon Pietarille: ’Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä?’”

Kysymyksemme eivät aseta Herramme sanoja inhimillisen järkeilyn ja arvoasteikon tuomittaviksi, vaan niillä tahdomme saada itse kunkin arvioimaan omaa asennettaan ja rakkauttaan Herraa kohtaan. Haluaisimmeko mekin nojata Herraamme vasten, ilman ylpeyttä erityisasemastamme? Emmekö todella haluaisi kuulla jonkun sanovan, että me olemme erityisen rakkaita Herrallemme? Emmekö mekin halua kuulla kysymyksen: ”Olenko MINÄ sinulle rakas?”

Emmekö mekin halua kuulua taidollisiin?

”Entä jos Jumala, vaikka hän tahtoo näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on suurella pitkämielisyydellä kärsinyt vihan astioita, jotka olivat valmiit häviöön, ja on tehnyt sen saattaakseen kirkkautensa runsauden ilmi laupeuden astioissa, jotka hän on edeltävalmistanut kirkkauteen?” (Room.9).

”Ja taidolliset loistavat, niinkuin taivaanvahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet, aina ja iankaikkisesti.” (Dan.12).

Olenko MINÄ sinulle rakas? 3

”Hän sanoi hänelle kolmannen kerran: ’Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?’ Pietari tuli murheelliseksi siitä, että hän kolmannen kerran sanoi hänelle: ’Olenko minä sinulle rakas?’ ja vastasi hänelle: ’Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas’.” (Joh.21).

Kuinka ihanan sanankohdan kanssa olemmekaan juuri nyt kosketuksissa! Voisimme varmaankin kirjoittaa siitä koko loppuvuoden ajan ammentamatta sitä silti tyhjiin, koska olemme tekemisissä Sanan jatkuvuuden kanssa! Mitä useammin sen luemme, sitä laajemman kosketuksen saamme niin Vanhaan – kuin Uuteenkin Testamenttiin! Onhan kysymys itse Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta, joka on Sana!

Me emme ole sen paremmin Pietareita kuin emme Paavaleitakaan, joten Herra taitaa paljon useammin kysyä meiltä, onko Hän meille rakas. Hän ei useinkaan kysy tätä juhlapöydän ääressä ja ilmoittaessaan meidän inhimillisen mielemme mukaisia asioita, vaan mitä luemme samassa yhteydessä Herramme ajatuksista ja tarkoituksista?:

”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.’ Mutta sen hän sanoi antaakseen tietää, minkäkaltaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Ja tämän sanottuaan hän lausui hänelle: ’Seuraa minua.’” (Joh.21).

Ah, ah, mitä me tahdomme tietää omasta osallisuudestamme siihen Elämään, johon Herramme rakkaudessaan on meidät kutsunut? Kuinka usein Hän omalla, rakkaudellisella tavallaan kysyy asenteestamme Häneen, kertoen useinkin asioita, jotka tiedämme täysin Sanaan ja kristilliseen elämään liittyviksi, mutta joiden sijaan kuulisimme mieluummin aivan jotakin muuta! Ei ollut totisestikaan inhimillisen mielen mukaan ilahduttava seikka, jonka Herramme toi Pietarin tietoisuuteen!

Oletko, veljeni, sisareni, ystäväni, kuullut jotakin vastaavaa siinä määrin, että olet tullut ainakin hetkeksi vieläkin murheellisemmaksi kuin veljemme Pietari? Kuinka paljon meillä onkaan aivan vääränlaisia odotuksia ja ajatuksia siitä Elämän Tiestä jolle olemme jalkamme astuneet, tai paremminkin, mille meidät on jumalallinen Ymmärrys johtanut! Kaiken takana, vaikka emme sitä läheskään aina ymmärrä, on iankaikkinen suunnitelma, jonka toteutuminen pysyy meille melko käsittämättömänä. Ei ole lainkaan ihme, että kuulemme kaiken taustalla Herramme Rakkaan Äänen:

”Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” (Matt.11)

Kuinka usein olemmekaan elämämme aikana loukkaantuneet asioihin, joiden Herra on antanut kohdata meitä! Taitaa olla monta kertaa niin, että loukkaantumisemme on kohdistunut itse Herraan, vaikka emme sitä rohkenekaan myöntää! Mutta onneksi se kai on ollut vain tilapäistä, aivan kuten Pietarin kieltäminen ja kirouksella vannottaminen, ettei hän edes tunne Herraa!?

Olisikohan syytä aivan uudella ymmärryksellä lukea uudelleen ja useammin Herramme sanat:

”Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen isännälleen. Jos he perheenisäntää ovat sanoneet Beelsebuliksi, kuinka paljoa enemmän hänen perheväkeään! Älkää siis peljätkö heitä. Sillä ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi.” (Matt.10).

Ei kai meillä ole mitään sitä vastaan, että tässä yhteydessä puhumme kaikista marttyyreistä ja ennen kaikkea Stefanuksesta? Rakastiko Hän Herraa ja rakastiko Herra häntä, riippumatta olosuhteista ja kaikesta hänen kohtaamastansa? Hänenkin kohdallansa oli totta:

”…niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo…”

Mitä luemme Apostolien teoista, eli Pyhän Hengen teoista:

”Ja niin he kivittivät Stefanuksen, joka rukoili ja sanoi: ’Herra Jeesus, ota minun henkeni!’ Ja hän laskeutui polvilleen ja huusi suurella äänellä: ’Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!’ Ja sen sanottuaan hän nukkui pois.” (Apt.7).

Miksi, miksi, miksi, kysyy inhimillinen mielemme, ja aina on meille valmiina sama Herramme vastaus:

”Sen kautta Jumala tulee kirkastetuksi, vaikka et sitä käsittäisikään!”

Ei ole siis ollenkaan paha asia nukkua pois tällaisella tavalla!

Olenko MINÄ sinulle rakas? 2

”Hän sanoi hänelle kolmannen kerran: ’Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?’ Pietari tuli murheelliseksi siitä, että hän kolmannen kerran sanoi hänelle: ’Olenko minä sinulle rakas?’ ja vastasi hänelle: ’Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas’.” (Joh.21).

Miksi niin usein kohtaamme murheellisuutta vastoin kaikkia odotuksiamme? Olisikohan odotuksissamme jotakin vikaa tai muutosta tarvitsevaa? Kuinka selventävää onkaan lukea uudelleen eilinen lainauksemme koskien ajatuksia!:

”Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes.55).

Miksi joudumme kohtaamaan niin monia asioita, jotka tekevät meidät murheellisiksi Pietarin tavoin, vaikka itsessämme olemme niin varmoja hengellisistä kyvyistämme ja saavutuksistamme? Kaiken takana on jumalallinen Rakkaus, joka haluaa palauttaa meidät siihen, mistä esivanhempamme aikanaan karkotettiin tottelemattomuuden ja inhimillisen selittelyn johdosta.

Emme tiedä kuinka kauan esivanhempamme ajattelivat oikealla tavalla, pysyen jumalallisessa tahdossa. He elivät olosuhteissa, jotka kaikin tavoin tukivat heidän olemistansa ja jumalayhteyttä. He elivät parhaassa mahdollisessa elinpiirissä, jonka rakkaudellinen Herra oli heitä varten valmistanut.

Kaikki oli hyvin siihen hetkeen asti, jolloin Eevan eteen astui henkivalta, joka on kaiken inhimillisen näkemyksen ja ajatuksen, hienommalla nimellä kutsutun filosofian takana. Tämä henkivalta ruokkii näkymättömällä tavalla kaikkea Jumalalle vihamielistä ajattelua ja asennoitumista, pyrkien kaikin voimin vieraannuttamaan ihmisen Jumalan valmistamalta tieltä. Siksi olemme jatkuvassa hengellisessä taistelussa ja sodassa, ei vain ulkopuolisten tekijöiden johdosta, vaan ennen kaikkea sisimpäämme pyrkivien vihamielisten voimien kanssa. Muistammehan mitä eilen luimme Paavalin meille tallentamana:

”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!” (Room.7).

Jos milloin, niin juuri nyt, elämme ajassa, jossa meitä valmistetaan kohtaamaan Herramme Hänen toisessa tulemuksessaan. Meitä riisutaan kaikesta omasta ja jumalanvastaisesta, omista ajatuksistamme ja suunnitelmistamme, ollaksemme osa Herraa ja Hänen rakkaudellista suunnitelmaansa. Älkäämme eksyttäkö itseämme ajattelemalla tämän ajan filosofian mukaisesti! Meille tärkein Herran tulemus on kaikesta huolimatta se hetki, joka koittaa sydämemme lakatessa lyömästä! Silloin ei riitä oma vanhurskautemme eivätkä inhimilliset ponnistelut, koska ne kuuluvat kategoriaan:

”Mutta kun Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat…” (1.Moos.6).

Tällainen on siis ihminen omassa tilassansa, omassa itsessänsä! Sellainen olen minä ja sellainen olet sinä! Siksi meitä riisutaan ja puhdistetaan voidaksemme olla puettuina pyhien vanhurskauteen ja yhdistettynä Elävän Veden virtoihin! Meiltä kysytään useammin kuin mitä todella tahtoisimme: ”Olenko MINÄ sinulle rakas?” Inhimillisesti katsoen olemme tekemisissä todella suurten paradoksien kanssa. Kuinka elävä kuva kaikesta liittyykään lapsuuteemme ja asenteisiimme!

Niin paljon kuin muistan lapsuudestani, elin todella turvallisissa olosuhteissa. Vaippa-ajasta ei ole muistikuvaa, mutta jokaisen lapsen tavoin taisin vastustella vaipan vaihtoa, koska se edellytti riisuutumista sen aikaisessa kylmähkössä asunnossa. Elävin muisto on kuitenkin se, kuinka äitini köyhissä olosuhteissa valmisti lähes kaikki vaatteeni. Niin tyhmää kuin se olikin, inhosin melko kypsään ikään asti vaatteiden sovittamista siinä määrin, että nyt on pakko hymyillä!

Mitä tämä kertoo meille nykyisistä asenteistamme, kun Korkein taho valmistelee meitä juhliaan varten riisumalla ja sovittamalla aivan uutta vaatetusta? Kuinka mielelläni jätänkään tämän kylmän maailman pukeutuakseni valkoiseen viittaan! Kyllä, kyllä:

”Herra, SINÄ olet minulle rakas, kysy sitä niin usein kuin hyväksi näet!”