Niin kuin on kirjoitettu! 2

”Katso, riidaksi ja toraksi te paastoatte, lyödäksenne jumalattomalla nyrkillä. Te ette nyt paastoa niin, että teidän äänenne kuultaisiin korkeudessa. Tälläinenkö on se paasto, johon minä mielistyn, se päivä, jona ihminen kurittaa itseänsä? Jos kallistaa päänsä kuin kaisla ja makaa säkissä ja tuhassa, sitäkö sinä sanot paastoksi ja päiväksi, joka on Herralle otollinen? Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet?...

 ”Silloin sinun valkeutesi puhkeaa esiin niinkuin aamurusko, ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen; sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa suojanasi. Silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa, sinä huudat, ja hän sanoo: ’Katso, tässä minä olen.’” (Jes.58).

Ei ole muuta mahdollisuutta kuin kehottaa lukemaan koko luku ajatellen sitä, miten me jokainen voimme olla osallisia siihen, mitä on kirjoitettu. Jumalan Sanassa erikoisella tavalla kiinnittää huomiota se, kuinka meitä nuhdellaan aivan selvien raamatullisten ohjeiden noudattamisesta ja toteuttamisesta! Mistä oikein on kysymys?

”Tälläinenkö on se paasto, johon minä mielistyn, se päivä, jona ihminen kurittaa itseänsä? Jos kallistaa päänsä kuin kaisla ja makaa säkissä ja tuhassa, sitäkö sinä sanot paastoksi ja päiväksi, joka on Herralle otollinen?”

Sana selvästikin kehottaa paastoamiseen ja moneen muuhunkin asiaan, mutta mikä sitten on vialla antaumuksellisessa paastoamisessa, jonka kuka tahansa voi havaita paastoajan eleistä ja säkistä ja pöllyävästä tuhkasta? Tämä on mitä elävin kuva tämänkin ajan uskonnollisesta elämästä ja hartaista toimenpiteistä, joilla uskotaan miellytettävän niin Jumalaa kuin katselijoitakin! Mikä siis on vialla tässä mitä selvimmin Sanan todistuksen pohjalta tapahtuvassa toimenpiteessä, joka saa ihmisen niin syvälliseen kokemukseen, että pää painuu alas, tai ehkä sivulle vilkaistakseen meihin, ja ilme on todella kärsivä, osoittaen mitä suurinta hartautta?

Miten sanoisimme asian lyhyesti? Ihminen pyrkii tekemään Jumalalle palveluksia ilman että todella toteuttaa Jumalan tahdon! Mikä saa meidätkin aivan samalle paikalle, samaan asemaan? Me noudatamme kylläkin osaa Sanasta, mutta jätämme tekemättä sen, minkä tulisi edeltää tekemistämme Sanan koko harmoniassa! Me emme rakastakaan Jumalaa ja Hänen tahtoaan kokosydämisesti, vaan itse valitulla hartaudenharjoituksella, joka ei ole sidottu Sanan kokonaistodistukseen, ”Näin on kirjoitettu!” Missä sitten ovat todisteet väitteellemme? Juuri lukemassamme!

”Katso, riidaksi ja toraksi te paastoatte, lyödäksenne jumalattomalla nyrkillä. Te ette nyt paastoa niin, että teidän äänenne kuultaisiin korkeudessa.”

Mitä hyödyttää hartainkaan jumalanpalvelus, jos me emme suostu olemaan osa ”Niin kuin on kirjoitettua” omalla elämällämme? Kukaan todellinen jumalanlapsi ei toimi valikoivasti kuulemansa ja lukemansa Jumalan Sanan suhteen, vaan käsittää olevansa osa kokonaisuutta, kokonaisvaltaista Elämää, Elävää Sanaa, josta ei pieninkään piirto ole katoava! Jumalamme voi kyllästyä ja tympääntyä sananpalvelukseemme, jos emme ole siinä mukana kokonaisella sydämellämme ja olemuksellamme! Todisteita, todisteita! Tässä yksi selvimmistä!

”Minä vihaan, minä halveksin teidän juhlianne enkä mielisty teidän juhlakokouksiinne. Sillä vaikka te tuotte minulle polttouhreja ja ruokauhrejanne, eivät ne minulle kelpaa, enkä minä katso teidän yhteysuhrienne, syöttövasikkainne, puoleen. Vie pois minun edestäni virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus niinkuin ehtymätön puro.” (Aam.5).

Elämme vielä ajassa, jossa meitä kuullaan Korkeudessa, mutta vain otsikon ”Niin kuin on kirjoitettu” alla!

”Silloin sinun valkeutesi puhkeaa esiin niinkuin aamurusko, ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen; sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa suojanasi. Silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa, sinä huudat, ja hän sanoo: ’Katso, tässä minä olen.’” (Jes.58).

Niin kuin on kirjoitettu! 1

Onko Pyhä Henki jo päässyt kirkastamaan meille mitä tarkoittaa ”Niin kuin on kirjoitettu”? Olemmeko aina yhdistäneet sen vain kaikkeen siihen, mitä on sanottu Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta, joka tuli täyttämään Kirjoitusten lupaukset? Mitä Hänellä todella oli mielessään sanoessaan?:

”Vai luuletko, etten voisi rukoilla Isääni, niin että hän lähettäisi heti minulle enemmän kuin kaksitoista legionaa enkeleitä? Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, jotka sanovat, että näin pitää tapahtuman?” (Matt.26).

Mitä ja kuka oli Hänen mielessään Hänen suunsa lausuessa nämä mitä merkityksellisimmät ja ikuisesti voimassa olevat sanat? Kenen asialla, kenen antamassa tehtävässä Hän oli tuona hetkenä, niin kuin koko elämänsäkin ajan? Ei ollut ollenkaan kysymys vain siitä, mitä Hänelle tapahtui, se oli Hänen tiedossansa ylitse kaiken muun! Olisivatko kirjoitukset toteutuneet, jos Hän olisi päättänyt huudahtaa tuskaisessa olemuksessansa: ”Auta Isä, tämä ja tuleva on aivan liian ahdistavaa minulle, lähetä enkelimme vapauttamaan minut kaikesta tästä ja tulevasta!”

Miten olisi meidän käynyt, jos Hän olisi päättänyt toisin, välittämättä siitä mikä oli Isän suunnitelma ja jo Vanhaan Testamenttiin kirjoitettu tahto? Hänellä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa toteutettavaksi, vaikkakin inhimillisen ajattelun mukaisesti Hän olisi voinut kieltäytyä kaikesta kärsimyksestänsä, josta mikään maallisen mielen laatima kirjoitus tai elokuva ei kykene antamaan todellisuuden mukaista kuvaa! Mikä sai Hänet kulkemaan tiensä loppuun asti, loppuun, jonka tulisi olla joka hetki silmiemme edessä? Mitä oli Hänen mielessänsä? Sinä, minä! Hän tajusi kuinka riippuvaisia me kaikki olemme Hänestä ja Hänen tekemisestänsä! Hän tiesi olevansa meidän ainoa mahdollisuutemme ulos esivanhempiemme valitsemalta kuoleman tieltä!

Kuinka voi olla mahdollista, ettemme me kykene käsittämään tätä kaikkea oikealla tavalla? Mitä Hän sanoi peräytymisen mahdollisuudesta?:

”Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, jotka sanovat, että näin pitää tapahtuman?”

Mitä me ajattelemme, miten me suhtaudumme Hänen sanoihinsa? Hän ei voinut perääntyä meidän tähtemme, me mielessänsä. Hän tiesi, että kaikki Hänen Maailmassansa, Hänen Valtakunnassansa, oli ja on sidottu Kirjoitettuun Sanaan jumalallisen tahdon julki tulemisena ja peruuttamattomana päätöksenä.

Hän siis oli Elämällänsä ja Olemuksellansa Kirjoitusten, Jumalan Sanan täyttymys, sillä Hän on Sana! Mutta mitä tämä merkitsee meille, kun rohkenemme Hänen ominaan samaistua Hänen kanssaan, Hänen kokemuksiensa kanssa? Kun nyt olemme maailmanhistorian ja pelastushistorian viime hetkissä, tietoisena tulevista koettelemuksen hetkistä, voisimmeko nyt perääntyä ja luopua osallisuudestamme henkien taistelussa! Mikä on meidän asenteemme, päätöksemme? Voimmeko samaistua täytetyn työn saavutukseen ja sanoa sama omalta kohdaltamme?:

”Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, jotka sanovat, että näin pitää tapahtuman?”

Auttakoon Herra Henkensä avulla meitä käsittämään, että Hänen ominaan mekin olemme osa Kirjoituksia, joiden tulee täyttyä meidän elämässämme! Jos me nyt peräännymme ja kieltäydymme kohtaamastamme Kirjoitusten mukaisesta ahdingosta, miten silloin voi toteutua kaikki meistäkin kirjoitettu lähimmäistemme elämässä? Mitä on meistä kirjoitettu?

”Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: ’Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.’ Mutta sen hän sanoi Hengestä, joka niiden piti saaman, jotka uskoivat häneen;…” (Joh.7).

Me olemme ja meissä on siis Kirjoitusten jatkumo, kunhan vain koko ajan annamme Isän näyttää meidän osuutemme!

Tarvitsemme Voimaa!

”Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on taivaasta. Minkäkaltainen maallinen oli, senkaltaisia ovat myös maalliset; ja minkäkaltainen taivaallinen on, senkaltaisia ovat myös taivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva. Mutta tämän minä sanon, veljet, ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.” (1.Kor.15).

Miksi niin laajasti koemme ja tunnemme olevamme mitä suurimpien ristiriitaisuuksien keskellä, usein kokien syyllisyyttä kaiken ”aiheuttamamme” johdosta? Meillä taitaa vielä olla valtava määrä ”hengellistä painolastia”, mikä häiritsee jo omaksumaamme jumalallista, Jumalasta lähtöisin olevaa pyrkimystä ja tietoisuutta! Tämä tietoisuutemme julistaa sisimmässämme ja kauttamme muillekin Jumalan rauhaa, mutta jotkin seikat eivät tunnu meitä jättävän todelliseen rauhaan, joka voisi vallita pysyvänä olemuksessamme, voimaa suovana varmuutena ja turvallisuutena!

Tätä olen miettinyt viime aikoina menneen elämän asioiden kuin loppumattomana filminä palautuessa mieleeni niin unina kuin muistikuvinakin, aivan riippumatta omasta tahdostani! Mitä meissä, minussa vielä tulisi tapahtua asioiden muuttumiseksi, jumalallisen järjestyksen toteutumiseksi? Vastaukseksi kaikkeen on alkanut jokin aikaa sitten toistua sisimmässäni ajatus: ”Ei liha eikä veri!”

Olemmekohan kyllin syvällisesti tutkistelleet mielessämme näiden sanojen merkitystä, joka ei ole vähäpätöinen, vaan josta osaltaan riippuu hengellinen kehityksemme ja kasvumme. Eikö tässä ole vastaus monen moniin kysymyksiimme ja havaitsemiimme ristiriitoihin, joiden lähde ei sittenkään, ollenkaan, ole siellä missä olosuhteet ovat pyrkineet osoittamaan sen olevan! Meissä on jotakin, mitä liha ja veri eivät voi hyväksyä siinä määrin, että on vaikea erottaa toisistaan se, mitä ihmiset meille tekevät, ja mitä Jumalamme tekee!

”Mutta tämän minä sanon, veljet, ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa…”

Käsitämmekö todella tämän kaiken hengellistä merkitystä, jonka tulee selvittää meille oikeastaan koko elämämme sisältö, kaikki meille tapahtunut? Miksi ihmissuhteemme eivät ole ollenkaan sellaisia kuin olemme odottaneet, miksi saamme kohdata sellaisen määrän vastustusta, ei ainoastaan ns. maailman keskuudessa, vaan myöskin uskovaisiksi tunnustautuvien parissa? Tulisikohan minun nyt palauttaa mieliimme jotakin perimästämme saadaksemme rohkaisua hengelliseen ajattelumme ja asenteisiimme? Totisesti, totisesti, haluaa Herramme vakuuttaa meille, me olemme Suuren Kuninkaan jälkeläisiä, perillisiä! Mitä tämä merkitsee juuri nyt, tässäkin ajassa? Mitä on meille tapahtunut sellaista, mikä erottaa meidät tahtomattammekin kaikesta muusta väestöstä, muista maan matkaajista?

”Minkäkaltainen maallinen oli, senkaltaisia ovat myös maalliset; ja minkäkaltainen taivaallinen on, senkaltaisia ovat myös taivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva.”

Taivaallisen kuva, meissä, minussa?! Miten se olisi mahdollista olennolle, joka on syntynyt todella pieneen ja mitättömään sukuun, jossa vain jo kauan sitten edesmennyt isoäiti rukoili lapsenlapsen, yhden ainoan sellaisen puolesta, jotta tästä tulisi aikanaan pappi? Kesti vuosikymmeniä ennen kuin mieleen palautui tämä rukous, toteutuneena omalla tavallaan!

Mihin perustui sitten, ja perustuu kai vieläkin kaikki tämän ”papin” kokema, suorastaan yliluonnollinen vastustus ja syyllistäminen? Profetiaanko, jonka tämä aikanaan sai kuulla aviosiipan kauhuksi ja tyrmistykseksi, profetiaan, joka ei luvannut inhimillisesti mitään tyydyttävää jättäessään puolisonkin jumalallisen tehtävän ulkopuolelle! Mitä aikaansaa ”taivaallinen kuva” alkaessaan muodostua jo tämän elämän aikana? Mikä on sen salaisuus, todellinen olemus? Siihen ei ihmismieli eikä ihmisjärki pysty tarttumaan haluamallaan tavalla! Rohkenemme kuitenkin selitykseksi lainata aivan tiettyä sanankohtaa, joka aina on mielletty vain veljeämme Pietaria koskevaksi, mutta joka on omalla tavallaan meidänkin perintöömme kuuluvaa:

”Pietari vastasi ja sanoi: ’Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.’ Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ’Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.’” (Matt.16).

Samaa ilmoitusta tarvitsemme enemmän kuin mitään muuta elämässämme! Oletko Sinä jo kokenut sen, olenko minä? Jumalan lapseksi tuleminen tarvitsee Voiman, mutta ei vain hetkellisenä, vaan jatkuvana!

”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta. Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh.1)

Tämä Sama Sana jatkaa lihassa olemistaan Hänen jälkeläisissään!

Mitä tyydymme olemaan?

”Mutta minä jätän jäljelle sinun keskuuteesi kurjan ja vaivaisen kansan, ja he luottavat Herran nimeen. Israelin jäännökset eivät tee väärin, eivät puhu valhetta, eikä heidän suussaan tavata vilpillistä kieltä.” (Sef.3).

Kuinka omalla tavallaan elävä kuva kaikesta maallisesta kehityksestä ja arvostuksesta onkaan havaittavissa kaikkia vaaleja edeltävinä aikoina! Kukaan kurja ja vaivainen ei pyri johonkin johtavaan asemaan, koska hänet on jo osoitettu ”oikealle paikalleen” jossakin takarivissä! Ehdin jo yhdessä vaiheessa iloita siitä, ettei juurikaan kuulunut voimakasta nykyisen presidentin arvostelua ja ”suoranaista haukkua”, mutta iloni oli osoittautuva aiheettomaksi yhä useamman ehdokkaan tavalla tai toisella mustamaalatessa niin istuvaa presidenttiä kuin muitakin ehdokkaita.

Me olemme aika kummallinen kansa, tuskin poiketen muista kansakunnista. Mielessäni on säilynyt selvä mielikuva siitä, kuinka maassamme muinaisina aikoina virnisteltiin ja suhtauduttiin hyvin varauksellisesti amerikkalaiseen vaalikampanjointiin, jossa kaikenlainen lika lensi ehdokkaiden kilpaillessa kansan suosiosta henkisen mutapainin muodossa. Mutta eipä enää juuri kukaan muista näitä asioita oman kansamme kerta toisensa jälkeen etsiessä suosikkiaan niiden joukosta, jotka luovat ympärilleen ”prinsessamaisen tai prinssimäisen”, lähinnä verbaalisen ja suorastaan silmiä häikäisevän loisteen. Emmekö ole lähes joka kerta pettyneet valintoihimme? Olemme antaneet äänemme voidaksemme sitten ”oikeutetusti” tuoda julki paheksuntamme yhden sun toisen ”pettäessä luottamuksemme”!

Miksi puuttua uskovaisena tällaisiin asioihin? Koska sama vallanhimon henki ja itsensä korostaminen ja kehuminen ei ole vain maallisen vaalipelin piirre, vaan joka omalla salatulla tavallaan vallitsee uskovaisissakin piireissä! Ei juurikaan enää olla halukkaita lainaamaan sanankohtia, jotka korostavat nöyryyttä ja alhaista inhimillistä asemaa.

”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itsemielestänne viisaita.” (Room.12).

Mitä todetaan vielä edellisen jatkeeksi?

”Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako.”

Kuka enää itkee itkevien kanssa, koska yhä enemmän vallalle on päässyt käsitys, ettei uskovaisella, aidolla sellaisella, ole syytä itkuun nykyisen hyvinvoinnin ja varallisuuden keskellä?

Tämä on mahdollisesti se seikka, joka masentaa ja on aina masentanut vilpittömimpiä Herran apua etsiviä! Itse ainakin päivä päivältä tunnen kuuluvani lainauksemme mainitsemaan kansaan, etenkin kun kiusallisin sairauteni nostaa päätään aivan arvaamattomina hetkinä! Olen ajoittain masentunut ja surkeakin, itkua pidätellen. Mutta eivätkö juuri tällaiset asiat ole viemässä meitä oikeaan asenteeseen niin itsemme kuin lähimmäisemme suhteen? Olemme todistajia sille, mitä pottujen potuilla maksaminen aikaansai menneisyydessämme, mutta olemmeko todella oppineet jotakin, vai kuuluuko todistuksemme?:

”Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse…”

Millainen on hengellinen tietoisuutemme ja mihin se perustuu?

”…etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston.”

Kuinka suuri ero onkaan sillä mitä me sanomme omana mielipiteenämme ja arvionamme itsestämme, ja miten Herra näkee meidät!

”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.”

”Mutta minä jätän jäljelle sinun keskuuteesi kurjan ja vaivaisen kansan, ja he luottavat Herran nimeen.”

Eikö tämä ole vain yksittäinen sanankohta, joka ei enää päde tässä valistuneessa ajassa? Siihen saamme vastauksen:

”Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan? Hän kasvoi Herran edessä niinkuin vesa, niinkuin juuri kuivasta maasta. Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet.” (Jes.53).

Niin kuin ennenkin!

”…me, jotka olemme paenneet pitämään kiinni edessämme olevasta toivosta. Se toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti, jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt…” (Hebr.6).

Olemme vuosien mittaan yhä uudelleen päässeet toteamaan ns. ääri-ilmiöitä, jotka aina ovat sitten olleet esillä huomion kiinnittämiseksi kulloiseenkin, myöhäiseen hetkeen. Olemme painokkaasti todenneet asioita, joita ei ole havaittu viiteenkymmeneen tai jopa sataan vuoteen, ja perustaneet uskonnollisia näkemyksiämme näihin todellisuuksiin. Koska on näin ja näin, täytyy sen merkitä jotakin aivan muutakin erikoista aivan lähitulevaisuudessa! Mutta niin kuin on ihmisen olemus ja ajattelu, hän tottuu tiettyihin ajatuskuvioihin ja tapahtumiin, koska peräkkäisten päivien ero ei olekaan niin suuri!

Onko tämä ilmiselvä kehityskulku syynä siihen, ettei tänä päivänä ihmistä näytä hätkäyttävän juuri mikään, ei ainakaan uskonnollisessa mielessä? Onhan loppujen lopuksi aina ollut jotakin vastaavaa, vaikkakaan ei aivan nykyisessä mittakaavassa! Ei siis hätää mitään, rauha, rauha niin ihmisille kuin koko luomakunnallekin!

Tänään saimme kuulla, että Siperiassa on mitattu yli 60 asteen pakkasia, kun samanaikaisesti Australiassa on hellettä yli 40 astetta. Eli siis yli sadan asteen lämpötilaero! Samanaikaisesti Keski-Euroopassa riehuvat tuulet, joiden nopeus on ollut jopa 55m/sekunnissa. Ei hätää mitään, vaikka katot lentelevät ja ihmiset kaatuilevat tuulen voimasta! Onhan tällaistakin ollut ainakin joskus, vaikka ei aivan samassa mittakaavassa! Saman ajatuksen tiedämme uusiutuvan jonkin ajan kuluttua yhtä lohdullisella ja ”turvallisuutta tuovalla tavalla”. Ihmistä ei lainkaan näytä huolestuttavan sen paremmin todellisuus kuin eivät hänen omat asenteensakaan!

”Ja ennen kaikkea tietäkää se, että viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheinensa pilkkaajia, jotka vaeltavat omien himojensa mukaan ja sanovat: ’Missä on lupaus hänen tulemuksestansa? Sillä onhan siitä asti, kuin isät nukkuivat pois, kaikki pysynyt, niinkuin se on ollut luomakunnan alusta.’ Sillä tietensä he eivät ole tietävinään, että taivaat ja samoin maa, vedestä ja veden kautta rakennettu, olivat ikivanhastaan olemassa Jumalan sanan voimasta ja että niiden kautta silloinen maailma hukkui vedenpaisumukseen. Mutta nykyiset taivaat ja maa ovat samalla sanalla talletetut tulelle, säästetyt jumalattomain ihmisten tuomion ja kadotuksen päivään.” (2.Piet.3).

”Ja ennen kaikkea tietäkää…”

Puhumme nyt ääri-ilmiöstä, josta yhä harvempi tahtoo kuulla puhuttavan seurakunnallisissa piireissä. Ihmisen kuulo on tässä ajassa kehittynyt aivan tiettyyn suuntaan, ollen valikoivampi kuin ei kai missään muussa ajassa; ääri-ilmiö sinänsä!

”Sillä tietensä he eivät ole tietävinään…!”

Kuka kertoisi ihmisille sen totuuden, etteivät heidän korvansa ole ollenkaan niin merkittävässä asemassa kuin kuvitellaan? Vanha sanonta kuuluu, että monet uskovat kaiken sen, mistä ei puhuta, muuttuvan olemattomaksi. Tällä voi kylläkin rauhoittaa mielensä, aivan kuten strutsi suojautuu vaaralta työntämällä päänsä kaninkoloon!

Mutta mikä on Sanoma tälle ajalle, tälle hetkelle, kaikenlaisten ääri-ilmiöiden keskellä? Paavalin kautta ateenalaisille kuulunut jumalallinen Sanoma kaikuu vuosituhansien takaa meillekin mitä ajankohtaisimpana ja todellisimpana tuulahduksena kaikkien maallisten ja hengellisten ääri-ilmiöiden ja myrskyjen keskellä:

”Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla, että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Sillä hän on säätänyt päivän, jona hän on tuomitseva maanpiirin vanhurskaudessa sen miehen kautta, jonka hän siihen on määrännyt; ja hän on antanut kaikille siitä vakuuden, herättämällä hänet kuolleista.” (Apt.17).