Vain Henki tekee eläväksi!

”Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.” (Joh.10)

Me olemme jo moneen kertaan lainanneet tätä sanankohtaa, mutta sitä on mahdotonta ammentaa tyhjiin. Mikään ei ole tässä ajassa tärkeämpää kuin tuntea Herra ja Hänen äänensä! Koko historia kirkkohistorian kanssa on todistajanamme sille, että voidaan hyvinkin laajamittaisesti siteerata Sanaa ja viitata siihen, antaen sille kuitenkin aivan toisenlainen merkitys, kuin mitä Herra on alun perin ajatellut. Joissakin jumalanpalveluksissa voidaan selvästi todeta, että korostus on aivan tietyillä sanankohdilla, jotka on katsottu, inhimillisessä mielessä, sopiviksi tiettyiin tilanteisiin.

Mutta jos todella uskomme, että Jumalan Sana on Hänen julkituodut ajatuksensa, tulee meidän säilyttää alkuperäinen kokonaisuus ja tarkoituksellisuus. Jumalamme ei vain esitä jotakin viihteeksemme ja ajankuluksemme, vaan Hänen jokaisella sanallansa on yhteys toiseen sanaan, mistä huolehtii Valta ja Voima, mitä ei voi kuvata millään inhimillisellä ajatuksella tai laitteella: Pyhä Henki on yhä vielä toiminnassa, vaikuttaen niissä, jotka ovat antautuneet Jumalan tahtoon ja haluavat kuulla Hänen neuvonsa ja ohjeensa elämänsä jokaisena päivänä!

On suorastaan naurettavaa se, missä määrin erilaisissa tilanteissa annetaan ymmärtää vihollisemme pelkäävän Jumalan Sanan edessä, jota me vakavissa tilanteissa pidämme kohotettuna häntä kohti. Meidän ei kuitenkaan tule unohtaa, että kirjain kuolettaa, eli pelkkä aakkosiin ja kirjasimiin tuijottaminen ei todellisuudessa auta ketään! Vihollisemme osaa Jumalan Sanan ulkoa, kirjaimena!

”Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan; ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikäänkuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” (2.Kor.3).

Jotta esittämämme Sana todella palvelisi elämäksi ja sen suojelemiseksi, tarvitaan välitön ja suora yhteys siihen Henkeen, joka vain voi tehdä Sanan eläväksi ja Voimaksi. Kuinka lukemattomien ihmisten ja suurtenkin julistajien kohdalla voimme todeta, että heillä kyllä on valtava määrä tietoa Sanasta ja historiasta, mutta voimmeko kuulla heidän suustansa ja heidän äänensä kautta Hyvän Paimenen äänen?

”Niin vaimo sanoi Elialle: ’Nyt minä tiedän, että sinä olet Jumalan mies ja että Herran sana sinun suussasi on tosi’.” (1,Kun.17).

Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä!

 ”Jeesus huomasi heidän tahtovan kysyä häneltä ja sanoi heille: Sitäkö te kyselette keskenänne, että minä sanoin: 'Vähän aikaa, niin te ette minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut’? Totisesti, totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan, mutta maailma on iloitseva; te tulette murheellisiksi, mutta teidän murheenne on muuttuva iloksi. Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe…” (Joh.16)

Me elämme mitä selvimmin synnytystuskien aikaa!

”Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta.” (Room.8).

Sanoilla ”tähän asti” taitaa olla aivan erikoinen merkitys nyt tässä äärimmäisen levottomassa maailmantilanteessa. Jos me huokaamme ja olemme monella tapaa raskautettuja, ei se ole ollenkaan tuomittava asia, koska Paavali jo tuona aikana toteaa sen! Siis me olemme sellaisen myllerryksen keskellä, mitä emme varmaankaan koskaan aikaisemmin ole uskoneet näkevämme, ja tahti sen kuin vain kiihtyy! Me totisesti tarvitsemme saada nähdä Herramme entistä selvemmin, mutta meidän tulee hengellisesti erottaa, missä Hän todella on nähtävissä!

Synnytystuskiin kuuluvat hädän leipä ja ahdistuksen vesi, jotka saavat meidät etsimään Herraa ja huutamaan hänen puoleensa, mutta kaikki lupaukset ovat voimassa. On yksi asia, mikä Herrallemme on mahdoton: ”Hän ei voi pettää lupauksiansa!”

”Sinä kansa, joka asut Siionissa, Jerusalemissa, älä itke! Hän on sinulle totisesti armollinen, kun apua huudat; sen kuullessaan hän vastaa sinulle kohta. Vaikka Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä, niin ei sinun opettajasi sitten enää kätkeydy, vaan sinun silmäsi saavat nähdä sinun opettajasi. Ja sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: ’Tässä on tie, sitä käykää’.” (Jes.30).

Kuinka kiitollisia meidän tuleekaan olla siitä, että Herramme koko ajan ajattelee meidän parastamme, ja Hänen sauvansa silloin tällöin tökkii meitä takaisin oikealle väylälle, kuullessamme samalla Hänen lempeän äänensä: ”Tässä on tie, sitä käykää!”

”Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.” (Joh.10)

Kyynelten laakso

”Auta, Herra, sillä hurskaat ovat hävinneet, uskolliset ovat kadonneet ihmislasten joukosta. He puhuvat valhetta toinen toisellensa, puhuvat liukkain huulin, kaksimielisin sydämin.” (Ps.12).

”Jeesus huomasi heidän tahtovan kysyä häneltä ja sanoi heille: Sitäkö te kyselette keskenänne, että minä sanoin: 'Vähän aikaa, niin te ette minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut’? Totisesti, totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan, mutta maailma on iloitseva; te tulette murheellisiksi, mutta teidän murheenne on muuttuva iloksi. Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe…” (Joh.16)

Totisesti, mekin kyselemme itseksemme ja keskenämme saadaksemme vastauksen kysymyksiin, joita emme lainkaan haluaisi edes lähestyä! Erikoisesti on omassa sisimmässäni usean päivän ajan toistunut kysymys siitä, mitä Herramme tarkoittaa sanomalla:

”Vähän aikaa, niin te ette minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut?”

Hänhän on luvannut olla kanssamme ja meissä joka päivä, maailman loppuun asti! Mutta kun nyt elämme ajassa, jossa me tahtomattammekin valitamme ja itkemme, kuka mitäkin, herää myöskin kysymys siitä, missä ja miten me Hänet näemme, kun kaiken tuntuu peittävän viimeisten aikojen sakea sumukenttä? Pilviäkin tuntuu olevan taivaalla enemmän kuin riittävästi, ja auringonpaisteesta pääsemme nauttimaan aika harvoin.

Me tiedostamme sen, että näemme Hänet luonnossa ja Hänen Kirjaansakin tallennetussa Sanassa, mutta jonkinlainen kalvava epäilys alkaa vallata sisintä. Jos Hän kerran on kanssamme, niin miksi emme voisi tuntea ja kokea Hänen läsnäoloaan aivan toisenlaisella tavalla, joka antaisi enemmän voimaa päivittäiseen vaellukseen?

”Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää - hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä…” (Apt.13).

Meidän on tuskin tarpeen kysellä, mikä on tämänhetkinen määrätty aika! Tämä totisesti on aika, jolloin me hapuilemalla joudumme etsimään Jumalaamme, koska Hän on joutunut tässä jumalanpilkkaa pursuavassa ajassa kätkeytymään!

”Vähän aikaa, niin te ette minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut?”

Missä ja miten sinä haluaisit nähdä Hänet? Eikö jossakin sellaisessa, missä Hän todella osoittaa elävänsä ja olevansa läsnä? Uskonnollisessa politiikassa Hän ei pääse näkymään, eikä monissa, joilla on vain jumalisuuden ulkokuori. Kuinka kaipaankaan kohdata veljiä ja sisaria, joiden elämässä Herran Elämä tulee julki! Sitä tuskin jaksan odottaa!

Kaiken lohdutuksen Jumala Osa 3

”Jumala, ole minulle armollinen, ole minulle armollinen; sillä sinuun minun sieluni turvaa. Minä turvaan sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat ohitse. Minä huudan Jumalaa, Korkeinta, avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen. Hän lähettää taivaasta minulle pelastuksen, kun minua herjaavat minun polkijani. Sela. Jumala lähettää armonsa ja totuutensa.” (Ps.57).

Mieleeni tulee jälleen kerran ajatus, jonka alkuperästä en ole tietoinen: ”Miksi me valitamme ihmisten edessä niin kuin tulisi valittaa Jumalan edessä?” Me taidamme käsitellä ongelmiamme ja vastoinkäymisiämme aivan väärällä tasolla, pysyen liiaksi inhimillisyyden ja tunteiden tasolla. Olisiko mahdollista, että me etsimme liiaksi lohdutusta ja ymmärrystä toisilta kaltaisiltamme, odottaen kohtaavamme heissä jotakin vahvempaa ja kestävämpää? Mutta eikö ihminen ole aina ihminen, puutteellisuuksien ja heikkouksien alainen? Voisiko olla niin, että ihannoimamme persoonat eivät ole sen kummempia kuin mekään, mutta he eivät ole aivan rehellisiä itselleen eikä meillekään? He ovat onnistuneet elämässä yhdellä alueella meitä paremmin: He ovat onnistuneet peittämään heikkoutensa esittämällä vahvuutta, jota heillä ei ehkä ole ollenkaan!

Kaikesta huolimatta me tarvitsemme toinen toistamme, mutta asioiden käsittelymme tarvitsee varmaankin aivan uudenlaista tarkistamista. Mitä luimme juuri Jumalan Sanasta:

”…sinuun minun sieluni turvaa. Minä turvaan sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat ohitse. Minä huudan Jumalaa, Korkeinta, avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen. Hän lähettää taivaasta minulle pelastuksen…”

Tämä on varmaankin syvimmän tietoisuutemme kiinnekohta ja sisäisen ihmisemme huuto niinä aikoina, kun kaikki ei toteudu mielemme mukaisesti. Mutta mistä johtunee, että melko pian tämän huudon jälkeen katseemme ja äänemme suuntautuu johonkin lähellä tai kauempana olevaan ihmiseen, ikään kuin kaipauksemme toteutuminen olisi kiinni tämän ihmisen suhtautumisesta meihin?

”Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on. Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta. Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.” (Jes.55).

Kun kerran Herramme ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme, eikö silloin ole todella elintärkeää saattaa tietoisuuteemme ja olemukseemme Hänen ajatuksensa? Mistä me ne löydämme tässä ajassa, emme varmaankaan kaikista maailman tuulista, vaan Hänen Sanastaan, joka on hullutus tälle maailmalle, mutta meille Jumalan Voima?

”Auta, Herra, sillä hurskaat ovat hävinneet, uskolliset ovat kadonneet ihmislasten joukosta. He puhuvat valhetta toinen toisellensa, puhuvat liukkain huulin, kaksimielisin sydämin.” (Ps.12).

Niinpä on meille selvinnyt, mistä etsiä Herraa! Todellisen lohdutuksemme löydämme samasta Lähteestä!

Kaiken lohdutuksen Jumala Osa 2

”Jumala, ole minulle armollinen, ole minulle armollinen; sillä sinuun minun sieluni turvaa. Minä turvaan sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat ohitse. Minä huudan Jumalaa, Korkeinta, avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen. Hän lähettää taivaasta minulle pelastuksen, kun minua herjaavat minun polkijani. Sela. Jumala lähettää armonsa ja totuutensa.” (Ps.57).

Ihminen ei todellisuudessa ole ollenkaan järkevä ajattelussaan, joka erikoisesti tässä ajassa pyrkii tekemään Jumalasta olemattoman. Kuinka voisimme saattaa olemattomuuteen Hänet, jonka nimikin on ”MINÄ OLEN”?

Ihminen on itse asiassa aivan mieletön kieltäessään Elävän Jumalan, vetoamalla omaan tietoisuuteensa ja järkeilyynsä, joka ei hyväksy yliluonnollista. Miksi sitten kaiken keskellä median välityksellä saamme kuulla aina vain uusista ja lisääntyvistä uskomuksista, joita ei tieteen perusteella voi määritellä, mutta jotka saavuttavat laajoja piirejä? Mihin perustuvat kaikki nämä, ennen kaikkea ulkomailta lähtöisin olevat, selvästi uskonnolliset näkemykset?

Eräänlainen yhteinen piirre kaikille on ihmisen keskittyminen omaan itseensä, tietoisuuden ja vallan ja voiman keskittämiseen omaan sisimpäänsä. Eli, ihminen on entistä enemmän tekemässä sisäiseen voimaan perustuvan jumalan itseensä, työntäen pois tietoisuudestaan sen seikan, ettei hänen omaksumansa uskonnollisuus ole missään määrin todistettavissa! Hän pyrkii tekemään tyhjäksi koko kristillisen näkemyksen uskonnollisena hömpötyksenä ja pehmoiluna, tarjoamalla sen sijaan omat oikeaksi todistamattomat ajatusmaailmansa!

Kaikessa tulee päivä päivältä selvemmäksi, että kaikki jumalakielteisyys ammentaa voimansa ja alkuperänsä lähteestä, joka on ikivanha:

”Ja Herra sanoi: ’Katso, he ovat yksi kansa, ja heillä kaikilla on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä aikovatkin tehdä. Tulkaa, astukaamme alas ja sekoittakaamme siellä heidän kielensä, niin ettei toinen ymmärrä toisen kieltä.’ Ja niin Herra hajotti heidät sieltä yli kaiken maan, niin että he lakkasivat kaupunkia rakentamasta. Siitä tuli sen nimeksi Baabel, koska Herra siellä sekoitti kaiken maan kielen; ja sieltä Herra hajotti heidät yli kaiken maan.” (1.Moos.11).

Alussa oli ensimmäinen yritys ja kaikilla oli sama kieli, sama mieli, joka aikaansai jotakin hämmästystä herättävää! Tämä henki ei ole milloinkaan kadonnut, vaan elämme nyt sen uudessa kukoistuksen ajassa. Nyt ei ihmiselle näytä mikään olevan mahdotonta, hänen otettuaan käyttöönsä ja johtajakseen oman mielensä, jota ohjaa aivan sama henkivalta, jonka suunnitelmia Herra häiritsi ja sekoitti vuosituhansia sitten.

Mitä meidän tulisi nyt ajatella ja mihin keskittyä kaiken tämän nähdessämme ja joutuessamme omalla tavallaan myötäkärsijöiksi?

”Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme; ja toivomme teistä on vahva, koska me tiedämme, että samoin kuin olette osalliset kärsimyksistä, samoin olette osalliset myöskin lohdutuksesta.” (2.Kor.1).