Juurtuneina ja perustuneina! 2

”…niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.” (Ef.1).

Kuinka paljon ihminen rakentaakaan elämäänsä ja uskomuksiaan sen mukaan mitä näkee maallisilla silmillään! Luja tahto vie kuulemma läpi harmaan kivenkin, mutta mihin perustuu tämä tahto ja aikomus? Ihminen puskee olosuhteiden lävitse tietoisuudessa, tuntemisessa, josta sanankohtamme ei varmastikaan puhu.

Ihmisellä on pohjaton halu nähdä ja kokea haluamiansa asioita mielensä määrittelemien tavoitteiden saavuttamiseksi. Hän siis uskoo vasta nähtyään! Vallitseeko tämä ajattelun muoto kristillisessä elämässä, vai uskooko uskovainen kaiken sen perusteella, mitä hän Raamatusta lukee silmillään? Onko jonkinlainen epäusko mahdollista kaiken uskovaisuuden keskellä, seurakuntaelämässä? Osaammeko erottaa toisistaan uskon ja totena pitämisen? Ihminen voi sanoa uskovansa kaiken lukemansa ja kuulemansa, mutta mitä todistaa käytäntö kaiken uskonnollisuuden keskellä? Eräänlaisen kuvan, melko selkeän, antaa Sanan todistus:

”Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton?” (Jaak.2).

Missä on meidän perustamme, mihin olemme juurtuneet? Jos kerran Jumalan Valtakunta ei tule näkyvällä tavalla, niin miksi katseemme ja huomiomme on sellaisella tavalla kytkeytynyt mitä erilaisimpiin kirkkokuntiin ja ryhmittymiin? Miksi kaiken tulisi olla niin maallisin silmin ihailtavaa ja kiinnostavaa, jos kerran tunnemme meidän Herramme tien karjasuojan seimestä karulle roomalaiselle ristille asti? Häiritseekö meitä oikeastaan ollenkaan se, että Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen todistus eivät lainkaan tunne nykyisen kaltaista kirkollista toimintaa ja käytäntöjä, jotka usein ovat yhtä kaukana totuudesta kuin taivas on maasta?

”Mutta Tuomas, jota sanottiin Didymukseksi, yksi niistä kahdestatoista, ei ollut heidän kanssansa, kun Jeesus tuli. Niin muut opetuslapset sanoivat hänelle: ’Me näimme Herran.’ Mutta hän sanoi heille: ’Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko.’” (Joh.29).

Me tiedämme jatkon tälle kertomukselle, mutta sen ollessa eräänlainen ajankuva kristillisen elämän keskeltä, emme rohkene edes ajatella mitä lukemattomat epäuskonsa julki tuovat ihmiset tulevat kokemaan ja näkemään tulevina päivinä ja hetkinä! Suodaanko heille Tuomaksen osa, sitä emme tiedä! He uskovat kyllä, ja pitävät totena kirkollisia opetuksia ja näkemyksiä, mutta kun tulee kysymys aivan henkilökohtaisesta suhteesta Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kohtaamme mitä erilaisimpia verukkeita ja epäilyksen aiheita! Ihminen uskoo tiettyyn rajaan asti ja pitää sitä riittävänä, koska hänen kohdallaan ei toteudu jo esiin tuomamme uskon perusasia:

”…ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt.28).

Tähän sisältyy myöskin:

”Sentähden minä sanoin teille, että te kuolette synteihinne; sillä ellette usko minua siksi, joka minä olen, niin te kuolette synteihinne.” (Joh.8).

Tuomas on kautta kirkkohistorian leimattu epäuskon apostoliksi ja herättänyt ansaitsematonta sormella osoittelua, etenkin itseään parempina pitävien (epäilevien) uskovaisten taholta. Mutta kun luemme lainaustamme eteenpäin, saamme tietää melkoisesta muutoksesta kahdeksan päivän kuluttua! Riittäneekö näille epäilijöille edes pidempi ajanjakso paremman näkemyksen saamiseksi? Saamme nähdä muutoksen Tuomaksessa ja kuulemme kautta ikuisuuksien kaikuvan tunnustuksen:

"Minun Herrani ja minun Jumalani!"

Kuinka usein on tämä huudahdus kaikunut yhtä aitona meidän suustamme?

”Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen.’ Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: ’Minun Herrani ja minun Jumalani!’ Jeesus sanoi hänelle: ’Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!’” (Joh.20).

Juurtuneina ja perustuneina! 1

”…niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.” (Ef.1).

Millainen tavoite, millainen päämäärä! Nämä eivät ole vain joitakin kauniita sanoja tai mielikuvia, vaan tarkoitettu todellisuudeksi jokaisen uskovaisen elämässä; tänään ehkä rajallisen tuntuisina, mutta tavoitteellisuutena, joka ei tunne mitään rajoja tulevina päivinä ja hetkinä! Mutta miksi niin vähän kaikesta tästä tuntuu voivan toteutua hengellisessä elämässämme?

Me olemme armosta pelastettuja ja kaikki on Jumalan lahjaa, Hänen tekoansa etenkin uskomme suhteen. Jo uskomme on yksinomaan Jumalan vaikuttama, heti kun myönnymme Hänen hallintaansa. Hän ei pakota ketään seuraansa tai valtakuntaansa, vaan tarjoaa iankaikkista Elämäänsä maallisille luoduille, odottaen vain suostumustamme. Mutta käsitämmekö mihin todellisuudessa olemme saaneet kosketuksen, mistä olemme tulleet osallisiksi?

Raamattu ei puhu rakkaudesta vain Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 13. luvussa, vaan koko Pyhä Sana on katsottava kokonaisuudessaan Herramme rakkaustunnustukseksi Hänen omiaan kohtaan! Tuo yksittäinen luku on laulun aihe lukemattomille kristillisille ihmisille, jotka eivät kuitenkaan kykene näkemään tämän Rakkauden kokonaisuutta, syvintä tarkoitusta ja olemusta! Lainauksemme puhuu todella vakavaa kieltä meille jokaiselle, etenkin pinnallisesti asennoituville hengellismielisille, jotka kylläkin hengellisissä tilanteissa laulavat ja ylistävät Rakkautta, mutta eivät elä sitä todeksi päivittäisessä vaelluksessansa. Mistä siis kaiken kaikkiaan on kysymys. Kirjoittajalle nousevat erikoisesti esiin sanat:

”…rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää…”

Ongelma ei ole ihmisten käsittämisessä, ymmärtämisessä, vaan siinä mitä ja miten käsitetään! Mihin perustuu aito ja oikea raamatullinen käsittäminen, usko, missä ovat juuret? Koko maailma on vieläkin täynnä kaikenlaista hengellisyyttä, uskonnollisuutta, mitä erilaisimpia käsityksiä ja selityksiä, jotka määrittävät ihmisten asenteet ja näkemykset. Mutta miksi usko ei lisäänny, kylläkin erilaiset ja vaihtelevat ryhmittymät ja jopa uskonnot, jotka eivät sinänsä vakiinnu, vaan ovat vaihtelevien olosuhteiden kuljetettavina?

Mitä kertoi Herramme meille jo maan päällä vaeltaessaan?

”Toiset putosivat kallioperälle, jossa niillä ei ollut paljon maata, ja ne nousivat kohta oraalle, kun niillä ei ollut syvää maata. Mutta auringon noustua ne paahtuivat, ja kun niillä ei ollut juurta, niin ne kuivettuivat.” (Matt.13).

Siemen kylvettiin hyvässä tarkoituksessa ja päämäärä mielessä. Miksi Herramme esittää tällaisen vertauksen, kun kerran on kyse hyvästä siemenestä? Hän on historian Herra, ja suotuaan ihmiselle valinnan vapauden, Hän tiesi kaiken ennalta. Hän tiesi kysymyksen olevan ihmissydämen maaperästä, joka ratkaisee kasvun tai kuihtumisen! Kuinka valtavan lohdullinen onkaan meille nyt kehotus, joka tuo esiin kaiken jumalallisen Rakkauden!:

”…niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.”

Kuinka kaukana onkaan pinnallisuus kaikesta tästä!

Meidän tulee juurtua ja perustautua Herraamme Jeesukseen Kristukseen! Siihen tarvitsemme jo kuuluttamaamme vastavuoroisuutta, joka ei perustu ansaitsemiseen, vaan oikeanlaiseen käsittämiseen!

Älkää juosko perässä!

”Sentähden minä notkistan polveni Isän edessä, josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä, että hän kirkkautensa runsauden mukaisesti antaisi teidän, sisällisen ihmisenne puolesta, voimassa vahvistua hänen Henkensä kautta ja Kristuksen asua uskon kautta teidän sydämissänne, niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.” (Ef.1).

Eilen kirjoitimme ulkonaisista tapahtumista, jotka joillekin uskovaisille ovat merkittäviä, tunnusteoista ja ihmeistä. Voi sitä, joka ei mitään senkaltaista pysty tuomaan julki toiminnassaan!

Me kaikki kaipaamme jotakin todellista tapahtuvaksi, Jumalan puuttumista niin omaamme kuin seurakunnankin elämään. Me toki rukoilemme ja huokailemmekin oman paikkakuntamme, oman maamme puolesta, mutta yhä harvempi taitaa rukoilla maailman puolesta, koska se entistä selvemmin kulkee omaa tietänsä. Mutta voisiko kaiken kaikkiaan olla kysymys siitä, että hengellisen kamppailun ja kaipausten painopiste on jossakin määrin asetettu väärin, ei Herramme, vaan itsemme taholta? Me odotamme ja kaipaamme kokea niin monenlaista, mikä tuntuu jääneen menneisyyteen, joka monen mielestä oli niin paljon parempi. Mutta mikä on tärkein kiintopiste, ankkuroimisen paikka? Siitä varmaankin puhuu tämänpäiväinen lainauksemme.

”…niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.”

Maallisilla ja inhimillisillä mitoilla ja käsitteillä ei ole mitään tekemistä sen juurtumisen ja perustumisen kanssa, johon Herran Henki tässä viittaa! On kysymys ylimaallisista mittasuhteista, joiden käsittämisellä uskon kautta, ei järjen kautta, on ratkaiseva merkitys koko elämällemme! Meille korostetaan Kristuksen rakkauden, Hänen täyteytensä merkitystä, joka perustuu, ei ulkonaisiin, vaan sisäiseen elämään, joka määrittää sitten ulkonaisiakin tapahtumia.

Me odotamme ja toivomme näkevämme ja kokevamme joitakin mieleemme syöpyneitä hengellisiä asioita, konkreettisessa ja päivittäisessä elämässä. Me kaipaamme silmin ja korvin havaittavaa herätystä ja jumalallista liikehdintää, mutta missä se on? Tapahtuuko sellaista vielä tällaisessa ajassa, jossa paha näyttää saaneen ylivallan? Luimme jo Jumalan kaikesta täyteydestä ja taivaallisista mittasuhteista. Missä nämä äärettömän arvokkaat ja tarpeelliset rikkaudet sijaitsevat? Mistä mahdollinen herätys ja jumalallinen liikehdintä alkavat, missä ne sijaitsevat tällaisen vallitsevan hiljaisuuden aikana? Mistä etsiä kaipaamaamme? Kuka saa etuoikeuden olla laukaisemassa käytäntöön jumalallisen liikehdinnän? Tätä miettii moni, hapuillen hengellisestä tilaisuudesta toiseen, tarkkaillen kuulemiensa sanomien ja julistusten sisältöä.

Aikanaan kirjoittajaakin punnittiin ja mittailtiin tarkkuudella, joka sai suorastaan nolostumaan! Selvästikin löytyi niin paljon arvosteltavaa ja tuomittavaa, että onneksi kirjoittaja unohdettiin lähes täysin. Ei ollut ulkonaista olemusta ja taitoja, lahjakkuuksia, jotka olisivat saavuttaneet ihmisten arvostuksen! Saman sai kokea moni muukin veli ja sisar aivan ansiottomasti, joutuen kirjoittajan tavoin monien hampaiden purtavaksi! Mutta miten lohduttautua, mihin panna toivonsa? Vieläkin pätee peruuttamattomasti, tässä ajassa erikoisesti:

”Ja kun fariseukset kysyivät häneltä, milloin Jumalan valtakunta oli tuleva, vastasi hän heille ja sanoi: ’Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: 'Katso, täällä se on', tahi: 'Tuolla'; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.’ Ja hän sanoi opetuslapsillensa: ’Tulee aika, jolloin te halajaisitte nähdä edes yhtä Ihmisen Pojan päivää, mutta ette saa nähdä. Ja teille sanotaan: 'Katso, tuolla hän on!' 'Katso, täällä!' Älkää menkö sinne älkääkä juosko perässä.” (Luuk.17).

Miettikäämme ja pohtikaamme tätä mitä elävintä ajankuvaa:

”…sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.”

Näin on aina ollut ja tulee olemaan loppuun asti! Käsitätkö nyt toden teolla, missä hengellinen ja jumalallinen painopiste on! Meidän ei tarvitse, emmekä saakaan, juosta kenenkään ja minkään perässä!

Ettei kukaan kerskaisi!

”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.  Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.” (Ef.3).

Jokaisen ihmisen luontaiseen olemukseen sisältyy tietynlainen narsismi, joka ajoittain nostaa päätään joutuessamme tilanteisiin, joissa koemme tarpeelliseksi suorittaa jonkinlaista vertailua. Kuinka pitkälle tämä luontainen piirre pääsee esiintymään, riippuu todella suuresti asenteistamme, joita määrittää itsetietoisuutemme. Minkä annamme hallita ajatuksiamme, sisäistä määrittelyämme? Jos pidämme itseämme edes jollakin tavoin ansioituneena uskovaisena, luottaen hengellisyyteemme, jonka uskomme olevan jossakin määrin lähtöisin itsestämme ja luontaisista ansioistamme hyväntekijöinä, perustamme kaiken päättelymme jonkinlaiseen vertailuun, tiedostamme sitä tai emme! Oikeastaan kaikki pätemisen tarve perustuu vertailuun, mitä aito hengellisyys ei katso tarpeelliseksi eikä suotavaksi. Siitä huolimatta olemme valmiit sulkemaan silmämme ja korvamme tätä koskevilta varoituksilta. Luimme juuri:

”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.”

Jostakin syystä tulee mieleeni ajatus, että monet pitävät itseään Jumalan lahjana ja voivat sillä perusteella asettaa tärkeysjärjestyksiä mielensä mukaisesti! Mitä voimme ottaa lisätodisteeksi totaaliselle ansiottomuudellemme!

”Niin he sanoivat hänelle: ’Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?’ Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.’ He sanoivat hänelle: ’Minkä tunnusteon sinä sitten teet, että me näkisimme sen ja uskoisimme sinua?’” (Joh.6).

Saarnaaja oli totisesti oikeassa sanoessaan, ettei mikään olennaisesti muutu, vaan pysyy entisenlaisena! Esiintymistapa on vain erilainen! Nykyään juuri kukaan ei verbaalisti tuo esiin tarvettaan nähdä tunnustekoja ja ihmeitä, mutta entistä enemmän tuntuu toistuvan edellisen kaltainen tilanne uskonelämän alueella. Vaikka ei tapahtuisikaan mitään konkreettisen todellista ihmettä, luo ihmismieli niitä tavalla tai toisella, noustakseen jonkin päälle, seisoakseen vähintään päätä pidempänä muiden yllä!

Tulee mieleen paluuni Afrikan - matkaltani. Kuinka monet tuntemani uskovaiset odottivatkaan mukanani saapuvan suuren määrän tunnustekoja ja ihmeitä, suodakseen minulle kerrankin jonkinlaista arvonantoa. Kokouksissa ihmisten silmistä ja olemuksesta kuvastui jotakin tämänkaltaista:

”Tee nyt niitä hyviä töitä, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me voisimme niissä vaeltaa!”

Miksihän vasta nyt tietoisuuteeni nousee se seikka, ettei minua juuri koskaan arvostettu yleisissä piireissä! Nyt jälkeenpäin ajatellessani kokoontumisiamme ja ihmisten reaktioita kuulemaansa käsitän, etteivät ihmiset niinkään odottaneet minulta tunnustekoja ja ihmeitä jotta he uskoisivat puhutun! Mitä he odottivat? He odottivat välitykselläni, tai puhumani välityksellä itse nousevansa jonkinlaiseen erityisasemaan! Siitä todistavat lukemattomat tilanteet, etenkin lähetysmatkani jälkeen!

Joidenkin pettymys oli suunnaton, kun ei keskuuteemme sittenkään tullut suurta muutosta, suurta herätystä, vaikka kirjoittaja oli ollut Afrikassa! Hän tuli sieltä kotiin uupuneena ja yli kymmenen kiloa laihtuneena. Hän ei vastannut ihmisten odotuksia, mutta ei hänellä ollut syytä erikoiseen masennukseenkaan! Jotkin maineikkaat julistajatkaan eivät olleet tarkemmin ajatellen sen paremmassa asemassa sen paremmin vierailujen kuin äänitteidenkään suhteen. Ihmiset istuivat kokouksissa haltioitunut ilma kasvoillaan, ollen vakuuttunut jokaisen ajatuksen ja lauseen totuudellisuudesta, mutta… mutta… mitä mutta?

Kuinka usein tapaamisissa menikään keskustelu edelliseen saarnaan ja opetukseen, ja kuulijat olivat aivan haltioituneita kuulemansa johdosta, mikä oli ollut jälleen kerran aivan valtavaa, valtavaa, valtavaa! Mutta kun kuulustelija halusi tietää mitä tämä valtava saarna oli sisältänyt, mitä oli sanottu, ei vastaukseksi löytynyt yhtään ainoata ajatusta! Mitä oli siis tapahtunut haltioituneessa kuulijassa julistuksen aikana???

Näin ei saa olla! 2

”…samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Näin ei saa olla, veljeni. Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä?” (Jaak.3).

Vaarannanko koko toimenkuvani kirjoittamalla uskovaisille siitä, mitä ei saa olla? Tätähän ei tee enää juuri kukaan laajemmalla kirkollisella rintamalla. Korostetaan sitä, kuinka jokainen saa tulla Herran luokse sellaisena kuin on, mutta sitten ei toteuteta lainkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen selvää testamenttia, viimeistä tahtoa:

”…ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt.28).

Voitaisiinko tämä ymmärtää siten, että Hän on kanssamme, vaikka emme opettaisikaan kaikkea, mitä Hän on käskenyt meidän pitää? Taisimme löytää vastauksen siihen, miksi niin monet valittavat ääneen tai sisimmässään, etteivät he tunne Herran olevan kanssansa, ei ainakaan joka päivä? On monessa mielessä aivan käsittämätöntä se, kuinka vähän kaikesta hengellisestä tiedosta huolimatta näemme ns. vastavuoroisuuden merkityksen Jumalan Valtakunnassa ja Hänen maailmassaan!

”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.  Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.” (Ef.3).

Nämä muutamat sanat tuovat silmiemme eteen ilman minkäänlaista erehtymisen mahdollisuutta sen vastavuoroisuuden, mikä seuraa jokaista todellista uudestisyntymää ja kääntymystä! Me tulemme Herran eteen sellaisina kuin olemme, ilman autuuttavia tekoja tai ansioita, mutta koko pelastusteon tarkoitus tuo meidät olotilaan, jossa me armosta pelastettuina asetumme ja antaudumme koko elämämme kestävään prosessiin, kehitykseen, Hengen työn alle! Me tulemme sellaisenamme kaikkine virheinemme ja heikkouksinemme, langenneena ihmisenä, mutta me emme jää sellaiseksi! Me edustamme nyt uutta Elämää, joka asettaa sisimpäämme, sydämeemme ja suuhumme aivan uudenlaisen olotilan, jota sattuvimmin kuvaavat meidän Herramme Jeesuksen omat sanat:

”Jokainen, joka juo tätä vettä, janoaa jälleen, mutta joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, se ei ikinä janoa; vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.” (Joh.4).

Nyt käsitämme toden teolla, mitä Jumalan Henki, ei ihminen, haluaa sanoa meille todella tarpeellisena moitteena, johon ei tule loukkaantua:

”…samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Näin ei saa olla, veljeni. Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä?” (Jaak.3).

Suu on meille elintärkeä tekijä, jota ilman emme voisi elää, mutta joka voi tuoda yllemme ehkä näkymättömän kirouksen toiminnalla, johon sitä Jumalamme ei ole tarkoittanut. Siksi mieleemme tulee painua lauseiden, joita mielellämme kartamme:

”Samoin myös kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä.” (Jaak.1).

Yksi uskovaisuuden käsittämättömimmistä asioista perustuu varmaankin siihen ristiriitaan, mikä vallitsee käytännön ja sen välillä, kuinka paljon Raamattu selvittää meille sitä, mitä on sopivaa puhua ja mitä ei! Eikö meitä yhtään pelota selvä rinnastus vääryyden maailman, helvetin ja Iankaikkisen Jumalan lähteenä olemisen kanssa?

”Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä, ja tietäkää, kuinka teidän tulee itsekullekin vastata.” (Kol.4).

Ei ole kysymys tietämyksestämme tai sen määrästä, vaan kuuliaisuudesta ja halusta olla Jumalan virran lähteenä, välikappaleena!