Keneenkä siis vertaatte Jumalan?

”Kaikki kansakunnat ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat hänelle kuin olematon ja tyhjä. Keneenkä siis te vertaatte Jumalan, ja minkä muotoiseksi te hänet teette? Jumalankuvanko? - Sen valaa valaja, ja kultaseppä kullalla päällystää, sepittää sille hopeaketjut. Kenellä ei ole varaa sellaiseen antimeen, se valitsee puun, joka ei lahoa, hakee taitavan tekijän pystyttämään jumalankuvan, joka ei horju. Ettekö te tiedä, ettekö kuule, eikö teille ole alusta asti ilmoitettu, ettekö ole maan perustuksista aavria ottaneet. Hän istuu korkealla maanpiirin päällä, kuin heinäsirkkoja ovat sen asukkaat; hän levittää taivaan niinkuin harson, pingoittaa sen niinkuin teltan asuttavaksi. Hän tekee ruhtinaat olemattomiksi, saattaa maan tuomarit tyhjän veroisiksi.” (Jes.40).

Tänään kannamme aivan erikoisella tavalla Herran eteen sisaremme, joka eilen vietiin sairaalaan.

Miksi teemme niin suuren numeron maallisista tapahtumista ja ihmisten valinnoista? Puhuessamme Jumalasta aivan automaattisti mielemme etsii selittäviä ja kuvaavia vertauksia, joiden perusteella luomme kuvaamme Jumalasta ja Hänen Sanastaan. Siten haluamme tehdä kaiken jumalallisen helpommin käsitettäväksi. Tämän johdosta tuloksena on usein selvääkin selvemmin ihmisselitteinen, ihmistekoinen ”toinen evankeliumi”, mistä Paavali-veljemme niin varoittavasti puhuu. Emme varmaankaan koskaan aivan pohjaan asti opi käsittämään sitä, ettei meitä todellakaan ole kutsuttu inhimillisellä mielellämme ymmärtämään hengellisiä syvyyksiä, vaan tarvitsemme aidon Pyhän Hengen kokemuksen uuden Elämän syntymiseksi meissä!

Kun Mooses aikanaan oli Herran kanssa vuorella kansan mielestä liian kauan, halusi kansa hänen tilallensa jotakin muuta, hänet korvaavaa, mikä oli selvästi havaittavissa ja inhimillisin silmin nähtävissä. Millaisia kuvia tästä avautuukaan meille tässäkin ajassa, kun ihmiset ovat pettyneitä elämän arkisuuteen ja yksinkertaisuuteen! Kansa oli tuohon aikaan nähnyt Jumalan ihmeitä toinen toisensa jälkeen ja elänyt todeksi Jumalan lupaukset. Mutta ihmisten sydämet eivät olleet kaikessa mukana, vaan heidän mielissään entiset Egyptin aikaiset pakanalliset jumalanpalvelusmenot kuvastuivat kuin valkokankaalla. Oliko heidät mahdollisesti pakotettu osallistumaan erilaisiin palvontamenoihin tai vain seuraamaan niitä, sitä meille ei ole kerrottu. Mutta selvääkin selvempää on se, että Aaronin ”heittäessä kultaa tuleen” se sai vasikan muodon! Olemme aina ohittaneet tuon tapahtuman paljon viattomampana kuin mitä se todella on. Tuo vasikka ei ollut vain kultainen kuva, vaan se oli osana kansan mieltä! Se ei jäänyt ainoaksi tapaukseksi, vaan piakkoin heitätti yksi kuninkaista kultaa tuleen, ja siitä tuli kaksi kultaista vasikkaa!

”Mietittyään asiaa kuningas teetti kaksi kultaista vasikkaa ja sanoi heille: ’Te olette jo tarpeeksi kauan kulkeneet Jerusalemissa. Katso, Israel, tässä on sinun Jumalasi, joka on johdattanut sinut Egyptin maasta.’ Ja hän pystytti toisen Beeteliin, ja toisen hän asetti Daaniin. Ja tämä koitui synniksi. Ja kansa kulki sen toisen kuvan luo Daaniin saakka. Hän rakensi myös uhrikukkulatemppeleitä ja teki kansan keskuudesta papeiksi kaikenkaltaisia miehiä, jotka eivät olleet leeviläisiä. Ja Jerobeam laittoi juhlan kahdeksannessa kuussa, kuukauden viidentenätoista päivänä, sen juhlan kaltaisen, jota vietetään Juudassa, ja nousi silloin itse alttarille; niin hän teki Beetelissä ja uhrasi niille vasikoille, jotka hän oli teettänyt.” (1.Kun.12).

Kautta aikojen merkittävät tai vähemmän merkittävät ihmiset ovat tahtoneet helpottaa jumalanpalvelusta ja jumalanäkemystä. On löydetty Roomalaiskirje 1:n mukaisia kuvaustapoja inhimillisen mietinnän perusteella, ajattelematta ollenkaan lopputulosta. Jumalanpalvelukset ovat olleet näyttäviä pappeina toimiessa henkilöitä, joilla ei ollut mitään tekemistä leeviläisten, Jumalan asettamien palvelijoiden kanssa.

Seuraa sinä MINUA!

Tämän Herramme Jeesus Kristus toistuvasti huudahtaa Sinulle, minulle!

”Vaikka tuhat kaatuisi sinun sivultasi, kymmenen tuhatta oikealta puoleltasi, ei se sinuun satu.” (Ps.91)

En voi mitään sille, että ajatukseni jatkuvasti palaavat Lutheriin, koska olen aikanaan nähnyt useammankin todella koskettavan ja varmasti paikkansa pitävän elokuvan hänestä. Erikoisesti on mieleeni jäänyt hänen sisäinen tuskansa, joka järkyttävällä tavalla kosketti hänen kehoaankin.

Kun nyt juhlitaan uskonpuhdistuksen 500-vuotisuutta, koen hänen henkiset taistelunsa todella omikseni. Jumalan hänen kauttaan tuoma valo ja hengellinen tieto ja tietoisuus ovat olleet seurassamme puoli vuosituhatta. Eikä vain tämä, vaan tietoisuudessamme on lukemattomien jumalanmiesten kautta julistettu Jumalan Sana viimeisten vuosisatojen ajalta. Juhlimmeko nyt mennyttä kirkollista loistokkuutta ja voittokulkua, sisäisesti aivan toisenlaisissa mietteissä ja tuntemuksissa? Tietämyksemme pohjalta asenteemme ja uskomme taitaa olla aivan käsittämättömässä ristiriidassa nyt havaitsemiemme tekijöiden kanssa. Omalla tavallaan ollaan palaamassa ”uskonpuhdistuksen” alkuaikoihin mitä erilaisimpien epäilysten ja epäuskon siivillä, alkaen kaivella Lutherin aikana koottuja roskakasoja, etsien niistä nykyhetkeen sopivia sovinnollisuuden ja ”sopusoinnun” aineksia.

Luther oli pitkiä aikoja aivan yksin Jumalan hänelle valaisemien asioiden kanssa, käyden sisäisiä taisteluja niin paholaisen vastustuksen kuin omakohtaisten näkemysten kanssa. Hänelle ei ollut helppoa seisoa tuhansien ja kymmenien tuhansien vastustavien henkien hyökkäysten keskellä. Vallitsevat olosuhteet saivat kylmän hien valumaan pitkin hänen selkäänsä, koska inhimillinen tuki oli todella vähäistä vallitsevien uskomusten johdosta. Hän sai aikaan melkoisen puhdistuksen ja sitä vastaavan roskakasan, mikä olisi tullut täydellisesti hävittää, ettei sitä myöhemmin voitaisi kaivella, etsien sittenkin jotakin hyvää ja sovittelevaa inhimillisen sopusoinnun saavuttamiseksi. Kaikki tämä saa kirjoittajankin vielä tässä ajassa käymään melkoista taistelua selvittääkseen kaiken kuulemamme jälkeen itselleen, mikä todella on puhdistettua ja juhlinnan arvoista, ja mitä tulisi heittää suurella mustepullolla, joka on täynnä lähtemätöntä väriä asioiden selvästi merkitsemiseksi!

Kaiken hengellisen tarjonnan johdosta joutuu todella käymään sisäisiä taisteluja selvittääkseen mikä on nykyaikaista aneiden tarjontaa, ja mikä todella kuuluu itselle, aidosti ja Jumalasta lähtöisin olevana! Kuinka omakohtaiseksi ja persoonalliseksi ilmaiseekaan lainauksemme hengellisen elämämme!:

”Vaikka tuhat kaatuisi sinun sivultasi, kymmenen tuhatta oikealta puoleltasi, ei se sinuun satu.” (Ps.91).

Meidän rinnallamme kansakunnatkin ovat kuin tomuhiukkanen tai vesipisara sangon uurteessa! (Jes.40:15).

Hätähuuto!

Sain aamulla viestin siitä, että yksi työssämme uskollisimmista sisarista, monen lapsen äiti, on viety viime yönä sairaalaan vakavan sairauden johdosta. Rukoilkaamme hänen ja hänen perheensä puolesta!

Tehdäksenne Jumalan tahdon! Jatkoa

”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä ’vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen’.” (Hebr.10).

Jumalan toiminta Lutherin kautta oli vasta eräänlainen alku todelliselle hengelliselle kasvulle täyteen miehuuteen Kristuksessa. Tämä alku muutti todella suuressa määrin hengellistä perustaa inhimillisistä näkemyksistä ja käytännöistä Jumalan Sanan pohjalle, mutta todella paljon jäi seuraavien vuosisatojen tuomalle jatkolle. Astui esiin useita Jumalan armoittamia henkilöitä jumalallisen sanoman kanssa, jatkaen Lutherin kautta aloitettua ”uskonpuhdistusta” tuomalla esiin lisää raamatullisia totuuksia. Ei mennyt kuitenkaan pitkää aikaa kunkin esiin astumisen jälkeen, kun tästä ”herätyksestä” seuraajien toimesta alkoi muodostua ”herätysliike” tai jopa kultti varustettuna jopa hyvinkin useiden ”asiantuntijoiden” vaihtelevilla näkemyksillä ja otsikoilla. Jonkin ajan kuluttua alkuperäinen viesti tai sanoma oli kadonnut mitä erilaisimpien selitysteosten ja dokumenttien varjoon!

”Ja Juudeasta tuli sinne muutamia, jotka opettivat veljiä: ’Ellette ympärileikkauta itseänne, niinkuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua.’” (Apt.15).

Missä Jumala tavalla tai toisella toimii ja tuo esiin tahtonsa, sinne rientää aina suuri joukko, ei vain muutamia, opettaen perinteisiä näkemyksiään, jotka perustuvat menneisyyteen ja ihmismieleen, jättäen huomioimatta jumalallisen kehityksen ja uuden etsikonajan. Kuinka helposti ja kepeästi moni ottaakaan suorastaan Jumalan Hengen paikan, toimien ”jumalallisena” neuvojana ja opastajana, rakentaen itse asiassa inhimillisen lain pohjalle! ”Ellette, ellette… niin ette voi pelastua!”, ja seurauksena on aina vihapuhetta ja eriasteisia riitoja, jotka murheellisella tavalla vievät ihmisten huomion aivan väärille alueille.

Kysymys ei ole lainkaan perinteisten näkemysten pohjalle rakentamisesta ja ihmismielen asettamien säännösten pitämisestä! Mitä sanoo selvääkin selvemmin lainauksemme?:

”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on.”

Kaiken fanaattisuuden ja kangistuneen uskonnollisuuden keskellä tarvitsemme aivan uudenlaista uskallusta ja rohkeutta ja kestäväisyyttä, tehdäksemme Jumalan tahdon ja saavuttaaksemme päämäärämme, riippumatta olosuhteista!

”Joka Korkeimman suojassa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, se sanoo: ’Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan.’ Sillä hän päästää sinut linnustajan paulasta, turmiollisesta rutosta. Sulillansa hän sinua suojaa, ja sinä saat turvan hänen siipiensä alla; hänen uskollisuutensa on kilpi ja suojus. Et sinä pelkää yön kauhuja, et päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka pimeässä kulkee, et kulkutautia, joka päiväsydännä häviötä tekee. Vaikka tuhat kaatuisi sinun sivultasi, kymmenen tuhatta oikealta puoleltasi, ei se sinuun satu.” (Ps.91)

Tehdäksenne Jumalan tahdon!

”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä ’vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen’.” (Hebr.10).

Mitä on tapahtunut niin Lutherille kuin jokaiselle muullekin herätysliikkeelle kautta vuosisatojen? Mitä sisältää eilinen lainauksemme:

”Katso, sen kansan sielu on kopea eikä ole suora; mutta vanhurskas on elävä uskostansa.” (Hab.2).

Mikä on merkittävintä Lutherin kohdalla joidenkin tutkijoiden perusteella? Hänen kykynsä säilyttää oikeaksi näkemänsä linja kaikkien seuraajiensa fanaattisuuden keskellä! Tiedämme toki ettei hän kaikissa asioissa löytänyt raamatullista linjaa ja totuutta, mutta on aivan kiistämätöntä hänen merkityksensä koko ihmiskunnalle! Jos kaikenlaiset ristiriidat puhkesivat jo hänen elinaikanansa, on selvää että hänen kuolemansa jälkeen henget todella eroteltiin. Toimintaan tuli mukaan paljon väkeä, jonka sielu oli kopea eikä suora, joten käsitteelle ”vanhurskas on elävä uskosta” alettiin etsiä mitä erilaisimpia selityksiä, tähän päivään asti. Miksiköhän ei tuon ajan vihapuheista puhuta juurikaan niiden edellyttämällä tavalla?

Sama on siis tapahtunut kaikille Jumalan alulle panemille herätyksille, jotka pian kulkivat herätysliikkeen nimellä, ammentaen voimansa jostakin merkittävästä henkilöstä ja hänen vaikutuksestansa, mutta ei Alkuperäisestä Lähteestä, Jumalasta. Ihmisellä on suorastaan käsittämätön tarve painaa oma puumerkkinsä kaikkiin kohtaamiinsa asioihin, ei vähiten hengellisiin! Uuden Testamentin ajan vastaava alku oli jo apostolien aikana:

”Ja Juudeasta tuli sinne muutamia, jotka opettivat veljiä: ’Ellette ympärileikkauta itseänne, niinkuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua.’ Kun siitä syntyi riita ja kun Paavali ja Barnabas kiivaasti väittelivät heitä vastaan, niin päätettiin, että Paavalin ja Barnabaan ja muutamien muiden heistä tuli mennä tämän riitakysymyksen tähden apostolien ja vanhinten tykö Jerusalemiin.” (Apt.15).

Kaikille oli selvää että he elivät erityisen Jumalan toiminnan keskellä, mutta tämä vaikutus ei ulottunut useiden ”asianosaisten” mieliin asti, vaan kaikelle haettiin perinteisen mielen mukaista selitystä! Niinpä ”vihapuheet” ja riidat häiritsivät Jumalan toimintaa jo alusta alkaen; kuinka sitten voisi nyt olla toisin?

”Sentähden minä olen sitä mieltä, ettei tule rasittaa niitä, jotka pakanuudesta kääntyvät Jumalan puoleen, vaan heille kirjoitettakoon, että heidän pitää karttaman epäjumalien saastuttamaa ja haureutta ja lihaa, josta ei veri ole laskettu, sekä verta. Sillä Mooseksella on ammoisista ajoista asti joka kaupungissa julistajansa; luetaanhan häntä synagoogissa jokaisena sapattina.” (Apt.15).

Jaakob toi muutamalla lauseella julki jumalallisen Totuuden ja Tarkoituksen, mikä toistetaan useampaan kertaan Apostolien teoissa. Siitä huolimatta vielä meidänkin ajassamme näyttää olevan todella vaikeaa palata takaisin tällaiseen ketään rasittamattomaan yksinkertaisuuteen!

Vanhurskas on elävä uskosta

”Sillä näky odottaa vielä aikaansa, mutta se rientää määränsä päähän, eikä se petä. Jos se viipyy, odota sitä; sillä varmasti se toteutuu, eikä se myöhästy. Katso, sen kansan sielu on kopea eikä ole suora; mutta vanhurskas on elävä uskostansa.” (Hab.2).

”Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’.” (Room.1).

”Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta.’ Mutta laki ei perustaudu uskoon, vaan: ’Joka ne täyttää, on niistä elävä’.” (Gal.3).

Olisiko saivartelua esittää kysymys: ”Kenen uskosta vanhurskas on elävä?” Onneksi siihen antaa selvän vastauksen Habakuk: ”…vanhurskas on elävä uskostansa.”

Nyt uskonpuhdistuksen juhlavuotena joudun pakostakin ajattelemaan paljon Martti Lutheria ja hänen erittäin yksinäistä tietänsä sen aikaisten uskomusten ja näkemysten keskellä. Mitä meillä olisi yhteistä siinä määrin, että ajatukset palaavat häneen? Itse koen aivan rehellisesti voivani sanoa, että ainakin yksi tuska ja ahdistus on meille yhteinen! Uskon tietäväni aika suuressa määrin, mitä hän sydämellään kantoi siinä määrin, että koko hänen kehonsakin joutui mukaan tähän kärsimykseen. Meitä erottaa viisisataa vuotta, mutta sydämen hätä on yhteinen, ajankohtainen!

Mikä on näin tuskallista, että siitä on vaikea kirjoittaakin? Etenkin vuotena, jolloin suurella hartaudella muistellaan hänen elämäänsä ja ennen kaikkea hengellistä antiaan tälle maailmalle, tulee esiin tekijöitä, jotka aikaansaavat ehkä vieläkin suurempia kysymyksiä, kuin mitä ihmiset tuohon aikaan kantoivat sisimmässään. Asiaan, asiaan! Mikä on selvästikin suurin kysymys omassa sisimmässäni siinä määrin, että se valtaa koko kehonikin? Viisisataa vuotta totuutta ja tietoa, mutta mitä olemme tehneet sillä ja siitä? Olisiko tämänpäiväinen ristiriita käytännön ja puheiden välillä yhtään sen pienempi kuin tuona aikana? Herää todellakin kysymys siitä, kenen uskolla tänään halutaan elää! Voisimmeko perustaa koko hengellisen elämämme jo vuosisatoja sitten edesmenneeseen julistajaan, toistamalla hänen opetuksiaan ja sanojaan saman periaatteen mukaan kuin Skeuaan pojat?

”’Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa.’ Ja niiden joukossa, jotka näin tekivät, oli myös erään juutalaisen ylipapin, Skeuaan, seitsemän poikaa; mutta paha henki vastasi heille sanoen: ’Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?’.” (Apt.19).

Edellisten ”parantajien” lopputulos oli surkea, sillä heidän vannotuksellaan ei ollut mitään todellista pohjaa, koska he eivät olleet sen paremmin vanhurskaita kuin tiedettyjä henkivalloissa siteeraamansa Paavalin tavoin. Kuinka paljon tänään vannotetaankaan Lutherin tai jonkun muun nimissä ilman taivaallista valtuutusta?

Juhlimmekohan asiaa, josta olemme vetäytymässä aina vain kauemmaksi uuspakanuuden ja välinpitämättömyyden johdosta? Me tiedämme niin paljon, mutta onko elämämme ristiriidassa tietomme kanssa?

”Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan…” (1.Joh.3).

Uskalluksemme ei siis voi perustua jonkun toisen uskoon ja näkemyksiin, olkoonkin sitten kysymys vaikka kuinka merkittävästä henkilöstä!

”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä ’vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen’.” (Hebr.10).