Älkäämme panko Jumalan armoa koetukselle!

”Kun sinun päiväsi ovat päättyneet ja sinä lepäät isiesi tykönä, korotan minä sinun seuraajaksesi jälkeläisesi, joka lähtee sinun ruumiistasi; ja minä vahvistan hänen kuninkuutensa. Hän on rakentava huoneen minun nimelleni, ja minä vahvistan hänen valtaistuimensa ikuisiksi ajoiksi. Minä olen oleva hänen isänsä ja hän minun poikani, niin että, jos hän tekee väärin, minä rankaisen häntä ihmisvitsalla ja niinkuin ihmislapsia lyödään; mutta minun armoni ei poistu hänestä, niinkuin minä poistin sen Saulista, jonka minä poistin sinun tieltäsi. Ja sinun sukusi ja kuninkuutesi pysyvät sinun edessäsi iäti, ja sinun valtaistuimesi on oleva iäti vahva.’ Aivan näillä sanoilla ja tämän näyn mukaan Naatan puhui Daavidille.” (2.Sam.7).

”Ainoa, mihin kerran voin luottaa, on Jumalan armo, rajaton armo!”, sanotaan eräässä ruotsinkielisessä laulussa. Ajatusta ei sellaisenaan löydy Jumalan Sanasta, ja kuullessani edellä alleviivatut sanat toissapäivänä äänikirjasta, Raamatusta, hätkähdin aivan erikoisella tavalla. Haluan saada Sinut ja meidät kaikki todella ajattelemaan aihetta. Me olemme ajan kuluessa tottuneet käyttämään käsitteitä ja kauniita ajatuksia aivan liian suuressa vapaudessa. Jumala selvästi armahtaa ketä armahtaa, mutta tämä ajatus on hukutettu eräänlaiseen ihmissääliin, armahtavaisuuteen ja rakkaudellisuuteen, jolle ei sittenkään taida olla vastinetta Jumalan Sanassa! Luemme mielellämme rakkauden ylistyksen ja yhdistämme siihen kaikki lempeimmät ajatuksemme ”peittääksemme kaiken inhimillisen heikkouden”, ohittamalla suurella kiireellä:

”Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.”

Minä voin siis uhrata kaiken arvokkaimmaksi näkemäni, ilman jumalallista perustelua, sen hyödyttämättä minua millään tavoin! Muutamat sanat saavat meidät automaattisesti palaamaan Sauliin, joka hengellisessä innoituksessaan ja innostuksessaan toteaa:

”Amalekilaisilta ne on tuotu; sillä kansa säästi parhaat lampaat ja raavaat uhrataksensa ne Herralle, sinun Jumalallesi; mutta muut me olemme vihkineet tuhon omiksi…” (1.Sam.15).

Saul panee kaiken kansan tilille, vaikka todellisuus Jumalan silmissä kuitenkin kuuluu:

”Miksi et kuullut Herran ääntä, vaan syöksyit saaliin kimppuun ja teit sitä, mikä on pahaa Herran silmissä?”

Kuinka suuri merkitys elämässämme onkaan Herran äänen kuulemisella, Hänen tahtonsa muuttamattomana toteuttamisessa! Me saatamme kokea kaiken tekemämme keskellä uskonnollista hurmiota ja ”suorastaan rajattomia siunauksia”, niin kuin monesti olen joutunut kuulemaan. Saul uskonnollisessa innoituksessaan laati itselleen muistomerkin Karmeliin, mutta karmaisevin muistomerkki hänestä on kirjoitettuna sanoihin:

”…mutta minun armoni ei poistu hänestä, niinkuin minä poistin sen Saulista, jonka minä poistin sinun tieltäsi.”

Tässä viimeisessä ajassa on ajattelumme laajennuttava viimeinkin näkemään jumalallinen kokonaisuus:

”Kuka on Herran Henkeä ohjannut, ollut hänen neuvonantajansa ja opettajansa? Kenen kanssa hän on neuvotellut, joka olisi hänelle ymmärrystä antanut ja opettanut oikean polun, opettanut hänelle tiedon ja osoittanut hänelle ymmärryksen tien? Katso, kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen vaa'assa. Katso, merensaaret hän nostaa kuin hiekkajyvän. Ei Libanon riittäisi polttopuiksi eikä sen riista polttouhriksi. Kaikki kansakunnat ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat hänelle kuin olematon ja tyhjä.” (Jes.40).

Herramme sovituskuolema riittää kaikille, mutta missä on rajaton armo, jos me tallaamme sen jalkoihimme?

Miksi pitäisi olla niin erinomainen?

”…ettei kukaan ajattelisi minusta enempää, kuin mitä näkee minun olevan tai mitä hän minusta kuulee. Ja etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi. Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.” (2.Kor.12).

Me olemme jotakin aivan erinomaista, mutta emme toistemme, vaan Jumalan silmissä, hänen valintansa johdosta! Mikään inhimillinen piirre ei tee meistä päätä pidempiä, kuten voimme lukea Saulista aikanaan. Jumala valitsi hänet kansansa ruhtinaaksi näyttääkseen ihmisille, että vain Hän on todellinen Kuninkaamme ja hallitsijamme. Jumalalle ei sattunut Saulin kohdalla mitään virhettä, koska Hän on Kaikkivaltias ja Kaikkitietävä. Ihmiselle oli nyt vain näytettävä mihin inhimillinen erinomaisuus johtaa!

”Varhain seuraavana aamuna Samuel lähti tapaamaan Saulia. Mutta Samuelille ilmoitettiin: ’Saul on mennyt Karmeliin ja pystyttänyt sinne itsellensä muistomerkin’…”(1.Sam.15).

Kuinka ihania ja merkittäviä ovatkaan nämä muistomerkit etenkin pystyttäjiensä mielessä ja silmissä! Miksi niitä pystytetään niin pienistäkin mielijohteista? Saul oli oikeastaan vasta ensimmäistä kertaa mielestään onnistunut virkaansa kuuluvassa tehtävässä.

”Samuel tuli Saulin luo, sanoi Saul hänelle: ’Herra siunatkoon sinua! Minä olen täyttänyt Herran käskyn’.”

Mutta jumalanmies Samuel näki kuitenkin jotakin paljon laajempaa ja kauemmaksi ulottuvaa!

”Mitä tämä lammasten määkiminen sitten on, joka kuuluu minun korviini, ja tämä raavaiden ammuminen, jonka kuulen?”

Miksi me tänä päivänä kuulemme kaikenlaista, vaatimattomallekin ymmärrykselle outoa ääntä ja ääntelyä? Me saamme kuulla mitä voimallisimpia siunauksen toivotuksia ja kohdata iloisia kasvoja, mutta jo nenämmekin haistaa kaikenlaisen ylimääräisen läsnäolon. Meille on jo aivan liiaksi korostettu hengellisen alistumisen tärkeyttä ja varotettu jopa Pyhän Hengen pilkasta, jos arvostelemme eteemme tulevia ja tuotuja asioita. Olisiko tässä asiayhteydessä jonkinlainen selventävä sanoma meillekin tässä ajassa, jossa niin usein saamme tuntea alamittaisuutta ja puutteellisuutta päätänsä pidempien ollessa äänessä?

”Amalekilaisilta ne on tuotu; sillä kansa säästi parhaat lampaat ja raavaat uhrataksensa ne Herralle, sinun Jumalallesi; mutta muut me olemme vihkineet tuhon omiksi…”

Herra oli selvästi tuonut julki tahtonsa ja antanut selvät ohjeet, mutta pakanallisen uskonnon parhaat palat saivat Saulin selittämään kuulemansa ohjeet itselleen sopivalla tavalla, itsekiitollisuudessaan laatiakseen muistomerkin, ei hengelliselle tapahtumalle, vaan itselleen! Kuka siis rohkenisi arvostella näin merkittävää henkilöä tai hänen toimintaansa?

”Silloin Samuel sanoi Saulille: ’Lopeta; minä ilmoitan sinulle, mitä Herra on minulle tänä yönä puhunut’. Hän sanoi hänelle: ’Puhu’.”

Miksi minäkin haluaisin huudahtaa niin usein: ”Lopeta!”? Saul aikanaan tuskin osasi odottaa sitä, mitä sai kuulla sanottuaan: ”Puhu”. Tässä tulee omakohtaisten kokemusten perusteella mieleen Hesekielin kohta:

”He tulevat sinun luoksesi joukoittain, istuvat edessäsi minun kansanani ja kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan, sillä he osoittavat rakkautta suullansa, mutta heidän sydämensä kulkee väärän voiton perässä. Ja katso, sinä olet heille kuin rakkauslaulu, kauniisti laulettu ja hyvin soitettu: he sanojasi kyllä kuuntelevat, mutta eivät tee niitten mukaan.” (Hes.33)

On mielenkiintoista jatkaa aiheesta luettuamme Samuelin vastauksen:

”Ja Herra lähetti sinut matkaan ja sanoi: 'Mene ja vihi tuhon omiksi nämä syntiset, amalekilaiset, ja sodi heitä vastaan, kunnes olet tehnyt heistä lopun'. Miksi et kuullut Herran ääntä, vaan syöksyit saaliin kimppuun ja teit sitä, mikä on pahaa Herran silmissä?’ Saul vastasi Samuelille: ’Minähän olen kuullut Herran ääntä ja tehnyt sen matkan, jolle Herra minut lähetti. Minä olen tuonut tänne Agagin, Amalekin kuninkaan, ja vihkinyt tuhon omiksi amalekilaiset. Mutta väki on ottanut saaliista lampaita ja raavaita, parhaan osan siitä, mikä oli vihitty tuhon omaksi, uhrataksensa ne Herralle, sinun Jumalallesi, Gilgalissa. Silloin Samuel sanoi: ’Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva. Sillä tottelemattomuus on taikuuden syntiä, ja niskoittelu on valhetta ja kuin kotijumalain palvelusta. Koska sinä olet hyljännyt Herran sanan, on myös hän hyljännyt sinut, etkä sinä enää saa olla kuninkaana’.”

Miettikäämme todella vakavasti: ”Kannattaako koetella Jumalan armahtavaisuutta?”

”Minun armossani on sinulle kyllin!”

”Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo.  Sinä kaiketi sanot minulle: "Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?’ Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ’Miksi minusta tällaisen teit?’ Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten?” (Room.9).

Me uskovaisina emme varmaankaan mielestämme riitele missään suhteessa Jumalamme kanssa, vai miten on? Raamattu selvästi kehottaa meitä tyytymään siihen, mitä meille Ylhäältä suodaan, mutta inhimilliselle olennolle se ei todellakaan ole mikään helppo asia!

Itse heräsin jälleen kerran tänä aamuna melko ristiriitaisissa tunnelmissa. En kerta kaikkiaan voinut tuntea mitään erikoista iloa ja tyytyväisyyttä, vaikka eilen oli todella mukava päivä yhdessä uskovaisten kanssa luonnon keskellä. Huokaisin jälleen kerran, en mitenkään hyvän olon vallassa: ”Auta Herra, jälleen tänään!”

Rehellisyyden nimessä täytyy sanoa, ettei oikeastaan mikään vastaa niitä odotuksia, joita viimeisimmät vuosikymmenet sisimmässä herättivät. Saan olla kiitollinen hyvästä asunnosta, siitäkin terveydestä mikä on jäljellä, jokapäiväisestä, oikeastaan runsaasta ja hyvälaatuisesta ruuasta. Mutta kaikesta huolimatta jokin sisimmässä mäkertää, vastoin parempaa hengellistä tietoa. Suurin osa olemustani on kiitollinen Jumalalleni kaikesta hengellisestä rikkaudesta, mutta osa viittaa jatkuvasti, vastoin tahtoanikin, Paavalin sanoihin:

”Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä…” (2.Tim.1)

Minä siis tiedän eläväni viimeisissä päivissä, ja siitä johtuenko kaikki lainauksemme asiat tulevat aivan liian lähelle? Rehellisyyden nimissä oikeastaan mikään Jumalan asioiden ulkopuolella ei ole enää entisensä. Menneinä aikoina ei ympärilläni ollut hurrattavaksi asti hyviä läheisiä tai ystäviä. Nyt on oikeastaan enemmän hyvän päivän tuttuja kuin koskaan aikaisemmin, mutta jokin sisimmässä kuitenkin mäkertää, niin kuin kerrotaan sotiemme sankareiden tuntemuksista vihollisen linjoilla. En tiedä valitanko vai riitelenkö Jumalani kanssa, mutta oikeastaan kaikenlainen inhimillinen tuki ja turva on ikään kuin viety jonkinlaisen rajan taakse, mistä se kurkistelee, mutta pysyy kuitenkin piilossa. Valitan suojelusenkelini käytöstä, Hänen pitäessään sellaisen välimatkan ympärilläni! Hänellä on kuitenkin selvät ohjeet, joten on tyytyminen osaani!

Miksi kirjoitan tällaista? On varmaankin meille jokaiselle parasta olla mahdollisimman rehellinen ja myöntää tyytymättömyytemme ja valituksemme, koska maallisella alueella juuri mikään ei enää toteudu mieltymyksemme mukaisesti. Heräsin aamulla saman Paavalin tilitykseen:

”…ettei kukaan ajattelisi minusta enempää, kuin mitä näkee minun olevan tai mitä hän minusta kuulee. Ja etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi. Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.” (2.Kor.12).

”Minun armossani on sinulle kyllin!” Kuinka suuri Jumalan armo onkaan tullut osaksemme, kun Hän sellaisella tavalla valmistelee meitä kohtaamiseensa!

Armollinen Jumala

”Sillä Moosekselle hän sanoo: ’Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan’.  Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen. Sillä Raamattu sanoo faraolle: ’Juuri sitä varten minä nostin sinut esiin, että näyttäisin sinussa voimani ja että minun nimeni julistettaisiin kaiken maan päällä’.  Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo.  Sinä kaiketi sanot minulle: "Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?’ Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ’Miksi minusta tällaisen teit?’ Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten?” (Room.9).

Miksiköhän tässä sanankohdassa päähuomio helposti kiinnittyy siihen, mitä sanotaan faaraosta, saaden meidät ajattelemaan vain kielteisiä asioita? Eikö meidän tulisi henkilökohtaisten kokemusten perusteella viedä ajatuksemme ja mielenkiintomme kaikkeen siihen, mitä Jumalamme meille on suonut ja lahjoittanut armossaan?

”Sillä Moosekselle hän sanoo: ’Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan’.”

Mitä Hän sanoo juuri tällä hetkellä sinulle, minulle? Oikeastaan kaikki Vanhan Testamentin ajatukset on tallennettu meille ohjeeksi ja myöskin varoitukseksi.

”Tämä, mikä tapahtui heille, on esikuvallista ja on kirjoitettu varoitukseksi meille, joille maailmanaikojen loppukausi on tullut. Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea.” (1.Kor.10).

Mitä meidän tulee erikoisesti katsoa tässä ajassa, jossa ihmiset seisovat mitä erilaisimpien tukien varassa?

”Kansa istui syömään ja juomaan, ja he nousivat iloa pitämään.” (1.Kor.10).

Kautta koko maailman voittaa alaa hengellinen istuminen, syöminen ja juominen kansan ilahduttamiseksi ja viihdyttämiseksi. Puhutaan paljonkin Jumalan armosta, mutta ei kerrota ollenkaan, että se ei ole rajaton kaikkien ihmisten kohdalla, jos se tallataan maahan tottelemattomuuden ja itsetietoisuuden hengessä!

On varmaankin ainakin parikymmentä vuotta siitä, kun erään suuren vapaan seurakunnan vanhemmistoveli surullisena kertoi meille, kuinka heidän seurakunnassaan ei enää oikeastaan ollenkaan julisteta puhdasta Jumalan Sanaa, vaan kokoukset ovat enemmänkin kuin musikaalia ja ihmisten viihdyttämistä. Jos näin oli jo silloin, miten sitten tänään!

Olkaamme kiitolliset siitä Jumalan armosta, joka on tullut osaksemme ja riippukaamme yksinomaan Hänessä!

”Mutta te, jotka riipuitte kiinni Herrassa, teidän Jumalassanne, te kaikki olette elossa vielä tänä päivänä. Katso, minä olen opettanut teille käskyt ja säädökset, niinkuin Herra, minun Jumalani, on minua käskenyt, että seuraisitte niitä siinä maassa, jota te menette ottamaan omaksenne. Noudattakaa ja seuratkaa niitä, sillä se on oleva teidän viisautenne ja ymmärryksenne kansojen silmissä.” (5.Moos.4).

Viisautemme ja ymmärryksemme

”Mutta te, jotka riipuitte kiinni Herrassa, teidän Jumalassanne, te kaikki olette elossa vielä tänä päivänä. Katso, minä olen opettanut teille käskyt ja säädökset, niinkuin Herra, minun Jumalani, on minua käskenyt, että seuraisitte niitä siinä maassa, jota te menette ottamaan omaksenne. Noudattakaa ja seuratkaa niitä, sillä se on oleva teidän viisautenne ja ymmärryksenne kansojen silmissä.” (5.Moos.4).

Mikä siis erottaa todelliset Jumalan lapset ja seuraajat muusta väestöstä? Baabelin tornista ja kaupungista on tullut kautta ihmiskunnan historian kestävä esikuva jumalakielteisestä elämästä ja ihmisten näkemyksistä. Ihmistä ei ole tarkoitettu palvomaan itseään eikä saavutuksiaan, vaan koko historia varoittaa meitä ihmismielen korostamisesta, mikä on peräisin lähteestä: ”Onko Jumala todella sanonut?” Kyllä, Jumala on todellakin puhunut ja sanonut asioita, jotka eivät ole ihmismielen mukaisia ja mieleisiä! Eikö Hän, joka on kaiken luonut ja järjestänyt, ole oikeutettu tekemään kaiken oman mielisuosionsa mukaisesti?

”Sillä Moosekselle hän sanoo: ’Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan’.  Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen. Sillä Raamattu sanoo faraolle: ’Juuri sitä varten minä nostin sinut esiin, että näyttäisin sinussa voimani ja että minun nimeni julistettaisiin kaiken maan päällä’.  Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo.  Sinä kaiketi sanot minulle: "Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?’ Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ’Miksi minusta tällaisen teit?’ Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten?” (Room.9).

Eroa ei siis tee ihminen, vaan yksinomaan Jumalan säädös.

”Noudattakaa ja seuratkaa niitä (käskyjä ja säädöksiä) , sillä se on oleva teidän viisautenne ja ymmärryksenne kansojen silmissä.”

Älkäämme siis halveksiko Jumalan armoa ja Hänen meille suomaansa mahdollisuutta erottautua kaikista muista kansoista. Ns. jumalankansa tässäkin ajassa on joutunut saman hengen valtaan kuin Israel Samuelin aikana, haluten jotakin, mikä yhdistää ehkä enemmänkin faaraoon kuin Elävään Jumalaan.

”’Niin aseta nyt meille oikeutta jakamaan kuningas, jollainen kaikilla muillakin kansoilla on.’ Mutta Samuel pahastui siitä, että he sanoivat: ’Anna meille kuningas jakamaan meille oikeutta’.” (1.Sam.8).

Ihminen on siis omassa viisaudessaan kautta aikojen halunnut asettaa itsensä ja Jumalan välille oman välittäjänsä, välimiehensä!

”Älkää lisätkö mitään siihen, mitä minä teille määrään, älkääkä ottako siitä mitään pois, vaan noudattakaa Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, jotka minä teille annan.”

Kaiken ihmisvoimaisen selityksen takana on väärä valtakäsitys, joka saa ihmisen lisäämään ja ottamaan pois selvästä Jumalan käskystä ja tahdosta!