Katso, Jumalan Karitsa! 1

"Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” (Matt.11).

Herramme ei aina ole aivan niin lähellä kuin mitä voisimme kuvitella kaikkien puheiden johdosta! Kuinka usein ovatkaan näiden puheiden pitäjät niin lähellä edessämme, että emme matkaakaan tarpeeksi pitkälle kohdataksemme todella Herran ja sen, mitä Hänellä on meille annettavana! Siksi väsymyksemme ja raskas olomme eivät häivykään kaikista lupauksista huolimatta?

Me olemme saaneet kuulla kaikenlaista hyvää mitä erilaisimmilta julistajilta, uskoen pääosiltaan kaiken heidän julkituomansa, mutta kuinka usein on käynyt niin, ettei Johannes Kastajan esikuva olekaan toteutunut kristillisessä vaelluksessamme! Me olemme kulkeneet hengellisesti jonkin matkaa eteenpäin kuulemiemme hyvien uutisten johdosta, mutta jos taakkamme eivät olekaan helpottaneet, herää oikeutettu kysymys siitä, olemmeko matkanneet aivan Herraamme asti, Hänen luoksensa? Olemmeko siinä määrin julistajan karisman lumoissa, että hän on sitonut meidät jonkinasteiseen välitilaan? Me olemme innolla ja hartaudella ottaneet vastaan kuulemamme julistuksen, mutta emme ole saavuttaneet sen valaisemaa päämäärää?

Jostakin syystä Raamatun lehdiltä on aina aivan erikoisella tavalla ponnahtanut esiin Johannes Kastajan esikuva, etenkin hänen sanansa ja todistuksensa:

”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” (Joh.3).

Miten hän aivan käytännön elämässä toteutti tämän omilla asenteillaan ja teoillaan?:

”Seuraavana päivänä Johannes taas seisoi siellä ja kaksi hänen opetuslapsistansa. Ja kiinnittäen katseensa Jeesukseen, joka siellä käveli, hän sanoi: ’Katso, Jumalan Karitsa!’ Ja ne kaksi opetuslasta kuulivat hänen näin puhuvan ja seurasivat Jeesusta.” (Joh.1).

Kunpa mekin, jokainen meistä, niin rivikansalaiset kuin julistajatkin, voisimme omaksua saman asenteen, voidaksemme kokea aivan uudenlaisen herätyksen ja muutoksen seurakunnan elämässä! Kunpa eivät kätemme heiluisi sinne tänne, vaan Johannes Kastajan tavoin osoittaisimme niin kädellämme kuin katseellammekin Häneen, joka on elämämme tärkein tekijä, lihaksi tullut Jumala, joka uhrasi itsensä meidän tähtemme! Me olemme vain jumalallisen todellisuuden välittäjiä, astioita, joita ei ole tarkoitettu merkille pantaviksi, vaan niiden sisältö, joka ansiottomasti on meihin uskottu. Me emme halua kenenkään pysähtyvän tai tarttuvan meihin ja seuraamme, vaan viestimme, totinen Jumalan Sana kuuluu: ”Älä katso minuun, katso Jumalan Karitsaan!” Mitä tästä seuraa? Me emme olekaan enää huomion keskipisteenä, vaan tietyissä vaiheissa saamme kokea yksinäisyyttä ja jopa hylkäämisenkin tunnetta!

”Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: ’Rabbi, se, joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä.’ Johannes vastasi ja sanoi: ’Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty.’” (Joh.3).

Kuinka monenlaisen tiedon kanssa onkaan meitäkin lähestytty ja olemme huolestuneet omasta osuudestamme, aivan turhaan ja perusteetta! Näinhän tuleekin olla! Mitä kaikkea olemmekaan valmiit ottamaan voidaksemme tavalla tai toisella tulla huomioiduksi, mutta kaikki ihmisten antama muuttuu jossakin vaiheessa jopa suoranaiseksi esteeksi Jumalan Valtakunnan työlle, kiroukseksikin!

Millainen esikuva meillä onkaan itsensä kieltäneessä Johannes Kastajassa! Kunpa sydämeemme voitaisiin Ylhäältä laittaa sama asenne, voidaksemme antaa saman todistuksen!:

”Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty.”

Mekin olemme vain edellä kulkijoita, edeltä lähetettyjä!

”Kristus teissä, kirkkauden toivo. Ja häntä me julistamme, neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella…” (Kol.1).

Kristus meissä! Millainen salaisuus! Silti osoitamme kädellämme muualle, kaikella viisaudella: ”Katso, Jumalan Karitsa!”

Ettekö ole lukeneet?

”Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä enemmän kysytään.” (Luuk.12).

Asetettuna Sanan Peilin eteen tulee joskus ahdistava tunne kaikkien vaatimusten ja odotusten suhteen. Olemmeko ollenkaan kykeneviä täyttämään meille asetetut odotukset, ja merkitseekö kristillinen elämä niin ahdistavia olosuhteita, ettemme selviä niistä?

Mistä tällaiset tuntemukset tulevat, mistä ne ovat peräisin? Tuleeko niitä välttääkseen tyytyä vain pinnalliseen sanantuntemukseen ja toimia niin kuin eräs veli, joka loistavin kasvoin kertoi lukevansa joka päivä Raamattua – hän luki joka ilta päivän tunnussanan!

Jos vähänkään tunnemme Herraamme ja Hänen Olemustaan, Hänen tahtoaan ja ajatuksiaan meitä kohtaan, käsitämme ettei ahdistava tunne perustu Hänen puheeseensa eikä ääneensä! Voitaneen joka tapauksessa todeta, että yleinen linjaus tässä nykyisessä maailmanajassa pyrkii kuuluttamaan meille kaiken muutokseen vaativan olevan vanhanaikaista ja merkityksensä kadottanutta. Eli tämä voidaan katsoa ilosanomaksi ja vapauttavaksi julistukseksi jokaiselle, joka haluaa palvella hengellisyyttä omien näkemystensä ja ajatustensa mukaisesti!

Mutta puolivuosisataisen kokemuksen perusteella kirjoittaja rohkenee väittää lähes kaiken ahdistavan tunteen lähteeksi ikiaikaisen farisealaisuuden, joka on valmis kuormittamaan ihmistä omilla selityksillään ja laillisuuksillaan!

”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee. He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellakaan liikuttaa. Ja kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat.” (Matt.23).

Millaisia istuimia saammekaan nähdä ja kokea elämämme aikana; ahdistukseksemme ja suoranaiseksi peloksemme! Eivätkö nämä edellä olevat muutamat sanat valaisekin sisimpäämme ja tuo esiin kaksijakoisuuden, joka vallitsee tämänkin ajan kristillisessä elämässä? Mikä on selvästikin toinen laita?

”Ja hän sanoi heille: ’Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niin Ihmisen Poika siis on sapatinkin herra.’” (Mark.2).

Sapatti oli aikanaan ja on vieläkin suuri kiistakysymys juutalaisuuden ja kristillisyyden piirissä. Sen alkuperäinen tarkoitus ja merkitys hukutettiin inhimillisten selitysten mudan alle, tehden siitä lähes kestämätön vaatimus! Mutta mitä sanoo tähän meidän Oma Herramme?:

”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” (Matt.11).

Miten tämä kertomuksemme jatkuu seuraavassa luvussa?

”Mutta kun fariseukset sen näkivät, sanoivat he hänelle: ’Katso, sinun opetuslapsesi tekevät, mitä ei ole lupa tehdä sapattina.’ Niin hän sanoi heille: ’Ettekö ole lukeneet, mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen seuralaistensa oli nälkä, kuinka hän meni Jumalan huoneeseen, ja kuinka he söivät näkyleivät, joita ei hänen eikä hänen seuralaistensa ollut lupa syödä, vaan ainoastaan pappien? Tai ettekö ole lukeneet laista, että papit sapattina pyhäkössä rikkovat sapatin ja ovat kuitenkin syyttömät? Mutta minä sanon teille: tässä on se, joka on pyhäkköä suurempi. Mutta jos tietäisitte, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria', niin te ette tuomitsisi syyttömiä. Sillä Ihmisen Poika on sapatin herra.”

”Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä. Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.” (Ps.103).

”Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea. Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus; ja Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1.Kor.10).

Itsensä valmistamisesta

”’Iloitkaamme ja riemuitkaamme ja antakaamme kunnia hänelle, sillä Karitsan häät ovat tulleet, ja hänen vaimonsa on itsensä valmistanut. Ja hänen annettiin pukeutua liinavaatteeseen, hohtavaan ja puhtaaseen: se liina on pyhien vanhurskautus.’ Ja hän sanoi minulle: ’Kirjoita: Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle!’ Vielä hän sanoi minulle: ’Nämä sanat ovat totiset Jumalan sanat.’” (Ilm.19).

Jos milloinkaan, niin juuri nyt kaikuvat hengellisissä maailmoissa ”nämä totiset Jumalan sanat”! Ne tahtovat teroittaa meille sitä tietoisuutta, jonka tulee vallita jokaisen todellisen jumalanlapsen sisimmässä! Me emme tiedä milloin Herramme tulee pilvissä noutamaan kokonaisseurakuntansa, ja vielä vähemmän tiedämme milloin itse kukin meistä kuulee nimensä huudettavan tuonpuoleisesta! Jo ennalta, Korkeudessa tiedettynä hetkenä, elämämme tiimalasin hiekka valuu loppuun ja meidän sielumme vaaditaan meiltä pois, ja kaikki, absoluuttisesta kaikki oma päätösvaltamme lakkaa olemasta!

Me emme ole matkalla, menossa, mihinkään vähäpätöiseen tilaisuuteen, vaan Jumalallisen Täyttymyksen Karitsan Hääjuhlaan! Olemmeko todellakin niin suuresti unohtaneet sen? Kaikki maailmalliset ja petolliset myrskyt pyrkivät uskomattoman havaitsemattomalla tavalla sumentamaan hengellisen näkökykymme, niin että laiminlyömme tuiki tarpeellisen valmistautumisen. Kuinka ensisijaisen tärkeätä tulisikaan meille olla oikeanlaisen mielialan, juhlallisen tunteen sitä kohtaan, mihin meidät on taivaallisina lähettiläinä kutsuttu! Jonkinlainen hämärääkin hämärämpi käsitys kaikesta on ajatus mahdollisesta kutsusta itsenäisyyspäivän juhliin koko maan kerman kanssa! Ei, ei, me emme ole matkalla maallisten ylhäisten ja herrojen juhliin, vaan Yhden ja Ainoan Herran juhlaan, jonka loistokkuutta kuvaamaan ei mikään maallinen esikuva riitä!

Mitä jos postiluukusta tipahtaisi kutsu vaikkapa vain johonkin merkittävään kotikaupungin juhlaan? Kirjoittaja olisi hetkessä suoranaisessa paniikissa, sillä hänellä ei ole yhtään ainoata kelvollista pukua, saati sitten frakkia tai vastaavaa! Tässä taitaa viimeinkin olla todella hyvä esikuva siitä, mitä sisimmässämme tulisi tapahtua! Miksi emme ole suuremmassa paniikissa, hädässä sen suhteen, olemmeko valmiita astumaan koko sielumme merkittävimpään juhlaan? Käsitämmekö todella, että jokaisen, aivan jokaisen, on pukeuduttava juhlan mukaiseen asuun? Kuka tahtoo meiltä katoavan tämän mitä selvimmän todellisuuden?

”Mutta kun kuningas meni katsomaan pöytävieraita, näki hän siellä miehen, joka ei ollut puettu häävaatteisiin. Ja hän sanoi hänelle: 'Ystävä, kuinka sinä olet tullut tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?' Mutta hän jäi sanattomaksi. Silloin kuningas sanoi palvelijoille: 'Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulos pimeyteen.' Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.” (Matt.22).

Pahin vihamiehemme tietää jäävänsä noiden vihaamiensa juhlien ulkopuolelle ja haluaa mahdollisimman monen jäävän niistä paitsi, hänen seurakseen. Kuinka kauhistuttava ajatus - jäädä ikuisesti ulkopuolelle, ja millaiseen seuraan! Siksi hengellisiin korviimme kantautuvat mitä rakkaudellisimmat ja sydämellisimmät, totisimmat Jumalan sanat:

”Iloitkaamme ja riemuitkaamme ja antakaamme kunnia hänelle, sillä Karitsan häät ovat tulleet, ja hänen vaimonsa on itsensä valmistanut.”

Jos missä, niin tässä yhteydessä tulee esiin se hengellinen vastavuoroisuus, jota useaan otteeseen olemme halunneet tuoda esiin! Lukekaamme todella tarkkaan, mitä meille tahdotaan sanoa.

”…hänen vaimonsa on itsensä valmistanut.”

Siis meidän itse kunkin osuutemme!

”Ja sitä palvelijaa, joka tiesi herransa tahdon, mutta ei tehnyt valmistuksia eikä toiminut hänen tahtonsa mukaan, rangaistaan monilla lyönneillä. Sitä taas, joka ei tiennyt, mutta teki semmoista, mikä lyöntejä ansaitsee, rangaistaan vain muutamilla lyönneillä. Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä enemmän kysytään.” (Luuk.12).

Kuinka ankaraa tekstiä! Me emme totisesti halua enää lisää lyöntejä entisten lisäksi, vaan haluamme valmistelujemme johdosta kokea seuraavan:

”Ja hänen (itsensä valmistaneen vaimon) annettiin pukeutua liinavaatteeseen, hohtavaan ja puhtaaseen: se liina on pyhien vanhurskautus.’ Ja hän sanoi minulle: ’Kirjoita: Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle!’ Vielä hän sanoi minulle: ’Nämä sanat ovat totiset Jumalan sanat.’”

Itsensä valmistaminen ja vasta sen jälkeen lopullinen pukeutuminen!

Puhdistautua ja antaa puhdistaa!

Puhdistautua ja antaa puhdistaa!

Lainauksia liittyen eiliseen aiheeseemme:

”Peseytykää, puhdistautukaa; pankaa pois pahat tekonne minun silmäini edestä, lakatkaa pahaa tekemästä. Oppikaa tekemään hyvää; harrastakaa oikeutta, ojentakaa väkivaltaista, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa. Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra.” (Jes.1).

”Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu. Autuaat ne, jotka pesevät vaatteensa, että heillä olisi valta syödä elämän puusta ja he pääsisivät porteista sisälle kaupunkiin!” (Ilm.22).

”Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois; ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän. Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä olen teille puhunut. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä.” (Joh.15:1).

”…niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton.” (Ef.5:25-)

”Jos nyt joku puhdistaa itsensä tämänkaltaisista, tulee hänestä astia jaloa käyttöä varten, pyhitetty, isännälleen hyödyllinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmis.” (2.Tim.2:21).

”…odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.” (Tiit.2:13-14).

”…kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!” (Hebr.9:14).

”Puhdistakaa sielunne totuuden kuuliaisuudessa vilpittömään veljenrakkauteen ja rakastakaa toisianne hartaasti puhtaasta sydämestä, te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.” (1.Piet.1:22).

”Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1.Joh.1;7-).

Valmistaudu kohtaamaan Herra!

Jo joidenkin päivien ajan on sydämelläni ollut julkaista jälleen kerran uudelleen tämä kirjoitus, jonka aikanaan koin saaneeni ikään kuin saneltuna ja minä toimin ainoastaan kirjoittajana. Se sisältää mitä vakavimman puhuttelun meille juuri tässä ajassa. Siunatkoon Herra jokaista lukijaa!

Kuten blogisivustomme alussa lukee, on luvallista ja toivottavaakin, että kirjoitusta lähetetään ja kopioidaan ilmoittamalla samalla tekstin lähde: minunlaitumenilampaat.blogspot.fi.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Juhlavaatteista

Jo julkaistusta kirjoituksesta.

Tilanne näytti todella pahalta, ja Johannes olisi saarnannut mieluummin mistä tahansa kuin siitä, mitä hänen sydämellensä ja suuhunsa ylhäältä annettiin. Kaikki saarnaaminen näytti kuitenkin turhalta, sillä jos kokouksessa oli saarnattu siitä, ettei tullut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä, olivat ihmiset sanoneet aamenensa useampaankin kertaan, mutta heti kokouksen jälkeen oli keittiössä alkanut ankara ruodinta, jonka kohteena hyvin usein oli itse Johannes. Näin ei voinut jatkua, sen tämä saarnamies tunsi sydämellänsä, mutta kaikki alkoi näyttää yhä synkemmältä ja synkemmältä, niin että loppujen lopuksi häntä ei enää pyydetty saarnaamaan sen paremmin omaan seurakuntaan kuin ei kauemmaksikaan!

Mutta jos oli paljon vääriä asioita, tahroja uskovaisten vaatteissa, niin eikö tämä ollut juuri se aika, jolloin kaikki tuli laittaa kuntoon Karitsan häitä varten? Eikö tämä ollut juuri se aika, jolloin Morsiamen tuli tehdä valmisteluja kohdataksensa Ylkänsä? Eikö tämä ollut se aika, jolloin tuli panna pois kaikki painot ja kuormat, jotka olivat esteenä Herraa vastaan nousemiselle? Inhimilliset perinnäissäännöt ja epäraamatulliset opit tuli panna pois ja avata sydämet Herran puheelle, palata takaisin siihen, mitä apostolit ja profeetat olivat opettaneet, palata takaisin isien uskoon. "Takaisin Raamattuun!" oli julistettu kautta vuosien, mutta väki oli ikään kuin polkenut paikallaan. Tiedettiin mitä tulisi tehdä ja minne mennä, mutta vain harva kulki sitä kohti!

Johannekselle alkoivat tulla jälleen taivaalliset, hengelliset näyt. Maalliset esikuvat toivat hänen silmiensä eteen jotakin sellaista, mikä sai hänet kesken ruokapöydässä istumisen melkein purskahtamaan itkuun. Oli aika peseytyä, puhdistautua, taivaallista hääjuhlaa varten. Mutta mitä teki morsian tässä ajassa, miten hän käyttäytyi? Morsian tiesi, että tuli tehdä valmisteluja, peseytyä, puhdistautua, pukeutua hääpukuun, peseytyä Sanan kylvyssä. Mutta miksi oli niin vähän vaahtoa, miksi niin vähän likaa irtosi? Näytti todellakin siltä, että halutessaan tietää kaikki salaisuudet ja kaiken jumalallisen, seurakunnalla ei ollutkaan aikaa muuhun kuin uuden kuulemiseen ja uuden tietämiseen! Kuka peseytyi, kuka puhdistautui? Halutessansa tietää enemmän ja enemmän, oli kuin seurakuntalaiset olisivat yhä enemmän ja enemmän varastoineet pesuainetta kotiinsa. Päivästä toiseen kerättiin valkaisuaineita, pesupulvereita ja saippuoita, ja pian kaapit olivat pullollaan hygieniatuotteita, tuoksuvia deodorantteja ja hyväntuoksuisia hajusteita. Kuukaudesta toiseen kierrettiin kaupoissa ja ostettiin uusia ja erilaisia merkkejä ja laatuja. Seurakunta valmistautui juhlaansa hankkimalla kotinsa täyteen pesuaineita, ja kaikki mahdolliset säiliöt täytettiin vedellä. Pesuaineesta ja vedestä ei ollut puutetta missään, ja kukin kerskasi omalla varastollaan, joka näytti suuremmalta ja paremmalta kuin naapurin varasto.

Jokaisen uskovaisen talouden täyttivät siis nyt nämä varastot, mutta siitä huolimatta alkoi itse kukin haista entistä enemmän, ja jokaisen vaatteet olivat päivästä toiseen likaisemmat ja haisevammat. Kasvot alkoivat olla kuin nokisutareilla, ja vaikka itse kukin tottui omaan hajuunsa, oli lemu sietämätön siellä, missä enemmän seurakuntalaisia oli koolla. Lika oli pinttynyt kiinni itse kunkin vaatteisiin ja ihoon, ja hiukset olivat kuin likamöykky kunkin pään päällä, niin että seurakunnankokoukset aiheuttivat sanoinkuvaamatonta pahoinvointia ulkopuolisille ja niille harvoille, jotka olivat peseytyneet. Johannes koki seisovansa puhujanlavalla ja huutavansa täyttä kurkkua: "Peseytykää, peseytykää, puhdistautukaa, puhdistautukaa!" Seurakunta huusi hänelle yhteen ääneen, niin että koko rakennus tärisi: "Anna meidän olla, niin kuin olemme, meistä tuntuu hyvältä!" Uudelleen Johannes huusi: "Katsokaa peiliin ja nähkää millaisia olette! Peskää vaatteenne, peseytykää Sanan kylvyssä, sillä Herra tulee pian!" Ja kuorossa kuului jälleen vastaus: "Me emme halua kuulla tuollaista, kerro meille lisää erilaisista pesuaineista! Me haluamme lisää pesuainetta!"

Johannes alkoi vapista koko ruumiiltansa ja huusi jälleen koko sydämensä tuskassa: "Teillä on kaikilla kotinne täynnä pesuainetta ja varastot täynnä vettä! Miksi te ette peseydy, miksi te ette pese vaatteitanne, kohta on liian myöhä! Ylkä tulee, menkää häntä vastaan, mutta tuollaisessa kunnossa te ette voi tehdä sitä!" Kuinka irvokas tämä kuva olikaan, mutta kuinka elävä ja todellinen se oli kaikesta huolimatta! Eräs toinenkin kuva tuli hänen mieleensä.

Vuosia sitten hänen ja vaimonsa Marian välit olivat olleet todella tulehtuneet, ja Johanneksen lähtiessä yhdelle lähetysmatkoistansa, selviteltiin asioita melko kiivaassa hengessä. Maria oli lopen väsynyt kaikkeen työmääräänsä, ja ainakin puheidensa mukaan tarvitsi lepoa kaikesta siitä työstä, mitä Johannes hänelle teetti. Johannes olisi nyt pois lähes kaksi kuukautta, ja tänä aikana Marialla olisi hyvä tilaisuus levätä ja valmistautua kohtaamaan elämä aivan uudella tavalla Johanneksen palatessa kotiin tämän luokse. Olisi aikaa miettiä elämää ja syventyä hengellisiinkin asioihin. Kumpikin luotti siihen, että kahden kuukauden kuluttua kaikki olisi toisin, sillä molemmat saisivat keskittyä omiin puuhiinsa.

Vaikka avioliitto oli kovastikin myrskyisä, ja vaikeuksista ei ollut puutetta, oli kummallakin ikävä toisiansa. Välimatkaa oli yli kymmenentuhatta kilometriä, ja aika kului Johannekselta hitaasti, sillä saarnamatka oli todella vaativa ja rasittava. Illoin oli vaikea saada unta kovassa kuumuudessa ja huonossa sängyssä. Moskiitot surrasivat huoneessa, ja ajatukset riensivät kotiin. Tietynlainen mielikuvitus ja toiveajattelu olivat hyvässä maaperässä tässä kaukaisessa maailmankolkassa, ja Johannes uskoi kaiken muuttuvan jälleen hyväksi. Marian kasvot oli ajoittain vaikea palauttaa mieleen, mutta kun tuo kuva jälleen tuli silmien eteen, oli kaikki ikään kuin kaunistunut, ja Johannes odotti sitä hetkeä kun vaimo olisi vastassa lentoasemalla. Varmastikin tämä oli laittanut itsensä sievän näköiseksi ja pukeutunut siihen leninkiin, josta Johannes piti eniten!

Matka oli vaatinut kovan veronsa, ja painoa oli pudonnut noin kymmenen kiloa, sillä kummallinen sairaus oli vaivannut melkein matkan alusta asti. Kuinka hyvä olisikaan mennä kotiin ja kohdata levännyt ja virvoittunut Maria, joka olisi pitävä hyvän huolen huonossa kunnossa ja väsyneenä palaavasta miehestänsä!

Kun kone laskeutui lentokentälle, huokaisi Johannes onnesta. Jälleen kotona hengissä ja melkein terveenä! Mieli kaipasi nähdä perhettä, ja heti tullin jälkeen katse etsi Mariaa. Paikalla oli runsaasti vastaanottajia, ja kädet heiluivat ja iloiset ilmeet olivat vallitsevina, sillä kauan odotetut rakkaat saapuivat kotiin. Muutaman kerran Johannes jo ajatteli nähneensä Marian, ja heilutti kättänsä muutamalle ventovieraalle. Onneksi kaikki heiluttivat, eikä kukaan huomannut tätä erehdystä! Mieli alkoi tulla jo hieman hämilliseksi, ja kun ketään ei tullut vastaan, ehti Johannes jo paikoitusalueelle ennen kuin hän näki heidän autonsa saapuvan renkaat vinkuen kulman takaa. Maria oli myöhässä, mutta tuli sentään ennen kuin saapuva oli ehtinyt pettyneenä astua linja- autoon!

Johanneksen mieliala oli jo melkoisesti laskenut, mutta saavuttuaan auton luokse hänen rintaansa kouraisi sellainen tunne, mitä hän ei ollut valmistautunut kokemaan. Kädet puristivat matkalaukkujen kahvoja sellaisella voimalla, että rystyset olivat valkoisena ja kurkku tuntui kuristuvan kasaan. Mitä kauheata olikaan tapahtunut, kun Maria oli tuon näköinen! Hän oli odottanut jotakin aivan muuta, kuin mitä hänen silmiensä eteen nyt astui! Ei ollut Marialla kaunis leninki päällänsä, ei hän näyttänyt levänneeltä, vaan mielikuvituksen luoman ihanan ladyn sijasta hänen eteensä asteli väsynein askelin ja tavaton uupumus kasvoilla "pyykkärimuija" samat vaatteet päällä, jotka tällä olivat hänen puuhatessaan puutarhassa tai kanalassa. Johannes pelkäsi tunteitansa, pelkäsi näkemäänsä! Pettymys oli niin tavaton, että sanaakaan hän ei saanut sanotuksi ennen kuin laukut olivat takakontissa ja lentokenttä jäi taakse.

"Millainen oli matka?" kysyi Maria, ja odottamatta toisen vastausta alkoi kertoa siitä kuinka väsynyt hän oli kaikesta siitä työstä, mitä hänellä oli kotona ollut. Hän oli kuolemanväsynyt ja sairaskin. Koko kotimatkan ajan sai Johannes kuulla samaa vanhaa virttä elämän kurjuudesta ja siitä, kuinka vaimolla ei ollut aikaa käydä edes suihkussa kun tuli sellainen kiire lentoasemalle. Oli ollut vähällä tulla kolari vuoriston mutkaisilla teillä, kun oli sellaisella vauhdilla ehdittävä konetta vastaan. Olisihan mies toki päässyt linja-autollakin kotiin, mutta eihän se käynyt päinsä, vaikka toisella olikin sellainen työtaakka yllänsä!

Johanneksen sisintä kuristi yhä enemmän ja enemmän. Hän tuli vaarojen keskeltä kotiin, ja vaimo puhui kuin papupata kaikesta siitä, mitä Johannes oli kaikkien vuosien ajan kuullut enemmän kuin tarpeeksi. Kahden Afrikan maan rajalla oli jouduttu kulkemaan risaisella linja-autolla, ja koko ajan sai pelätä jotakin tapahtuvan. Aivan rajan lähellä olivat aseistautuneet miehet pysäyttäneet auton keskellä viidakkoa ja ajaneet kaikki ulos tarkastusta varten. Matkatavarat oli tutkittu mitä tarkimmin, ja koko tilanne oli tuntunut kauhistuttavalta. Eräänä yönä oli ollut maanjäristys ja hotelli oli vapissut. Koko ajan oli saanut pelätä ja varoa ympärillä olevia ihmisiä, sillä edes veljeys ei taannut turvallisuutta, jos piti esillä tuntuvaa rahasummaa. Rahat oli kätkettävä hyvin, ja otettava kerralla esiin vain hyvin pieniä summia ja esiinnyttävä köyhänä. Ja nyt Maria jatkoi samaa vanhaa valitusvirttä siitä, kuinka hänellä ei ollut lainkaan aikaa valmistautua Johanneksen tuloon! Kaunis leninkikin oli pyykkikorin pohjalla, ja illaksi hän oli lupautunut menemään naapuriin lapsia katsomaan.

Jos Johannes olisi hartaasti halunnut painua maan alle tai palata takaisin pimeimpään Afrikkaan, niin mitä olisikaan Herra Jeesus taivaallisena Ylkänä tunteva, jos Hän joutuisi kokemaan jotakin vastaavaa? Olisiko seurakunta Marian tavoin saapuva Herransa eteen kanalavaatteet yllänsä, tukka sotkuisena ja likaisena, kasvot rasvaisina ja vanhat risaiset nahkasaappaat jalassa? Tämä kuva alkoi suorastaan kauhistuttaa Johannesta. Tällaisessa tilassako seurakunta uskoi voivansa kohdata kauan odottamansa Ylkänsä? Kaikki olivat niin kiireisiä maallisissa ja hengellisissä askareissansa, ettei kenelläkään näyttänyt olevan aikaa valmistautua tähän tärkeään tapaamiseen. Pesuainetta oli, vettä oli yllin kyllin, mutta kenelläkään ei ollut aikaa pestä sen paremmin itseänsä kuin vaatteitansakaan!

Maria tuli tuskin ajatelleeksi sitä, että saapuessaan tässä tilassansa kauan poissa ollutta miestänsä vastaan, hän kaikella ulkonaisella olemuksellaan osoitti sen, ettei hän pitänyt tämän paluuta tärkeänä, vaan ikään kuin viestitti tahtomattansa: "Sinä et ole minulle tärkeä, vaan ensimmäisellä sijalla ovat muut asiat, jotka vievät kaiken aikani." Millaisia viestejä me seurakuntana lähetämme Herraamme kohti? Mihin kuluu meidän aikamme, mitä me teemme tänä lyhyenä valmistelujen aikana? Voiko olla jotakin tärkeämpää, kuin pukeutua sellaiseen pukuun, joka miellyttää Rakastamme, peseytyä Sanan ihanassa kylvyssä ja tuoksua taivaalliselle parfyymille? Oi seurakunta, seurakunta, herää, ennen kuin on liian myöhä! Peseydy, valmistaudu, puhdistaudu, pukeudu, sillä sinulle ei saa tulla kiire, sinä et saa myöhästyä tuosta tapaamisesta! Jos sinä todella rakastat Herraasi, on sinun juuri nyt heti korjattava kaikki laiminlyöntisi, otettava kiinni menetetty aika ja tehtävä kaikkesi, että voisit miellyttää Häntä, joka pian on saapuva pilvissä!

Kuinka kertoa kaikki tämä seurakunnalle sellaisella tavalla, että se käsittäisi asian vakavuuden? Sitä Johannes itki sydämessänsä ja huokasi Herran puoleen. Jos hän tunsi sillä tavoin pettymystä Marian suhteen, kuinka kauheata ja surullista olisikaan kaikki oleva sinä hetkenä, kun Herra Jeesus saapuisi ja kohtaisi meidät sellaisena, kuin Hän ei toivoisi! Kuinka rakkaudellisesti Hän olikaan antanut seurakunnan tietää kaikki toivomuksensa ja halunsa tätä kohtaan! Kuinka elävästi olikaan kaikki tuotu esiin kirkkaana loistavassa ehtootaivaan valossa! Mutta ihmiset olivat kuunnelleet ainoastaan sanoja käsittämättä niiden sisältämää toivetta ja käskyä!