kannattaako asiasta puhua ollenkaan?

Jos luonnehäiriöisyyden piirteitä on meissä kaikissa, niin kannattaako asiasta puhua ollenkaan?

Kirjoitettu vuonna 2004

Aivan hiljattain kuulin kerrottavan eräästä hyvin tunnetusta terapeutista, joka johonkin hiippakunnalliseen kokoukseen osallistuttuaan oli sitä mieltä, että luonnehäiriöisyyteen liittyviä asioita liioitellaan. Ongelma ei ole ollenkaan niin suuri kuin halutaan esittää, koska näitä piirteitä on meissä jokaisessa. Liekö eräänä taustatekijänä tähän tulokseen päätymisellä se, että tuossa hiippakunnassa on meneillään poliisitutkinta eräässä seurakunnassa työpaikkakiusaamisen johdosta?

Että näitä piirteitä on meissä jokaisessa, on aivan luonnollinen asia. Tämä totuuteen perustuva väite on kuitenkin muodostunut yhdeksi suurimmista vesittävistä tekijöistä kun tulee puhe ns. uhrien auttamisesta. Kirjoissani olen jo tuonut tämän näkökohdan esiin. Itse kukin määrittelee sairauden omalla tavallaan, ja todellisuudessa kaikki määritelmät ovat paikkansapitäviä, vaikka valottavatkin asiaa eri näkökulmasta.

Kun on puhe luonnehäiriöstä, voidaan se kuvata toteamalla, että näitä piirteitä on meissä jokaisessa, koska on kysymys ihmiselämään ja luonteeseen liittyvistä negatiivisista asioista. Tällä alueella sairaus alkaa jonkin normaalin, jokaiseen ihmiselämään kuuluvan seikan liiallisella korostumisella. Kysymys ei siis ole kuin ulkopuolelta tarttuneesta viruksesta, täysin ulkonaisesta väärästä vaikutuksesta. Kuvaan sitä kuin palapelinä, tai rakennuspalikoina. Ainakin entisinä aikoina lähes kaikki palapelit tai palikat olivat puuta, vaneria tai paperimassaa. Kun sitten lapset leikkivät niillä, saattoi jossakin vaiheessa kaatua juomalasi leikkipaikalle, ja harmi oli todella suuri, kun palapelin kokoaminen piti keskeyttää, sillä palat eivät mahtuneetkaan totutuille paikoilleen, koska olivat turvonneet veden vaikutuksesta. Ainoa ulkopuolinen tekijä oli vesi, joka johti palojen koon muuttumiseen.

Aivan samalla tavoin on meidän elämämme ja persoonallisuutemmekin suhteen. Ulkonaisesti vaikuttavilla tekijöillä ei aina näytä olevan niinkään suurta merkitystä elämäämme, mutta kuitenkin jokin jatkuva, toistuva vaikutus toimii kuten liiallinen kosteus imukykyisissä aineissa. Itse vaikutuksen alla oleva palanen tai piirre meissä ei sinänsä näytä muuttuneen, koska se on nopean arvioinnin mukaisesti samanlainen kuin ennenkin. Aivan kuten palapelin väri ei ainakaan ensi alkuun muutu miksikään ja palanen näyttää aivan siltä kuin ennenkin — ainoastaan sen koko on muuttunut, niin ettei se enää mahdu entiselle paikalleen, tai sitten se pullistaa pois paikaltaan kaikki viereiset palaset!

Palapelit ovat myöskin yksilöllisiä ja muutokset vaihtelevat sen mukaisesti. Samoin on meidän ihmisten suhteen. Yksittäisiä asioita tai elämän osasia tarkastellessa kaikki näyttää normaalilta ja entisenlaiselta, mutta kokonaisuus ei enää olekaan sama — yhdenkin palasen muuttumisen johdosta!

Tässä tulemmekin tämän nykyisen elämämme surullisimpaan yksityiskohtaan. Kaikki kehitys on tapahtunut niin salakavalasti, vähitellen, noudattaen nykyajan trendiä, että nyt jopa ammatti-ihmiset ovat kadottaneet kyvyn nähdä kokonaisuus. Tässä kohden pätee vanha sananlasku, ettei nähdä metsää puilta. Nähdään kyllä yksittäiset puunrungot ja pensaat, mutta ei tajuta että ollaan metsässä!

Jos ammattilainen haluaa vesittää luonnehäiriöisyyden osuutta sanomalla, että meissä kaikissa on näitä samoja piirteitä, voitaisiin toisaalta todeta, ettei tällainen ammattilainen ole ajatellut asiaa loppuun asti. Meidän pitäisi mieluumminkin sanoa asia tällä tavoin:

”Luonnehäiriöisyydessä jokaisessa ihmisessä ilmenevät negatiiviset asiat ovat saaneet kohtuuttoman mittakaavan. Kun jokin väärän ominaisuuden ulottuvuus aiheuttaa kärsimystä läheisyydessä olevissa ihmisissä, voidaan oikeutetusti jo puhua sairaudesta, tai ihmiselämää tuhoavasta filosofiasta.”

Pastori Raimo Mäkelä on kirjassaan määritellyt psykopaatin eli luonnehäiriöisen persoonan tuomalla esiin valtavan määrän hänen ominaisuuksiaan. Monelle se ei kuitenkaan riitä, etenkin kun kaikkia noita piirteitä on meissä jokaisessa. Missä vaiheessa joku sitten on luonnehäiriöinen ja kuinka monta piirrettä siihen tarvitaan? Meidän maassamme sitä ei vielä ole määritelty, mutta amerikkalaiset ovat luoneet testin sitä varten.

Me kuitenkin lähdemme hiukan eri näkökannalta, puhuen silti täysin samasta asiasta. Me haluamme määritellä näitä asioita nimenomaan siltä kannalta, mitä tällaisen ihmisen lähellä oleva joutuu kokemaan, ja mitä kaikki vaikuttaa hänen elämäänsä. Eli siis mittaamme ja määrittelemme luonnehäiriötä ympäristön kokeman kärsimyksen ja ahdistuksen perusteella.

Jos ylipäätään puhumme uhreista ja kärsimyksestä, tulisi jo sen kertoa jotakin jokaiselle meistä. On helppo määritellä ahdistusta tuottava henkilö ja sitten pestä kätensä viattomuudessa: ”Minä olen nyt palvellut tätä asiaa, ja olen tehnyt parhaani paljastamalla kaikki vääryydet!” Mutta kuka paljastaa ihmisten kokeman ahdistuksen, joka useissa tapauksissa johtaa jopa totaaliseen itsetuhoisuuteen?

Jos perheenjäsenet tai työtoverit kärsivät siinä määrin, että ajautuvat ensin psykosomaattisiin sairauksiin ja sen seurauksena somaattisiin sairauksiin, niin voimmeko sulkea silmämme siltä ahdistukselta, josta nyt ikään kuin jäävuoren huippu on tullut näkyviin? Emme voi sanoa, että on kysymys yksittäisten ihmisten erioikeuksista toteuttaa itseään. Perhe-elämässä jokainen normaalisti ajatteleva ihminen käsittää, että hän on luopunut liiton solmimisen yhteydessä monista niistä oikeuksista, mitä hänellä oli yksinäisenä ollessaan. Samoin jokaisen normaalisti ajattelevan työntekijän tulisi käsittää, että ollessaan itsenäinen yrittäjä, hänellä oli paljon sellaisia oikeuksia, mitä hänellä ei nyt enää ole, toimiessaan aivan uudenlaisessa työpaikassa, vieraan palveluksessa.

Pienimmätkin poikkeamat yhteisistä pelisäännöistä johtavat jonkinasteisiin vaikeuksiin. Mikä sitten riittää tuottamaan ahdistusta toiselle ihmiselle, on niin vaihtelevaa, ettemme voi sitä ryhtyä määrittelemään. Jos joku voi huonosti toisen käytöksen johdosta, tulisi asia selvittää yksityiskohtaisesti. Missä toinen kärsii, siinä toinen saattaa kohauttaa olkapäitään ja olla täysin välinpitämätön.

Pelisäännöt ovat yksi keino määrittää luonnehäiriöisyyden / psykopatian aiheuttamia ongelmia. Olemme jo puhuneet niistä kirjasissamme. Yksi merkittävä seikka puhuessamme näistä asioista on se, että näihin pelisääntöihin vaikuttaa hyvin laajasti se yhä selvemmäksi tuleva tosiasia, että vaikka luonnehäiriöinen ei aivan konkreettisesti rikkoisi sovittuja pelisääntöjä vastaan, hän kuitenkin toteuttaa niitä omien näkemystensä mukaisesti. Hän ikään kuin väkisin suurella vasaralla iskee kastuneet ja vääränkokoiset palaset paikalleen, välittämättä kokonaisuuden harmonian rikkoutumisesta. Hän on ilmeisestikin täysin kykenemätön näkemään kokonaisuutta. Hän näkee vain ne seikat, jotka juuri sillä hetkellä palvelevat hänen asiaansa. Hänellä on suuri päämäärä, jota hän pyrkii toteuttamaan, kaihtamatta mitään keinoja. Hän on eräänlainen jesuiitta, jolla tarkoitus pyhittää keinot. Auton ratissa hän on tietoinen oikeuksistaan, eikä ole kovinkaan kiinnostunut siitä, mitä kulman tai mutkan takaa tulee hänen eteensä.

Keskusteltuani nyt niin monien uhrien kanssa, on tullut entistäkin selvemmäksi se, mikä aikaansaa niin suurta ahdistusta ja neuvottomuutta uhreissa. He käyvät tietynasteista keskustelua puolisoidensa, omaistensa tai työtovereittensa kanssa, ja syntyy eräänlainen vuorovaikutus. Mutta tämä vuorovaikutus on se seikka, joka on todella ongelmallinen asia useimpien elämässä. Sitä ei ehkä tulisi ollenkaan kutsua vuorovaikutukseksi, mutta sen huomaa vasta vuosien kuluttua, usein liian myöhään. Se mitä on luultu vuorovaikutukseksi, on enemmänkin ollut yksisuuntaista aivopesua häiriintyneen ihmisen puolelta.

Mitä on aivopesu? Sitä emme ole kykeneviä määrittelemään tässä yhteydessä, mutta yksi piirre siinä on se, että sanoille ja asioille annetaan jokin aivan muu merkitys, kuin mikä niillä on normaalissa kanssakäymisessä ihmisten kanssa. Miksi asioiden selvittäminen tuntuu aivan mahdottomalta luonnehäiriöisen kanssa? Miksi moni voi sanoa, että kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen vuoden jälkeen hänen täytyy todeta, ettei oikeastaan mitään asiaa milloinkaan selvitetty sellaisella tavalla, että hän olisi ollut siihen tyytyväinen? Miksi moni voi sanoa, että puoliso tai työtoveri on hänelle täysi arvoitus siitä huolimatta, että yhteistä taivalta on takana jopa kymmeniä vuosia?

Mikä on vastaus tähän käsittämättömältä tuntuvaan ongelmaan? Miksi jopa ammatti-ihmiset ovat ymmällään, kun saavat niin ristiriitaista tietoa? Siksi, että luonnehäiriöisellä ihmisellä on aivan oma ajattelutapansa ja maailmansa, missä sanoilla ja asioilla on aivan eri merkitys kuin mitä heidän lähipiirillään on. Näyttää siltä kuin puhuttaisiin samasta asiasta, käytetään samoja sanoja ja käsitteitä, mutta luonnehäiriöinen / psykopaatti ajattelee jotakin aivan muuta kuin keskustelukumppaninsa.

Nyt voisi joku jälleen kerran sanoa, että näinhän on hyvin usein ihmiselämässä. Yhteisymmärrystä ei synny, vaikka käytetään samoja sanoja ja käsitteitä. Mutta olemme nyt hyvin vaarallisella alueella. Puhumme samankaltaisista asioista, mutta kahden välillä saattaa olla kysymys elämästä ja kuolemasta. Normaalielämässä erimielisyydet ja käsityserot ovat normaalia, mutta jos toisissa olosuhteissa ihminen tuntee katoavansa jonnekin käsittämättömään, olemattomuuden maailmaan, jatkuvan ja toistuvan halveksinnan ja väheksynnän johdosta, tulisi jokaisen normaalisti ajattelevan ihmisen käsittää tämä ero.

Ihmiset ovat tottumusten orjia. Tietynlaiset käsitysmallit ovat juurtuneet moneen niin lujasti, ettei niitä vähällä muuteta. Tarjosin aikanaan eräälle lehdelle mahdollisuutta kirjoittaa yhdistyksestämme ja kirjastamme. Aluksi toimittaja tuntui olevan kiinnostunut asiasta, mutta törmättyään lehtisessämme sanaan ”autismi”, tokaisi hän hyvin yksioikoisesti: ”Mitä tekemistä muka autismilla on luonnehäiriön kanssa?” Siihen kaatui yhteistyömme.

Kuinkahan monta vuotta kuluu, ennen kuin vähänkin yleisemmin uskotaan, että luonnehäiriön lähipiirissä elävät ihmiset, ainakin lähimmät, hyvin usein ajautuvat niin suureen henkiseen hätään, että he ikään kuin kaikkoavat kehostaan ja kokevat jonkin asteista ”autismia”. Tämä asia sisältyy niin monen ihmisen kertomukseen, että se on pakko uskoa. Usein riittää se, kun seuraa ihmisen olemusta, katsetta, ruumiin liikkeitä ja asentoa. He ovat kokeneet niin kovia pettymyksiä elämässään, että ovat kadottaneet jossakin määrin kosketuksen nykyhetkeen ja elämään. Heitä ikään kuin pitää huhuilla esiin jostakin kaukaisuudesta. Osa heistä on näkyvissä, kosketeltavissa, mutta herkin, sisäisin osa heitä on piilossa, koska he eivät enää tiedä keneen voi luottaa ja keneen ei.

Miten ns. uhreja voidaan auttaa?

Varovaisimmankin arvion perusteella uhreja on kymmeniä tuhansia (todellisuudessa kai yli 100 000?). Aivan kuten jokainen ihminen on erilainen, samoin tapaukset ovat hyvinkin erilaisia persoonallisuuksista ja tilanteista johtuen. Onnettomuuspaikalla äänekkäin uhri saa suurimman huomion ja myötätunnon, ja maallikkoauttaja kuvittelee tämän olevan suurimman avun tarpeessa. Suurimmassa hädässä on kuitenkin useimmiten se, joka makaa paikallaan liikkumatta ja hiljaa. Tällä alueella ammattilainen osaa asiansa ja tekee juuri niin kuin pitääkin.

Kun tulee kysymys henkisestä kärsimyksestä ja hädästä, on asia hieman toinen. Mielestäni tuo onnettomuuspaikkakuvaus on mitä selvittävin ajatellessamme käsittelemäämme ongelmaa. Kolaripaikalla on kysymys ilmiselvistä asioista, joita ammattilainen on joutunut kohtaamaan jatkuvasti ja hänet on koulutettu selviämään niistä.

Muutamien viimeaikaisten tapausten johdosta olen tullut murheellisiin johtopäätelmiin, joista tavallaan olemme jo puhuneet kirjoituksissamme. Sanoinkin viimeisessä vertaisryhmässämme hiukan leikiten: ”Meillä on usein ongelmana se, että me odotamme liian kauan, niin että kun lähdemme hakemaan apua, olemme jo puolihulluja ja puhumme niin kiihtyneesti, että meidät itsemme leimataan hulluiksi!”

Ammatti-ihminen luokittelee potilaansa tiettyjen kriteerien mukaisesti. Jos hänen eteensä tulee ns. uhri hyvin kiihtyneessä tilassa, puhuen usein melko uskomattomalta tuntuvia asioita, on hyvinkin ymmärrettävää, että hän ainakin ensi alkuun luokittelee potilaansa epävakaiseksi tai jopa psykoottiseksi. Onhan lääkärikin vain ihminen, joka määrittelee toista ihmistä. Onko ihminen sitten määriteltävissä yhden tai kahden potilaskäynnin aikana, siitä voimme olla hyvin montaa mieltä. Joku viisas on sanonut, että jokainen ihminen on kuin pieni yksityinen maailmankaikkeus — kuka pystyisi määrittelemään sen?

Kun siis on kysymys näin ongelmallisesta asiasta, on avunsaantikin ongelmallista. Niin kuin usein on jo todettu, ymmärtää näitä asioita vain sellainen, joka hyvin läheisesti on ollut tekemisissä niiden kanssa. Niinpä on mitä suurin merkitys vertaisryhmätoiminnalla, missä samanlaisia asioita kokeneet kokoontuvat ja pohtivat näitä asioita.

Markku Vuori 2004

Kavalat unet osa 3

Ihminen on paras työväline

Tahtoivat osat mennä taltiointivaiheessa sekaisin. Siksi nyt kaikki osat kerralla. En osaa vaihtaa ensimmäisten osien paikkaa.

Ihmissuhdetyössä ihminen on ainoa ja oikea työväline. Aikanaan autojen vielä ollessa mekaanisia laitteita, saatoin korjata monenlaisia vikoja. Kun tuli puhe kojelaudan purkamisesta tai syvällä sen alla olevista vioista, tuntui koko asia ahdistavalta. Yritin siitä huolimatta, mutta käteni eivät tuntuneet olevan kyllin pitkät. Mikä kirjoittajasta tuntui ylivoimaiselta, sujui ammattimieheltä muutamassa minuutissa. Missä oli ratkaisun avain? Yksinkertaisesti kirjoittaja yritti hoitaa asian kuin pitkillä pihdeillä. Ammattilainen koruttomasti meni yläruumiinensa auton sisälle, työnsi päänsä kojelaudan alle ja ylti juuri sinne minne pitikin!

Tämä kuvaa mitä selvimmällä tavalla sitä tilannetta, mikä tänä päivänä vallitsee mielenterveysalalla. Suuri osa auttajista muistuttaa aivan liiaksi kirjoittajaa pitkine pihtineen. Pelätään likaantumista, naarmuja käsissä, valitetaan verenpainetta, joka ei salli kumartumista ja työntymistä tarpeeksi lähelle ongelmaa. Onko sitten mikään ihme, että monet piilossa ja muiden tekijöiden takana olevat seikat jäävät korjaamatta ja huomioimatta? Tuntuu siltä, että tämä ajattelu on kuin etukäteen iskostettu ihmisten mieliin, niin ettei oikeastaan kenelläkään enää ole kuvaa siitä, miten asia todella hoidettaisiin.

Kun sitten ammattitaidoton, kuitenkin valtavan määrän kokemusta omaava maallikko ryhtyy korjaamaan tilannetta, kantautuu korviin melkoinen määrä varottavia kommentteja ja hämmästeleviä kuiskauksia. Epäillään avun laatua ja avun antajan voimavaroja. Ei ole työyhteisöä, ei ole taustatukea, ei ole ammattitaitoa, joka ensisijaisesti kuulostaa nyt merkitsevän nimenomaan rajojen vetämistä autettavan ja auttajan välille. Entistäkin suuremman merkityksen saa kohtaamisen rajaaminen kolmeen varttiin tai korkeintaan tuntiin. Terapeutin itsesäilytysvaistoa korostetaan enemmän kuin koskaan, ja työnohjauksen merkitystä painotetaan siinä määrin, että mitä kuuluisamman psykiatrin itse kukin pystyy hankkimaan, sitä enemmän luotetaan auttamistoiminnan jatkuvuuteen.

Jossakin määrin tämä kaikki näyttää merkitsevän entistäkin pidempiä pihtejä ja työvälineitä, jotta auttaja voisi säilyttää mahdollisimman pitkän etäisyyden autettavaan. Tosiasia näyttää olevan, että suuri osa auttajista on itse todella huonossa kunnossa. Jos auttajan tulemisen kuulee rappukäytävän toiseen päähän asti, herää epäilys auttajan itsekritiikistä. Ei voi mitään sille, että auttajalta odotetaan tervettä näkemystä niin työstään kuin työkunnostaankin!

Me kukaan emme voi mitään syntyperäisille ominaisuuksillemme, sen paremmin ruumiillisille kuin henkisillekään. Jos auttaja kuitenkin on läkähtymässä liikalihavuuteensa ja huonokuntoisuuteensa ja vähäisiin voimavaroihinsa, kysyy autettava helposti itseltään, kannattaako tällainen toiminta yhtään mitään!

Kun puhumme nyt psykopaattien uhreista, olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joille on kehittynyt erittäin herkkä tuntoaisti sen suhteen, välittääkö joku ihminen heistä todella vai ei. Näille ihmisille on aivan turha teeskennellä mitään. He ovat kurkkuaan myöten täynnä pettymyksiä ja turhia lupauksia. Heidän mennyt elämänsä on ollut pettymysten ja kauniiden lupausten vuoristorataa siinä määrin, etteivät he enää kaipaa uusia negatiivisia tunteita, vaan suorastaan kammoavat niitä. Joka haluaa auttaa näitä ihmisiä, tarvitsee mitä suurimmassa määrin totuudellisuuteen kiintyneen mielen ja olemuksen!

Tässä maassa on vain harvoja auttajia, jotka käsittävät ongelmamme todellisen laajuuden. Autettavamme ovat mitä laajimmalla tasolla ja alueella, aivan kuten koko ihmisyhteisö koostuu mitä erilaisimmista ihmisistä. Nyt apua hakevat kuuluvat onnellisimpaan kerrostumaan. Heillä on vielä itsesuojeluvaistoa tallella, he pyrkivät löytämään pääsyn ihmisarvoiseen elämään. Tämä kerrostuma koostuu mitä ilmeisimmin hyvin monitasoisista ihmisistä. Parhaimmassa asemassa ovat ne, jotka tuntevat itsensä vain kiusatuiksi ja hyväksi käytetyiksi. He hakevat apua juristitasolla, oikeusaputoimistoista ja psykologeilta. Hiukan alempana olevat ovat kokeneet kovia, mutta ovat vielä säilyttäneet melkoisen määrän tervettä itsetuntoa eivätkä missään suhteessa ole mielenterveysongelmaisia.

Hiukan alempana alkaa sitten hyvin laaja kirjo ihmisiä, jotka kärsivät mitä moninaisimmista psykosomaattisista sairauksista, lievistä sydänoireista ja lievähköksi ruumiilliseksi vaivaksi muuttuneista psykosomaattisista oireista. He suunnilleen vielä tietävät keitä ja mitä ovat, mutta ovat hyvin lähellä alemmalla tasolla olevaa joukkoa, jonka henkinen kantti alkaa olla lopuillaan, ja joita voidaan kutsua erittäin traumaattisiksi ihmisiksi, joiden tie usein johtaa mielenterveystoimiston vastaanotolle tai sairaslomalle. Heidän henkinen kuntonsa alkaa olla jonkinasteisen mielenterveysongelman rajoilla ja jossakin tilanteessa itsehillintä loppuu totaalisesti.

Jossakin tällä kohden kohtaamme rajan, jonka toisella puolella ihminen on päätynyt mielisairaalaan tai sairaseläkkeelle psyykkisten ongelmien johdosta. Kenenkään mieleen ei liene tullut, että tähän on päädytty jonkun toisen ihmisen vaikutuksesta ja suoranaisesti toisen ihmisen ahdistamana. Pelottaa suorastaan ajatella sitä, kuinka moni on päätynyt apumme ulottumattomiin ilman että todellista ongelman aiheuttajaa olisi kukaan osannut kutsua esiin tai edes epäillä!

Ongelma-alueemme on siis aivan oma maailmansa omine lakeinensa ja seuraamuksinensa. Tutkimusmatkamme on vasta aluillaan, mutta tietomäärämme lisääntyy valtavaa vauhtia. Vielä kertomaan kykeneviä ilmenee lähes päivittäin siinä määrin, että prosenttilukujen esittäminen alkaa arveluttaa. Riittäneekö 2- 3 % alkuunkaan, vai onko kysymys paljon suuremmasta määrästä?

Maallikkona meidän on syytä pysyä lestissämme, eli tulee kertoa vain siitä, mitä maallikot meille kertovat elämästänsä.

Maailmanlopuntunnelmaan vaipuminen vaiko omenapuun istuttaminen?

Jonna siis pelkää hylkäämistä siinä määrin, että hylkää itse itsensä varmuuden vuoksi, ajatellen siten säästyvänsä pettymyksiltä. Viime aikoina tämä ajatus on kirjoittajan mielessä laajentunut koko kristikansan piiriin. Miksi uskovaisten keskuudessa on niin vähän iloisia, aitoja, elämänmyönteisiä ihmisiä? Miksi niin suuressa määrin jatkuvasti korostetaan sitä, kuinka pahassa ajassa elämme? Se toki pitää paikkansa, mutta miksi juuri ne henkilöt, joilta odottaisi luottavaista ja positiivista asennetta hyvää Herraa kohtaan, korostavat vain ihmisen vajavaisuutta ja viimeisten aikojen tuhoisia vaikutuksia? Tarkoittaako kaikki sitä, että on ollut ja on etenkin nyt aika heittää rukkaset naulaan ja odottaa maailmanloppua kädet ristissä ja ajatellen vain omaa parasta ja omaa toimeentuloa? Tällaisen kuvan muodostumista ei voi mitenkään välttää.

Jumalan Sanan ja Herramme omien sanojen mukaisesti ihmisessä itsessään ei asu mitään hyvää, eli luonnostamme olemme Jumalan vihamiehiä ja ajattelemme vain omaa itseämme. Mutta Sana on kuitenkin täynnä mitä ihanimpia lupauksia kaikesta siitä, mitä Herra voi tehdä ja haluaa tehdä omiensa keskuudessa. Kuka Paavalin tavoin on halukas ja kykenevä todella sydämestään sanomaan saman kuin hän aikanaan: "Nyt en enää elä minä, vaan Kristus minussa!" Jos Herra todella asuu meissä, eikö Hän vielä tänäänkin tee samoja tekoja joita Hän vuosisatojen ja tuhansien ajan on tehnyt omiensa kautta?

Olemmeko todella menettäneet uskomme, vai olemmeko vaatimattomin ja nöyrin sukupolvi ihmiskunnan historiassa, koska kaikkialla kohtaa ihmisiä, jotka ikään kuin varmuuden vuoksi hylkäävät itsensä, peläten uutta pettymystä? Onko pettymyksen pelko ohittanut jopa Jumalanpelon? Eikö kaiken hyvän kieltäminen ja epäuskottavaksi tekeminen ole enemmänkin epäuskoa ja epäluottamuslause itse Herraa kohtaan? Eikö enemmänkin ole kysymys pettymisen pelosta?

Jos hyvään ei jakseta eikä uskalleta luottaa, on seurauksena pahalle antautunut mieliala, joka mitä suurimmassa määrin on oivallinen kasvualusta psykopaattiselle käytökselle ja hyväksikäytölle. Kun ihminen ei enää luota itseensä eikä oikein Jumalaankaan, merkitsee se yhä suuremmassa määrin oman persoonallisuuden kadottamista. Ei uskalleta olla oma itsensä, ja joka ei uskalla olla oma itsensä, ajautuu väistämättömästi samalle tielle psykopaatin kanssa, eli etsitään täytettä muista ihmisistä sille tyhjiölle, joka on muodostumassa omaan sisimpään!

Näemmekö näennäisyyden?

Natsisaksan synnystä puhutaan ainakin Saksan tiedotusvälineissä ennen näkemättömällä tavalla. Jopa viikoittain saattaa olla useampia ohjelmia aiheesta, sillä saksalaisten omatunto kalvaa heitä aivan erikoisella tavalla. Mietitään sitä kuka on syyllinen ja missä määrin, kuka tiesi ja kuka ei tiennyt kaikesta tapahtuvasta. Eräässä ohjelmassa todettiin yhdeksi perustavaa laatua olevaksi edellytykseksi kaiken syntymiselle se, että suurin osa kansasta luopui omasta persoonallisuudestaan ja antoi sen valtakoneiston muokattavaksi. Tähän hyvin suuressa määrin perustuu sotilaskoulutuskin, ennen kaikkea Yhdysvaltain armeijan erikoisosastojen kohdalla. Johtajat haluavat tietää alaisten käyttäytyvän juuri siten kuin heidän ajatusmaailmansa ohjaa, eli johtaja tietää joukon ajattelevan ja toimivan kuin yksi persoona välittämättä henkilökohtaisista tunteista.

Maallisen armeijan koulutuksessa tämä on ymmärrettävää ja kriisitilanteissa välttämätöntä tiettyyn rajaan asti. Mutta että kristillisen seurakunnan piirissä pyritään vastaavanlaiseen kysymättä yksittäisten ihmisten tahtoa, on jo jouduttu hyvin kyseenalaiselle maaperälle.

Kristillinen seurakunta koostuu yksittäisistä ihmisistä, joiden odotetaan olevan yksimielisiä kristillisistä perustotuuksista. Eri uskonnollisissa piireissä näyttää kuitenkin vallitsevan enenevässä määrin tietynlainen pakkokäännytysmentaliteetti, joka ei suurestikaan henkisesti poikkea aikanaan tapahtuneesta miekkakäännytyksestä. Metodit ja periaatteet ovat samat, mutta kaikki osataan tehdä tänään rakkaudellisuuden ja näennäisen ystävällisyyden verhon alla, niin ettei juuri kukaan pane merkille pakottamista ja ilmiselvää henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Saavutetaan toki tietynlaisia tavoitteita, mutta tuskin mitään siitä hengellisyydestä ja henkisyydestä, mikä on kristillisten periaatteiden mukaista!

Henkisen väkivallan alueella näennäisyys on yksi petollisimmista ja pelottavimmista tekijöistä. Näennäisyyden tähden näitä asioita ei ole aikaisemmin pantu merkille, koska kaikki on näyttänyt olevan hyvin siinä määrin, että aivan kuoleman kielissä oleville ihmisille on vakuutettu kaiken olevan hyvin. Mistä tämä johtuu? Perustavaa laatua oleva seikka on se, että useimmat ihmiset uskovat omaavansa aivan erikoislaatuisen lahjan nähdä asiat oikealla tavalla. Tämä on mennyt etenkin kristillisissä piireissä niin pitkälle, että itse ahdistuneelta ja uupuneelta ihmiseltä ei kysytä, eikä halutakaan kuulla, hänen näkemystään asiasta. Mielipide luodaan omien elämänkokemusten perusteella, seuraten tapahtumia ja kehityskulkuja vain omien, usein hyvinkin eriväristen lasien lävitse.

Tämä ei päde ainoastaan maallikkotasolla, vaan ammattilaistenkin keskuudessa. Auttajat ovat aivan liian kiireisiä, yksittäiselle ihmiselle ei juurikaan ole riittävästi aikaa. Kuinka voitaisiin vuosikausia ja vuosikymmeniä jatkunut ristiriitainen ja ihmistä sairastuttanut elämäntilanne korjata jollakin kolmen vartin istunnolla, vaikka se toistuisi useankin kuukauden ajan? Ihmisiä autetaan kyllä, mutta tämä apu on vain ensiapua, joka takaa hengissä säilymisen, mutta minkäänlaisista tavoitteista ei nykyään edes uskalleta puhua. Pääasia tuntuu olevan hengissä säilyminen.

On itsestään selvää ajattelevalle ihmiselle, ettei tällainen tilanne ole ihmisarvoa säilyttävä. Tällainen kehityskulku tuottaa aina vain suurempia määriä henkisesti raajarikkoisia ihmisiä, jotka päivästä toiseen masentuvat ja traumatisoituvat yhä enemmän. Tänä päivänä jos koska pätee vanha totuus, että uhri tuottaa lisää uhreja. Pahoin voiva ihminen tahtomattaankin ja tiedostamattaankin heijastaa ja projisoi pahaa oloaan lähipiirinsä ihmisiin.

Jos perheenäiti voi todella huonosti, ei hän jaksa olla äiti lapsilleen eikä puoliso miehelleen. Koska puoliso jää vaille monia arkielämään liittyviä, elämää ruokkivia tekijöitä, voi hänkin jonkin ajan kuluttua huonosti. Nyt lapsilla ei ole oikeanlaista vanhemmuutta kummankaan taholta. Siksi lapsetkin alkavat voida huonosti. Tämä huonovointisuus ei rajoitu enää vain perheeseen, vaan kummankin vanhemman työpanos työpaikalla kärsii tilanteesta, ja työtoverit eivät jää tämän vaikutuksen ulkopuolelle. Vapaa-ajalla tämä merkitsee sitä, että pahoinvointisuus näkymättömällä tavalla estää tuttavasuhteiden paranemisen tai muodostumisen.

Lapset vievät pahan olonsa mukanaan päiväkotiin tai kouluun, leikkipaikoille ja toveripiiriin. Ja jokaisen persoonan aiheuttama resonanssi-ilmiö, tosin vaimentuneessa määrin, heijastuu kaikkialle. Ja kun tätä ilmenee kaikkialla, muodostuu jopa näistä heikommista resonanssi-ilmiöistä pahanolon ilmapiiriä, kun ne osuvat päällekkäin ihmisyhteisössä.

Ei siis ole järkevää pysähtyä katselemaan vain yksittäisiä tapauksia, koska kaikella on kertautumisvaikutuksensa kaikkialla, sillä me ihmiset olemme juuri sellaisia kuin olemme. Tänään ei sen paremmin nähdä yleisellä tasolla metsää puilta eikä puita metsältä. Kokonaistilanteelle ei lie voida mitään, mutta ihmisarvoisuus meissä itse kussakin vaatii meitä tekemään edes sen vähän, mikä meille on mahdollista. Muistakaamme: Pahan valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta kuin se, etteivät hyvät tee mitään!

Kristillinen seurakunta ei tänä päivänä oikeastaan taistele ollenkaan enää. Auttamistahto ja – valmius tuntuu kadonneen lähes täydellisesti, ainakin pitkäjänteisenä. Ollaan valmiita hetkellisiin, näytösluonteisiin auttamisoperaatioihin, mutta hyvin lyhytjänteisesti. Liittyneekö tähänkin tietynasteinen itsensä hylkääminen varmuuden vuoksi, kun aika todellakin on niin paha? Mitä esittänemme puolusteluksemme, kun meiltä kerran kysytään meille uskottujen leivisköiden kohtaloa? Oikeuttaako yleinen rakkaudettomuus ja laittomuus hyvät kaivamaan leiviskänsä maahan?

Joidenkin johtavassa asemassa olevien henkilöiden palvominen ja korokkeelle nostaminen on paljon vaarallisempaa kuin mitä juuri kukaan on koskaan rohjennut ajatella. Käytäntö on nyt kiistattomasti osoittanut sen, että tämä kaikki johtaa yksilötasoisen kilvoittelun loppumiseen ja hengellisen elämän elämiseen tai paremminkin suorittamisen tuon korotetun henkilön kautta.

Yksilön vastuu niin elämässä kuin kristillisessä seurakunnassakin hukkuu kaiken ihmispalvonnan keskellä. Ja niin kuin toisaalla olemme kirjoituksissamme todenneet, ei tämä ihmispalvonta kuitenkaan ole sitä mitä olemme tottuneet näkemään. Todellisuudessa kaikki jotakin ihmistä palvovat persoonat palvovatkin tuossa henkilössä omaa itseään. Se on jossakin määrin luonnehäiriöistä, sillä se on petollisessa mielessä kiehtovaa siksi, että vastuu kaikessa sysätään palvotun henkilön harteille ja palvova itse uskoo säästyvänsä kaikelta moitteelta ja pettymykseltä!

Itsepetoksellamme ei tänä päivänä tunnu olevan rajoja ollenkaan. Siksi psykopatialle on nyt mitä otollisin maaperä kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, jotka harhailevat oman persoonallisuutensa ja valtavan ulkonaisen vaikutuksen välillä. Ulkoa päin ohjautuminen on saanut sellaisen vallan ja mittakaavan, että se suorastaan alkaa pelottaa. Ihmisen näennäinen onnellisuus tämän kehityksen alla on mitä suurinta petosta. Ihmiseltä riistetään hänen arvokkain ominaisuutensa, johon perustuu todella onnellinen ja ihmisarvoinen elämä. Elämme todellakin ajassa, jossa ihminen vallitsee ja hallitsee toista hänen vahingokseen, onnettomuudekseen!

Kirjoittaja on jonkun mielestä ehkä ylimielinen ja paisunut jos nyt väittää ymmärtävänsä yli kolmikymmenvuotisen pahan olonsa perussyyt. Hän mitä selvimmin eli nuo vuodet ihmisjoukon keskellä, joka mitä suurimmassa määrin oli hylännyt itsensä kuin varmuuden vuoksi. Kiitosvirtenä, itse sitä todella tiedostamatta, laulettiin vuosikymmenien ajan: "Minä mato, matkamies maan…" Mikä siinä voi olla niin kiinnostavaa, valtaavaa?

Itsensä kieltänyt ihminen! Oman persoonansa kieltänyt ihminen, hyvässä uskossa siihen, että on kadottanut elämänsä Kristuksen tähden, sillä joka sen olisi löytänyt, olisi kadottanut sen. Voi kuinka hirvittävä uskonnollinen ja kiihkomielinen petos! Herramme ei milloinkaan sanonut, että meidän tulisi kadottaa persoonallisuutemme! Hän puhui elämästä jota elää persoonallisuus, jonka tulee palvella lähimmäistään. Mihin on kadonnut käsitys uskovaisen tehtävästä palvelijana, aivan Herran esimerkin mukaisesti?

On hyvää ja turvallista olla mato. Madolta ei voi eikä saa odottaa oikeastaan yhtään mitään. Mitä mato pystyisi tekemään, mihin matoa voisi käyttää? Ensisijainen ajatus madon käyttötarkoituksesta on toki itsestään selvä. Mato kelpaa ensisijaisesti syötiksi, pedon syötäväksi!

Taisimme löytää melkoisen elävän esimerkin tutkimuksellemme psykopatiasta. Hyvänen aika, mistä tällainen ajatus kirjoittajan mieleen tulee? Kaipa jostakin Ylhäältä!

Eikö juuri tästä, suuressa määrin pietismiin perustuvasta opetuksesta hyvin laajoissa hengellisissä piireissä periydy se laaja kasvualusta, joka tuottaa ja ruokkii psykopaattista elämänmuotoa ja kehitystä? Sama maaperä tuottaa niin syöjiä kuin syötäviäkin!

Markku Vuori 2005

www.ihminentavattavissa.net

Kavalat unet osa 1

Kavalat unet

Kirjoitettu 2005?

Tuskin korostamme koskaan liikaa sitä, että psykopatia ja sen kanssa elävät ihmiset ovat tekemisissä aivan oman maailmansa kanssa, joka todennäköisesti tulee pysymään arvoituksena kaikille niille, jotka eivät sellaisia asioita milloinkaan elämässään ole kokeneet.

Jonna yritti seurustella vanhan tuttavansa kanssa (Kirja: "Jonnan uusi elämä"), mutta tämän yhdessäolon rinnalla tapahtui aivan liian paljon asioita, jotka häiritsivät seurustelua siinä määrin, että Ville ei enää jaksanut vierailla rakkaansa luona. Itse asiassa tuo aikanaan niin suuri rakkaus oli muuttunut eräänlaiseksi peloksi ja osaltaan jopa inhoksi.

Jonnan sisin oli siinä määrin rikki, ettei hän oikeastaan ollenkaan tiennyt mitä halusi. Omasta mielestään hän jo suuressa määrin tiesi kuka ja mitä oli, mutta kaikki oli vain eräänlaista hahmottelua, sillä hänen elämässään päti yksi elämän surullisimmista seikoista, jonka siemen osaltaan oli kylvetty jo hänen lapsuudessaan, mutta mikä sitten oli saavuttanut kyseenalaisen kypsyytensä avioliitossa psykopaattisen miehen kanssa. Jonna oli hälyttävässä määrin ulkoapäin ohjautuva, eli ulkopuolisten ihmisten mielipiteet vaikuttivat niin suuresti hänen elämäänsä, ettei hän sittenkään todellisuudessa ollut kykenevä elämään omaa elämäänsä oikealla tavalla itsenäisesti.

Jonna oli tottunut soittamaan jopa muutaman päivän välein niille harvoille tuttavilleen, jotka vielä olivat kiinnostuneita pitämään yhteyttä häneen. Kun Ville ei täyttänyt hänen odotuksiaan, toimi hän todellisuudessa sen kaavan mukaan, minkä oli oppinut aviol… ei kun liitossaan entisen miehensä kanssa. Hän ei itse sitä tajunnut kai ollenkaan, että suorastaan manipuloi tuttavansa sanomaan jotakin sellaista Villestä, mikä oikeutti hänet arvostelemaan ja suorastaan tuomitsemaan tämän tietyistä asioista. Koska hän ei sittenkään oikein vielä tiennyt kuka ja mitä oli, rakenteli hän omalaatuisia ajatusrakennelmiaan, jotka aivan psykopatian mallin mukaan vapauttivat itsen kaikesta vastuusta ja siirsivät sen kumppanillensa.

Tällaisten asioiden käsitteleminen on hyvin murheellista ja jossakin määrin satuttavaakin, mutta vain totuus voi vapauttaa itse kunkin niistä valheellisista mielikuvista ja käsityksistä, mikä psykopaatti on mieleemme iskostanut. Voidaan toistuvasti todeta se, että pitkään psykopaatin kanssa ollut ihminen tahtomattaan ja tiedostamattaankin omaksuu niitä ominaisuuksia, mitä näkee eteensä niin pitkäksi aikaa asetetusta peilistä, eli psykopaatin tarjoamasta esimerkistä.

Tämä psykopaatin eteemme asettama peili on mitä eriskummallisin ja käsittämättömin. Siksi kai koko psykopatia on jäänyt niin vähäiselle huomiolle jopa ammattilaisten piirissä. Kaikki on niin absurdia ja normaalille ihmiselle käsittämätöntä, ettei sitä yksinkertaisesti voi pitää totena. On yksinkertaisinta todeta asiasta kertovan uhrin olevan hiukan sekaisin tai päästään vialla!

Osoittautuu päivä päivältä selvemmäksi, että psykopaatti aivan kuin aivopesee tai omalla psyykellään manipuloi uhrinsa osoittamaan kaikkia niitä piirteitä, joita halveksii alitajuisesti itsessään ja sairaalla tavalla tiedostetusti toisessa ihmisessä. Koska hän ei yksinkertaisesti voi hyväksyä omaavansa mitään negatiivista tai halveksittavaa omassa persoonallisuudessaan, lankeaa syy kaikesta negatiivisesta hänen uhrinsa ylle.

Painajainen vai hukattu onni?

Jonna on koko elämänsä ajan nähnyt tietynlaisia painajaisunia, kuten kirjoittajakin. Aikanaan nämä painajaiset olivat siinä määrin ahdistavia, että herätessä oli todella huono olo. Nyt vuosien erottaessa entisestä ahdistavasta elinpiiristä ovat unet muuttuneet hyvin toisenlaisiksi. Monet uhrit Jonnan tavoin kertovat uniin tulleen nyt aivan toisenlaisen sävyn, mitä voitaneen kuvata hyvin suuressa määrin positiiviseksi ja elämälle rohkeutta suovaksi. Useimmat unet liittyvät nyt asioihin ja tapahtumiin, joissa uhri saa tuntea olevansa hyväksytty ja ainakin samanarvoinen muiden unissa esiintyvien henkilöiden kanssa.

Silloin tällöin uniin tunkeutuu kuitenkin mukaan se henkilö tai henkilöt, jotka aikanaan tuottivat suurinta ahdistusta ja tuskaa. Etenkin useille naisihmisille nämä unet ovat tuottaneet suurta ahdistusta ja aivan käytännön vaikeuksia, koska unet on selitetty todella väärällä tavalla. Kuinka tarpeellista unien selittäminen on, siitä on monenlaisia mielipiteitä vallalla. Useat ammatti-ihmiset kuitenkin antavat näille unille suuren merkityksen, mitä kirjoittajakaan ei tahdo aliarvioida. Tärkeätä vain on löytää oikea selitys.

Jonnan unissa kummitteli siis tietyin väliajoin hänen entinen miehensä, joka omalla käytöksellään ja persoonallisuudellaan oli lähes tuhonnut Jonnan elämän ja oman persoonan. Nyt kun erosta oli yli kolme vuotta, näki Jonna unta, jossa mies oli aivan kuin eri ihminen ja hyvin inhimillinen ja hänet huomioiva, mitä ei koskaan aviol... ei kun liiton aikana tapahtunut. Herättyään Jonna koki sanoinkuvaamatonta pahoinvointia ja syyllisyyttä. Kuinka hän oli saattanut olla niin taitamaton ja tyhmä, että oli lähtenyt pois niin miellyttävän ihmisen luota! Hän oli varmaankin käsittänyt kaiken väärin, ja nyt unessa hänelle näytettiin hänen virheellinen käsityksensä ja syyllisyytensä niin mukavan miehen jättämiseen!

Kirjoittaja on nähnyt vastaavanlaisia unia aikanaan suurtakin tuskaa tuottaneista ihmisistä. Tämä syyllisyyden tunne on siis tuttuakin tutumpi. Nämä unet ovat mitä vaarallisimpia ainakin eheytymisprosessissa oleville naisille, jos unen selitys ontuu tai on suorastaan valheellinen. Miksi tällaisia unia ylipäätään näkee, koska ne ovat niin vaarallisia ja tuskaa tuottavia positiivisesta sisällöstä huolimatta? Unienhan tulisi palvella meidän parhaaksemme, ennen kaikkea eheytymisprosessin keskellä! Totuus on juuri sitä mitä ajattelemmekin, vaikkakin olemme sen usein käsittäneet väärin. Nämä unet eivät ole meidän vahingoittamiseksemme, vaan päinvastoin opiksemme.

Miksi Jonnan unessa vain tuskaa tuottanut mies nyt yhtäkkiä onkin aivan vastakohta entiselle? Miksi jonkun miehen unessa vain tuskaa tuottanut vaimo yhtäkkiä onkin täynnä empatiaa ja ystävällisyyttä? Tarkemman kertomuksen perusteella paljastuu, että näissä unissa piinaajat ovat kymmeniä vuosia todellisuutta nuorempia ja kauniimpia. Tällaisiako he olisivat, jos heitä ei olisikaan jätetty ja raatelevaa liittoa olisi kaikesta huolimatta jatkettu? Ovatko nämä unet sisimpämme nuhtelua meille väärien ratkaisujen johdosta?

Jo yksinomaan terve järki kertoo meille, että kysymys on unelmasta, joka ei ole koskaan toteutunut eikä koskaan tulisikaan toteutumaan juuri näiden ihmisten kanssa. Yksinomaan se seikka, että unessa nämä ihmiset ovat kymmeniä vuosia todellisuutta nuorempia ja kauniimpia, kertoo meille, että on lähinnä kysymys siitä, että itsellemme käsittämättömästä syystä mielemme syöverit tuovat nämä toiveajattelumme esiin aikana, jota emme itse oikein osaa mieltää oikeaksi. Kysymys on siis haavekuvistamme ja salaisista odotuksistamme, jotka eivät koskaan ole toteutuneet!

Psykopaatin uhri on tottunut syyttämään itseään kaikesta mahdollisesta ja ottamaan syyn aivan järjettömistäkin asioista. Jonnalle ensimmäinen mieleen tuleva selitys siis syyllisti häntä niin hyvän miehen hylkäämisestä. Uhri siis jo kahden- kolmen vuoden eheytymisvaiheen jälkeen alkaa unohtaa todellisuuden kauheudet ja jokin käsittämätön ja ei toivottu systeemi alkaa kullata muistojen reunoja, niin että Villen on pakko muistuttamalla muistuttaa kaikesta kuulemastansa. Onko Jonna todellakin unohtanut kaiken ikävän, onko kaikki hänen puhumansa ollut vain valetta tai keksittyä? Ei, kyllä Ville saattoi muistaa kaiken kuulemansa ja kaikki kerrottu piti paikkansa yksityiskohtia myöten!

Miksi Jennan mekanismi työsti asioita tällaisella tavalla? Eikö Villen positiivinen vaikutus riittänyt eheyttämään rikkinäistä ihmistä?

Ville ei ehkä kokonaisuutena pystynyt käsittämään kaikkea. Jonna oli pitänyt hänelle muutaman purkauskohtauksen, joiden aikana Ville pakostakin oli joutunut ajattelemaan Ritua, entistä vaimoaan, joka vuosikymmenien ajan oli raivonnut hänelle kaikesta mahdollisesta. Miten tältä osin saattoi niin lempeämielinen Jonna sellaisessa määrin käyttäytyä samalla tavoin kuin Ritu?

Tässä kohtaamme sen puolen luonnehäiriöisen uhria, mistä ei kai saisi puhua mitään, jotta uhrit eivät lisää ahdistuisi ja syyllistäisi itseään. Tämä on kuitenkin yksi puoli tervehtymistä, missä joudutaan katsomaan tosiasioita silmiin. Entinen elämä psykopaatin kanssa on ollut täynnä valheellisuutta ja suoranaista petosta. Rehellisyys on nyt ainoa tie tervehtymiseen, ja on pakko hyväksyä sellaisiakin asioita, joita ei kovin mielellään myöntäisi.

Jonna oli aivan käytännössä koko elämänsä ajan ollut häviäjä, väärässä oleva. Lapsuuden kodissa hän oli ollut puskurina isän ja äidin välisissä selvittelyissä, yrittäen estää isää lyömästä äitiä ja äitiä sättimästä isää. Kumpikin oli vuoron perään läimäytellyt tyttöä ja syyttänyt tätä perheen vaikeuksista. Liitossaan Jonna oli sitten ollut aivan kaikessa väärässä, koska hänen miehensä oli ollut mielestään täydellinen niin ihmisten kuin jopa Jumalankin edessä.

Tunteiden ristiriita

Myöntää uhri sitä tai ei, on hänellä osittain täysin utopistisiakin odotuksia toipumisen ja uuden elämän suhteen. Jonna oli todellakin löytänyt aivan uuden, entistä paremman elämän, mutta kaikki menetetty kalvoi hänen sisintään, ja vastoin parempaa tietoa hän odotti Villeltä jotakin sellaista, mitä tämä ei pystynyt tarjoamaan.

Useimmat uhrit ovat, jollei muuten niin henkisesti, väkivaltaisen puolison tai sukulaisen johdosta menettäneet kaikki ystävänsä ja tuttavansa. Ja kun ihminen niin henkisesti kuin kehollisestikin jää yksin, etsii hän sisältöä ja lohtua elämäänsä sieltä mistä sitä saa. Moni toipuva uhri on aivan liian väsynyt lukemaan kirjoja, ja jos hän lukeekin jotakin, valitsee hän sellaisia joiden ymmärtämiseksi ei suuremmin tarvitse ponnistella.

Kirjoittaja itse lukee mieluiten kirjansa joko saksaksi tai ruotsiksi, koska on melkein puoliksi saksankielinen. On jäänyt muistiin se, kuinka vaikeimpina vuosina ei olisi jaksanut lukea juuri mitään, ja pitkän aikaa oli lempilukemistona saksankieliset Karl Mayn kirjat Winnetousta ja Old Shatterhandista jne. Mitään syvällisempää ei jaksanut ottaa ohjelmistoon.

Jonna oli vuosikausien ajan niin väsynyt, ettei jaksanut lukea oikeastaan mitään. Hän ei jaksanut kuunnella edes kaunista musiikkia, vaikka olisi luullut sen virvoittavan raskautettua sydäntä. Villen oli joskus vaikea ymmärtää sitä, koska itse jatkuvasti kuunteli niin klassista kuin muutakin melodista musiikkia. Eikö kaikki musiikki sitten ole melodista? Ei kirjoittajankaan mielestä. Joka pitää riitasointuisesta tai takovasta musiikista, ei varmaankaan ole niitä onnellisimpia maan matkaajia. Musiikin perustarkoitus on tuoda ihmiselle hyvä olo, ainakin kirjoittajan mielestä.

Koska Jonnalla oli paha olo, tuli hänelle vieläkin pahempi olo kauniin musiikin kuuntelemisesta. Se herätti kaipauksia, odotuksia, aivan kuten useimpien ihmisten kohdalla tapahtuu. Ja koska hänen uskonnollinen miehensä, osittain hurmahenkisen seurakunnan säestyksellä, oli iskostanut Jonnaan valtavan määrän negatiivista latausta niin henkisesti kuin tunteellisestikin, aikaansai tunneperäinen musiikki todella ristiriitaisia tuntemuksia Jonnan sisimpään.

Tällä kohden törmäämme uskomattomaan mutta todelliseen asiaan. Miksi joku lihoo lihomistaan, vaikka kaipaa elämänkumppania? Miksi joku käyttäytyy täysin vastakohtaisesti sille, mitä häneltä odotetaan? Miksi ihminen juoksee karkuun sitä, mitä hän etsii? Kaikki tämä tapahtuu toki alitajuisesti, harvoin tietoisesti.