Sana on tärkeä

Eilen kului yli kahdeksan tuntia käynnillä keskussairaalassa. Nämä matkat saavat ajattelemaan elämän haurautta ja epävarmuutta. Kuinka onnellinen meidän tulisikaan olla jokaisesta edes jollakin tavalla terveestä päivästä! Aivan tervettä ihmistä ei enää ole olemassakaan, sen paremmin kehollisesti kuin ei henkisestikään. Jumalasta luopuminen on aikaansaanut tilanteen, joka koskettaa myös jumalanlapsia. Me elämme todella sairaan maailman keskellä. Joskus viitisenkymmentä vuotta sitten olisivat ihmiset suorastaan kauhistuneet, jos heille olisi elokuvana näytetty nykyinen elämäntilanne. Mutta koska toisiaan seuraavien päivien tilanne ei suurestikaan poikkea toisistaan, on ihminen vähitellen oppinut mielestään järkevän suhtautumistavan. On käynyt omalla tavallaan kuin sammakolle kuumassa vedessä. Jos sammakon pudottaisi kuumaan veteen, hyppäisi se heti pois, mutta kun sen laittaa kylmään veteen, ja panee tulen alle, ei se tajua hypätä pois, vaan sillä on sama kohtalo kuin mustalaisen hevosella, joka totuttuaan olemaan syömättä, jostakin käsittämättömästä syystä heitti henkensä!

Jumalanlasta ei ole kutsuttu mukautumaan kaikkeen eteensä tulevaan, vaan hänen tehtävänsä on aina ollut pitäytyä Sanan todistukseen. Meitä tulisi todella suuresti järisyttää nykyisen tilanteen, jossa vähän kerrassaan luovutaan kaikesta ennen hyväksi todetusta, ja pyritään antamaan kaikelle aivan uudenlainen merkitys ja tarkoitus. Erikoisesti herättää huomiota historian uudelleen kirjoittaminen, joka huomaamattomalla tavalla murentaa kristillisiä perusnäkemyksiä. Kaikkina aikoina on kirjoitettu tai kaiverrettu mitä erilaisimpia ajatuksia jonkinlaiselle alustalle. Aikanaan ne on nähty omalla paikallaan sen aikaisen todistettavan historian valossa. Kun sitten aikaa on kulunut tarpeeksi, on käytännön kokemus ja totuus unohtunut, ja kunkin ajan innokkaat tutkijat ovat oman mieltymyksensä mukaan kaivaneet esiin suurella ahaa-elämyksellä mitä epämääräisimpiä muistiinpanoja, jotka aikanaan hylättiin totuudenvastaisina ja mahdollisesti fanaattisina ja perusteettomina. Nyt sitten mielestään valistunut mieli ihastuu suuresti löydöistään ja esittää ne meidän ajallamme ”historiallisena faktana” ja suoranaisena ilmestyksenä.

Esimerkkejä olisi lukemattomia, eikä niiden pohtiminen hyödytä ketään. Historia on täynnä totuutta ja suoranaista valhetta ja vääristelyä. Meille uskovaisina tulisi olla merkitystä ainoastaan meille tallennetulla Jumalan Sanalla, Raamatulla. Miksi sellaisella innolla pitäisi kaivella esiin kaikkea menneisyydessä tallennettua epäuskon tuottamaa materiaalia, kun se vielä joitakin aikoja sitten nähtiin omalla paikallaan vastustajan julkituomana? Raamattu sinänsä on jokaisen lukutaitoisen luettavissa, mutta sen todellisen sanoman ja sisällön voi paljastaa ainoastaan Jumalan Voima Pyhän Hengen välityksellä.

”Ja sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne. Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2.Piet.1)

Meidän ei tule lukea Sanaa vain kirjaimena, vaan valona, joka on tarkoitettu välittämään meille yliluonnollista vaikutusta. Me emme odota saavamme joitakin erikoisilmestyksiä rivien välistä, lukemalla Sanaan jotakin sellaista, mitä siinä ei lainkaan ole, vaan itse Pyhän Hengen tarkoitus on avata meille kulloinkin tarkastelemiemme sanojen hengellisen merkitys, sisältö. On todella suuri, elämän ja kuoleman välinen ero, rivien välistä lukemisen ja hengellisen ymmärryksen välillä.

Me emme ole kiinnostuneita kiistelemään kirjanoppineiden ja meidän aikamme fariseusten kanssa sanoista ja kielirakenteista, vaan me haluamme pitää mielessämme sen, kuinka suuressa määrin olemme kokeneet Sanan toimineen elämässämme.

Aikanaan eräs vanhan puoleinen naisihminen rakasti yli kaiken Herraa ja todisti siitä, kuinka totta Jumalan Sana on ja kuinka se toimii erilaisissa tilanteissa. Kerran sitten joku suurella paatoksella halusi todistaa hänelle, ettei jokin Raamatun kirja ollenkaan ole innoitettu. Nainen ei masentunut tästä hyökkäyksestä, vaan puhkesi suureen riemuun ja ylistykseen. Hän huusi hallelujaansa niin että huone raikui ja sai ihmiset ihmettelemään. Kysyttäessä sitten riemun syytä, totesi tämä: ”Halleluja, kiitos Jumalalle, jos innoittamaton teksti toimii ja saa ihmeitä aikaan, niin mitä sitten tekeekään innoitettu Sana!”

Lohduttakaa

”Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme; ja toivomme teistä on vahva, koska me tiedämme, että samoin kuin olette osalliset kärsimyksistä, samoin olette osalliset myöskin lohdutuksesta.” (2.Kor.1).

”’Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani’, sanoo teidän Jumalanne. ’Puhukaa suloisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt, että sen velka on sovitettu, sillä se on saanut Herran kädestä kaksinkertaisesti kaikista synneistänsä.’ Huutavan ääni kuuluu: ’Valmistakaa Herralle tie erämaahan, tehkää arolle tasaiset polut meidän Jumalallemme’.” (Jes.40).

Kuka tarvitsee lohdutusta? Ei ainakaan laodikealainen, jolla kaikki on hyvin tai vieläkin paremmin! Viimeistään nykyisen tilanteen näkeminen saa vilpittömän jumalanlapsen melko murheelliseksi ja ajoittain aivan itkuiseksikin. Me emme kerta kaikkiaan voi sulkea silmiämme kaikelta ympärillämme tapahtuvalta. Jos uskovaisen elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista menneisyydessä, ei se ole sitä nytkään.

Kuuntelen puhelimessa useamman tunnin viikossa eri ihmisten puhetta, ja päivittäisessä elämässä pyrin keskustelemaan edes hiukan tapaamieni ihmisten kanssa. Olen kirjoittanut samasta aiheesta jo aikaisemminkin, mutta erikoisesti tässä ajassa joutuu huomaamaan, kuinka vaikeata ihmisille on keskittyä kuuntelemaan edes muutamaa lausetta. Hetken kuluttua huomaan, että ihminen on niin omissa maailmoissaan, ettei häntä hetkauta kuin korkeintaan ennätyksellinen lottopotti tai jonkun marketin aivan yllättävä tarjous.

Olen tottunut olemaan kuuntelijana jo virkani johdosta, mutta joskus toivoisin jollakin tasolla tulevani itsekin kuulluksi vaikka kuinka pienessä asiassa. Jos puhun jotakin sairauksistani, on se kuin kehotus saada kuulla puhetoverin tai hänen sukulaisensa sairauskertomus. Tämä pätee melko läheisissäkin piireissä, niin että herää kysymys: kuunteleeko oikeastaan enää kukaan toisten puhetta, vai ovatko kaikki suulliset ilmaisumme vain jonkinlaisia herätteitä siirtymiseksi aivan toiseen aiheeseen. Ihmiselle ovat siis hänen ajatuksensa ja mieltymyksensä niin pinnallisella tasolla, että on kuin seisoisimme pienen lammikon rannalla, jonka veden pinta väreilee erilaisten värähtelyjen tahdissa. Tapahtuu jotakin, mutta ei oikeastaan voida puhua mistään vuorovaikutuksesta tai keskustelun syvyydestä.

On tietystikin poikkeuksia, jotka nimenomaan muistuttavat meitä siitä, mistä jäämme entistä enemmän paitsi. Jos takana on epäonnistunut avioliitto ja lastenkin kohtaaminen on melko harvinaista, alkaa lohdutuksen tarve nostella päätään melko voimallisesti. Ennen sai edes purettua sydäntään ja paineitaan johonkin suuntaan, mutta nykyään saa todella tarkkaan katsoa, kenelle ylipäätään uskaltaa sanoa mitään. Me siis alamme yksinäistyä yhä enemmän entistä suuremman ihmisjoukon keskellä!

Lainaamiemme kohtien perusteella voimme tehdä melko selviä johtopäätöksiä. Uskovaisen elämä on täynnä koettelemuksia ja erilaisia murheita, mutta vastapainoksi on myös hyviä asioita. Onko meillä todellisuudessa syytä olla murheellisia ja valittavia? Pelkän kielitaidon ylläpitämiseksi kuuntelen tai luen vuosittain melkoisen määrän kirjallisuutta niin kotimaisella kuin muillakin kielillä. Viime aikoina olen kuunnellut talvi- ja jatkosodasta kertovia kirjoja niiden murheellisuudesta huolimatta. Jokaisen tulisi jossakin määrin tiedostaa mitä sodassa todella tapahtuu, ollakseen todella kiitollinen näin pitkästä rauhanajasta. Tiedotusvälineiden välittämät kuvat eri puolilta maailmaa kertovat meille siitä, ettei sota sittenkään ole niin kaukana kuin olemme tottuneet ajattelemaan!

Kuinka lohdullista onkaan myös ainakin omalla kohdalla se, ettei ole joutunut kokemaan vakavampia sairauksia kipuineen ja vaivoineen. On ollut kaksi eri syöpää ja muutamia vakavahkoja sairauksia, mutta on selvitty Jumalan avulla aivan siedettävällä tavalla. Aikanaan yksi merkittävä jumalanmies esitti kysymyksen: jos olet tyytymätön joihinkin asioihin elämässäsi, mitä mieluummin ottaisit kärsittäväksesi, jonkin vakavan sairaudenko?

Jokainen jumalanlapsi omalla tavallaan koetellaan, mistä suurin oppi on ymmärtää kärsivää läheistään. Valittamisen sijaan meidän tulisi enemmänkin pyrkiä löytämään ne väylät, joilla voimme osoittaa sympaattisuutta ja ymmärrystä lähimmäisiämme kohtaan.

Lohduttaminen tuo lohdun meille itsellemmekin. Meidän Herramme sydän sykkii Hänen omilleen enemmän kuin kykenemme käsittämäänkään. Sen pulssin voimme kuulla Hänen äänessään, joka ei ole pelkkiä sanoja, vaan joka välittää meille Hengen ja Elämän.

Anokaamme Herraltamme Tämän sydämensykkeen ulottumista myös meidän olemukseemme, sillä sen rakkaudellista vaikutusta ei kukaan kykene vastustamaan.

Uskon luottamus

”En minä enää puhu paljoa teidän kanssanne, sillä maailman ruhtinas tulee, ja minussa hänellä ei ole mitään.” (Joh.14).

Tutkiessamme Jumalan Sanaa meidän tulisi aina pitää mielessämme edelliset sanat. Mitä yhteistä todella voisikaan olla Jumalan ja epäjumalien välillä? On suoranaista jumalanpilkkaa kaikki se uskonnollisuus, joka perustuu vuosituhantiseen sovitteluun ja kompromissien tekemiseen, jotta mahdollisimman monet pakanat olisi saatu mukaan ns. ”kristilliseen toimintaan”. Mitä hyödyttää jokin toiminta ja uskonnon harjoitus, jolla ei kuitenkaan ole todellisuuspohjaa sen paremmin tässä ajassa kuin ei ikuisuudessakaan!

Olen joutunut menneiden vuosikymmenien aikana useampaankin kertaan toteamaan joillekin henkisesti murskatuille ihmisille, että on olemassa todellinenkin Jumala, jolla ei ole mitään tekemistä heidän tuskiensa kanssa!

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä.” (Hebr.11).

”Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Uskon kautta rakensi Nooa, saatuaan ilmoituksen siitä, mikä ei vielä näkynyt, pyhässä pelossa arkin perhekuntansa pelastukseksi; ja uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee.” (Hebr.11).

”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.” (1. Kor. 15).

Mikä on meidän hengellinen todellisuutemme? Me olemme olleet vaihtelevan ajan mukana seurakunnallisessa toiminnassa, kuka joitakin kuukausia, kuka vuosikymmeniä. Emme voi välttää sellaista kuvaa, että suuri osa toiminnasta on perustunut ihmisten ahdistusten ja pelkojen lievittämiseen tarkoin valituilla, useimmiten vain positiivissisältöisillä raamatunkohdilla. Hengelliset johtajat ovat saaneet ihmiset panemaan toivonsa Meidän Herraamme vain tämän elämän ongelmien ratkaisemiseksi, korostamalla aivan liiaksi hyväntekeväisyyttä ja diakoniaa, ilman että olisi totuudellisesti kerrottu ihmiselle hänen iankaikkisuuttaan koskeva puoli. Kaikki ihmissuhteet ja kirkolliset toimenpiteet eivät sinänsä ole vääriä, mutta ne ovat vain osa kristillistä elämää. Tärkeintä ihmiselle on yhä vielä se yksi asia, joka jo aikanaan korostaen tuotiin esiin eräälle kansalaisellemme: ”Yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki, Jeesuksen Kristuksen sisäinen tuntemus!”

Ajan merkit suoranaisesti pauhaavat ylitsemme ja melkein saavat maan järisemään allamme. Nyt kehotetaan Jumalan kansaa valmistautumaan kaikkeen tulevaan. Meidän tulee todella tarkastaa, mihin olemme panneet toivomme. Vain uskon kautta voimme pitää kiinni siitä toivosta, johon meidät on kutsuttu. Erilaiset julistajat ja uskontoveritkin ovat omalta osaltaan pyrkineet suosittelemaan meille henkilöitä ja opetuksia, jotka ovat sitomassa meitä vääriin, ajallisiin tekijöihin. Meidän vastuumme itsestämme on suurempi kuin mitä koskaan aikaisemmin olemme tulleet ajatelleeksi. Veljet ja sisaret ovat tärkeitä, mutta kukin heistäkin vastaa viime kädessä vain itsestään. Jotta voisimme toteuttaa lähetystyön lähimmäistemme keskuudessa, on meidän omakohtainen suhteemme Herraan ratkaisevassa asemassa. Me voimme antaa vain sellaista, mitä meillä itsellämme on. Meidän omamme ei auta ketään, vaan meidän kohdallamme on oltava totta sama kuin Herrallammekin: Hän jakoi vain Isältä saamaansa!

”En minä enää puhu paljoa teidän kanssanne, sillä maailman ruhtinas tulee, ja minussa hänellä ei ole mitään.”

Suokoon Herramme, että tämä olisi totta myös meidän kohdallamme. Herra on puhunut kanssamme kaiken tarpeellisen, eikä meillä tule olla mitään yhteistä tämän maailman ruhtinaan kanssa. Me tarvitsemme aivan uuden luottamuksen Hyvään Paimeneemme, joka tässä ajassa haluaa puhua meille todellisen äänensä kautta, Pyhän Hengen kautta.

Mitä odotamme?

Miksi ylipäätään meidän tarvitsee käydä keskustelua näistä asioista? Kaikkihan suurimmaksi osaksi koskee ihmisten välisiä suhteita. Pitäisikö sittenkin paikkansa se, mitä jotkut väittivät jo vuosia sitten? Kuulemma ketkä tahansa kaksi ihmistä voi tulla toimeen keskenään, jos vain haluavat. Tarkoitettiin ilmeisestikin avioliittoa tai sen kaltaista yhdessäoloa. Edellytyksenä oli kai kuitenkin melkoisen korkea älykkyysosamäärä. Jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, että tuo yhdessäolo joka tapauksessa jäisi melko rajalliseksi, jos ei ajallisesti niin kuitenkin laadullisesti. Suuri älykkyys ei samalla merkitse rajatonta itsehillintää ja kykyä mukautua erilaisiin tilanteisiin. Järki voi sanella hyvinkin paljon, mutta jos ihmisellä on tunne-elämää, ottaa se jossakin vaiheessa hallinnan ja saa aikaan aivan odottamattomiakin tekijöitä.

Niin, on turha spekuloida ja jossitella asioilla, joiden perusteella mummo on vaari tai vaari on mummo. Pohtimallamme alueella ihmisen itsekkyys ja ajattelutapa merkitsevät niin suurta voimapotentiaalia, että ne syrjäyttävät valtavan määrän normaalia ajattelua.

Kirjoitamme nyt mielenterveysasioista sen johdosta, että useammankin puhekumppanin kanssa keskustelu on mennyt jatkuvasti heidän odotuksiinsa, jotka eivät selvästikään ole täyttyneet odotetulla tavalla. Toivon todella hartaasti, etten itse ole ollut herättelemässä vääriä odotuksia. Rehellisesti sanoen omatkin odotukseni ovat ainakin piilossa olleet jotakin aivan muuta kuin minkä keskellä juuri nyt elän elämääni. Yksinäisyys taitaa olla otsikkona useimpien elämässä paljon pidempään kuin oli odotettu!

Mitä tulee aiheeseemme narsismista, on todettava nyt vielä viidentoista vuoden toiminnan jälkeen, että todella harva kohdattu ihminen on halukas keskustelemaan aiheesta. Kaikenlaiset ammattilaiset niin kirkon kuin mielenterveydenkin alalta tyytyvät kehottamaan opiskeluun, eli maallikko ei tällä alueella voi odottaa kovinkaan kuulevia korvia ja ymmärtäviä sydämiä. Kirjoittajallakin on siis jo tunne siitä, että kaikki mahdollinen on sanottu, ja seuraava vaihe olisi laatia kaikki sellaiseen korkeaoppiseen muotoon, ettei kukaan oikeasti ymmärrä mistä puhumme!

Mitä sitten tulee kärsineiden ihmisten odotuksiin, kohtaamme todella vakavan asian. Olemme kai kaikki joutuneet panemaan merkille sen, kuinka useimmat ihmiset tuntuvat ilahtuvan tapaamisestamme, mutta avatessamme suutamme tulee useimman mieleen kassissa oleva pakastepussi tai kampaamon edessä odottava puoliso. Onnellisia ihmisiä siis ne, joita joku odottaa, vaikkakin ehkä hermostuneena ja tiukkailmeisenä! Eli me kohtaamme todella harvoin ihmisiä, joilla on aikaa juuri meille, edes hetkeksi. Voimmeko siis kaiken tällaisen kiireen keskellä asettaa itsellemme ja toisillemme odotuksia? Voimme kyllä, ainakin taataksemme sopivan määrän pettymyksiä!

Olemmeko todella tulleet aikaan, jossa ei voi odottaa oikeastaan yhtään mitään toisilta ihmisiltä, ei edes lähimmiltä? Jos eivät edes samalla paikkakunnalla elävät sukulaiset… Niin, mielen voi pahoittaa monesta syystä, mutta eiköhän sittenkin ole varminta keskittyä mukaviin asioihin, vaikka niitä olisikin niin harvassa?

Millaiset ovat valmiutemme elämämme suorittamiseen niin suuressa määrin yksinäisinä? Olin jo vaihtaa toisen sanan suorittamisen tilalle, koska olemme tottuneet käyttämään sitä narsismin yhteydessä. Joskus kuitenkin tuntuu nyt siltä, että itse suoritan elämää elämisen sijasta. Se johtunee kai päivittäisten asioiden rutiineista ja tietynlaisesta jatkuvasta toistuvuudesta. On todella hämmästyttävää, kuinka usein on tiistairuokailu ystävien kesken ja torstain saunailta tutussa miesporukassa. Onko viikossa varmasti seitsemän päivää? On tietysti, koska ne päivät jolloin ei ole mitään ohjelmaa tuntuvat tolkuttoman pitkiltä! Ristiriitaisuutta siis riittää pelkän viikon rakenteen johdosta! Entä jos eläisikin vain päivän kerrallaan, täyttäen sen positiivisella ajattelulla ja vaikkapa jonkin uuden asian tekemisellä?

Selvästikin suuri osa huolistamme liittyy turhiin odotuksiin, jotka usein kohdistuvat toisiin ihmisiin. Antakaamme yllättää itsemme pyyhkimällä pois nämä odotukset ainakin kokeeksi. Saatamme löytää itsestämme aivan uusia piirteitä ja ainakin viikot löytävät jälleen oikean pituutensa!

Hän ottaa Minun omastani

 

”Te kuulitte minun sanovan teille: 'Minä menen pois ja palajan jälleen teidän tykönne.' Jos te minua rakastaisitte, niin te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän tykö, sillä Isä on minua suurempi. Ja nyt minä olen sanonut sen teille, ennenkuin se on tapahtunut, että te uskoisitte, kun se tapahtuu. En minä enää puhu paljoa teidän kanssanne, sillä maailman ruhtinas tulee, ja minussa hänellä ei ole mitään. Mutta että maailma ymmärtäisi minun rakastavan Isää ja tekevän, niinkuin Isä on minua käskenyt: nouskaa, lähtekäämme täältä.” (Joh.14).

 

Kuinka ihana hengellisen elämän salaisuus sisältyykään näihin jakeisiin! Meidän on osattava erottaa toisistaan meidän Herramme maanpäällinen aika ja meidän aikamme. Selvyyden tähän antavat Herramme rakkaudelliset ja huolenpidolliset sanat:

”Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille. Kaikki, mitä Isällä on, on minun; sentähden minä sanoin, että hän ottaa minun omastani ja julistaa teille. Vähän aikaa, niin te ette enää minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut.” (Joh.16).

Maanpäällisen vaelluksensa aikana Herramme oli sidottu aikaan ollakseen täysin meidän kaltaisemme ihmisyydessä, kuitenkin ilman syntiä ja vääryyttä. Oli rajallista se, mitä Hän ehti sanoa ja opettaa. Sen hän selvästi tuo esiin jäähyväissanoissaan. Mutta Hän tahtoo erityisellä tavalla kiinnittää huomiomme johonkin todella merkittävään, ihanaan ja toivoa antavaan. Todellinen Herran tunteminen ja kokeminen oli täysin riippuvainen Hänen pois menostaan, jotta Hän voisi palata tietoisuuteemme ja olemukseemme uuden elämän ja hengellisen ulottuvuuden piirissä. Todellinen vaelluksemme on perustuva näkymättömään maailmaan, joka on tavalliselta ihmiseltä täysin salassa!

Kuinka monet näkivätkään Herramme, tapasivat Hänet ehkä päivittäin, söivät ja joivat samassa pöydässä, osallistuivat ehkä ihmeiden tapahtumisiin ja kertoivat Hänestä toisille ihmisille. Siitä huolimatta he eivät päässeet osalliseksi tästä salatusta Jumalasta, joka nyt paljasti itsensä ihmisen hahmossa. He näkivät vain Joosefin ja Marian pojan, jonka omat veljetkään eivät uskoneet Häneen. Samoin tässä ajassa omalla tavallaan koko maailma lukee Raamattua ja osallistuu ainakin jonkinlaisiin hengellisiin tilaisuuksiin, täysin ilman kosketusta aidon Jumalan Hengen kanssa. Ja me erikoislaatuisen armon ja etuoikeuden kokeneet ihmiset emme osaa arvostaa osallisuuttamme Herran elämään, joka tältä maailmalta salattuna on tullut osaksemme!

Maanpäällisen elämänsä aikana Herramme puhui sanoja, jotka olivat Henki ja Elämä. Mutta niiden pelkkä kuuleminen eri riittänyt - siitä todisteena Hänen hylkäämisensä ja ristille huutamisensa. Todellinen hengellinen elämä ei siis ole vain Hänen sanojensa toistamisessa, saati sitten jonkin saarnaajan puheiden ylistämisessä ja ulkoa opettelemisessa!

Sanaan tallennettua ei saa muuttaa millään tavoin. Pieninkin pilkku ja merkki on jumalallisesti säädetty. Paavalinkin mukaan siinä on kirjoitettuna vain se, mikä siinä on luettavissa. Mutta todellisen hengellisen sisällön voimme kokea ja hengessä ymmärtää vain meille annetun Pyhän Hengen välityksellä. Mikä on siis Hänen ensisijainen tehtävänsä? Kirkastaa Kristusta niin hyvin Hänen maanpäällisen elämänsä tarkoituksessa kuin kirkastettunakin. Hän ei lisää Sanaan yhtään mitään, vaan Hän on täysin riippuvainen jo puhutusta ja kirjoitetusta:

”Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.”

Herralla on paljon sanottavaa meillekin tässä ajassa ja tulevinakin hetkinä sen mukaisesti, mitä kykenemme kantamaan. Sen Hän tekee Henkensä välityksellä, jonka tehtävä on johtaa meidät kaikkeen totuuteen! Se mitä Hän puhuu, ei ole Hänestä itsestään, vaan Hän on Herramme puhetorvi. Jos me todella elämme tässä yhteydessä, jumalallisessa harmoniassa, kuinka voisi joku lähimmäisemme saati sitten joku julistaja astua meidän väliimme samoin argumentein? Paavalinkin mukaan suurimmatkin julistajat ovat vain välikappaleita, astioita, joita tuonpuoleinen Valtakunta käyttää vajavaisina olemuksina. Miten voisi jokin julistaja vaatia itselleen jonkinlaista korotettua asemaa jumalanlasten keskellä, jos kerran ei Pyhä Henkikään ota kunniaa esittämistään ajatuksista? Hänhän etsii vain Herran Jeesuksen Kristuksen kunniaa ja ylistystä. Hänen tehtävänsä on luoda aito ja elävä suhde Luojan ja luodun välille kirkkaudessa ja valtasuuruudessa!

”…anoen, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut, kuinka suuri hänen perintönsä kirkkaus hänen pyhissään ja mikä hänen voimansa ylenpalttinen suuruus meitä kohtaan, jotka uskomme - sen hänen väkevyytensä voiman vaikutuksen mukaan, jonka hän vaikutti Kristuksessa, kun hän herätti hänet kuolleista ja asetti hänet oikealle puolellensa taivaissa, korkeammalle kaikkea hallitusta ja valtaa ja voimaa ja herrautta ja jokaista nimeä, mikä mainitaan, ei ainoastaan tässä maailmanajassa, vaan myös tulevassa Ja kaikki hän on asettanut hänen jalkainsa alle ja antanut hänet kaiken pääksi seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa, hänen täyteytensä, joka kaikki kaikissa täyttää.” (Ef.1).

Eikö juuri tämä ole se asia, jota meidän tulee paljon enemmän ajatella ja tutkia? Tämä ei tuo kunniaa ja mainetta kenellekään saarnaajalle tai julistajalle!

…antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät…

Halleluja! Tässä se on, mitä me tarvitsemme juuri tällä hetkellä. Me emme tarvitse mitään muuta niin kipeästi kuin aivan uutta viisauden ja ilmestyksen Henkeä Herran tuntemisessa!

”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” (Snl.4)

Herrallamme on vielä paljon sanottavaa meille, ei ihmisen, vaan Henkensä kautta. Siten sydämemme silmät näkevät vain Hänet, joka kaiken on meille ansainnut!

…kaiken pääksi seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa, hänen täyteytensä, joka kaikki kaikissa täyttää…

Mietipä ensi kerraksi, onko seurakunta, sinä, minä, ehkä sittenkin jotakin enemmän, kuin mitä meille moni julistaja on vakuuttanut, tai jättänyt vakuuttamatta?