Jumala yksinkertaisuudessa 2

Vierailin hiljattain eräässä perheessä useamman päivän ajan. Suuri osa ajasta istuttiin olohuoneessa ja televisio oli auki. En jaksanut kiinnostua televisio-ohjelmista ja halusin harjoitella pienen tietokoneen käyttämistä kirjoittamiseen ensimmäistä kertaa elämässäni. Muiden keskittyessä keskusteluun ja televisioon, harjoittelin näppäimistön käyttöä kirjoittaen muistiin mieleen tulevia asioita. Tuloksena ei ollut tavanomaista tekstiäni olosuhteista johtuen, mutta katson kuitenkin voivani julkistaa ainakin osan siitä.

Käsitämme tuskin Herramme sanojen laajaa merkitystä: ”Tulkaa minun tyköni... …kullekin päivälle riittää oma murheensa... ei ihminen voi lisätä ikäänsä…”

Mihin suunnata katseensa tässä ajassa?  Tuskin kukaan tuntemistamme ihmisistä toimii esimerkkinä, joka tuottaisi meille todellista iloa ja turvallisuuden tunnetta. Jotkin tuttavamme näyttävät siirtyvän jonkinlaisesta katastrofista toiseen. Voimmeko itse millään tavoin vaikuttaa elämämme kulkuun, kun jo Herra sanoo, ettemme voi lisätä ikäämme vähimmässäkään määrin? Me katsomme tällä kohtaa väärään suuntaan. Ikämme ei lisäänny murehtimisella, mutta kylläkin voi suuressa määrin lyhentyä. Riittävän suuret ja laajat murheet tuottavat kehossamme jopa suoranaisia kemiallisia reaktioita ja aineita, jotka vahingoittavat elintoimintojamme.

Henkiset tekijät eivät oikeastaan missään vaiheessa ole jotakin vain mielessämme, sillä olemuksemme on kokonaisuus. Riittävän aikaisessa vaiheessa henkinen ongelma on rajattavissa mielen alueelle, mutta pitkälle kehittyneenä se ikään kuin kehollistuu, eli tulee kiinteäksi osaksi kehoamme. Siksi on järkyttävää että hoitomme on siinä määrin jätetty pillereiden varaan, sillä vain pieni osa henkisistä ongelmistamme on peräisin joidenkin tarpeellisten välittäjäaineiden puutteesta. Itse asiassa lääketiede tekee meille karhunpalveluksen suoranaisella kehollistamisella. Lääkeaineet sitovat ongelmamme kehoomme entistä lujemmalla otteella, niin että monet ovat loppuelämänsä riippuvaisia kemiallisista vaikuttajista.

Me emme suo ihmisille sitä, mitä he eniten tarvitsisivat: ihmissuhteita ja läheisyyttä. Yhteisöllisyys on hylätty sellaisessa määrin, että yhä useampi sairastuu hylkäämisen tunteiden keskellä. Ihminen kokee itsensä tarpeettomaksi ja jopa ylimääräiseksi. Hän kadottaa tunteensa tarpeellisuudesta, ja vain tarpeeksi narsistiset ihmiset näyttävät pärjäävän kaiken keskellä.

Voidakseen erottua massasta ihminen turvautuu mitä moninaisimpiin keinoihin, joskus mitä halpamaisimpiinkin. Kuvainnollisesti itsensä korottaminen perustuu muiden alas painamiseen, jopa allensa pinoamiseen. Kaikkea tätä tukevat jatkuvasti toistuvat viihdytysohjelmat, jotka perustuvat pudotuspeliin. Tätä samaa peliä pelataan todellisuudessa kaikkialla, sen sijaan että autettaisiin entisten aikojen malliin naapuria. Pudottaminen ja paremmuuden tunne ovat tulleet niin luonnollisiksi asioiksi, ettemme havaitse niitä juuri ollenkaan, etenkään seurakunnallisella alueella.

Tämä aika antaa inhimillisyydestä hyvin erikoisen kuvan. Tämä ilmenee selvästi katsoessa vanhoja suomalaisia elokuvia tai dokumentteja. Naapurihenki on oikeastaan täysin vastakkainen entiseen verrattuna. Ennen ovia ei edes lukittu, ja naapuri saattoi tulla sisälle todeten, ettei ketään ollut kotona. Oli mahdollista jäädä istumaan ja vaikka panna kahvi kiehumaan.

Nykyään jokainen koti on lukittu, ja tämä lukitus on toiminnassa myös henkisellä ja hengellisellä alueella. Ihminen omilla näkemyksillään ja ominaisuuksillaan rajaa ulkopuoliset ihmiset ja vaikutteet ulkopuolelle. Liian lähelle tuleminen ja koskettaminen on suljettu pois. Ihmisen oma tila on tullut niin tärkeäksi, ettei tilaa riitä jokaiselle. Tietynlaiset turva-alueet on tehty niin laajoiksi, että ne menevät päällekkäin, joten syntyy jännitteitä ja tarpeita muiden torjumiseen. Liian lähelle tuleva on tyhmä, ymmärtämätön, ja sopivassa määrin häntä ei ainoastaan torjuta, vaan hänet on jopa oikeus tehdä vaarattomaksi. Ihmistä saa siis vahingoittaa tarpeellisessa määrin, varoen kehollista kiinni käymistä!

Tässä ajassa henkinen väkivalta ja torjuminen on hyväksytty osaksi ihmisyyttä, käsittämättä ollenkaan kaiken kokonaisvaikutusta. Me tarvitsemme toisiamme paljon laajemmin kuin mitä olemme kykeneviä näkemään.

Mikäli mahdollista ja teistä riippuu.

Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.

Me tarkkailemme ihmisiä huonovointisuudessamme ja etsimme heistä tekijöitä, joiden rinnalla oma egomme vaikuttaa paremmalta. Me kilvoittelemme toinen toisemme moittimisessa ja vähättelemisessä nimenomaan oman vähemmyydentunteemme perusteella. Antamalla niin paljon sijaa tunteillemme me riistämme itseltämme voimavaroja, koska kaikki moitteemme todellisuudessa palaa itsemme ylle. Kiinnittämällä niin paljon huomiota negatiivisiin asioihin, suuntaamme ajatuksemme ja odotuksemme väärään suuntaan, ihmetellen sitten huonoa oloamme. Ikävät tunteemme ovat siis monessa suhteessa itsemme luomia ongelmia. Tämä ei tarkoita sitä, että sulkisimme silmämme todellisuudelta, mutta on todella tärkeää mille asioille ja suunnille kannattaa antaa tilaa.

Me kylvemme asioissa, jotka vaikuttavat meihin negatiivisesti. Kielikylvyt ovat meille tuttu asia, mutta on valtava määrä muunkinlaisia kylpyjä, jotka vaikuttavat elämäämme ja persoonaamme. Me omalla tavallaan sidomme itsemme asioihin, joita emme halua ja joita emme kannata.

Aikamme vaikuttaa tulevaisuuteemme, joten nykyhetki on tavattoman tärkeä kehityksemme kannalta. Me valitsemme mitä huomioimme, joten itse olemme vastuussa todella paljosta. Me itse valitsemme tiemme ja suuntamme niillä valinnoilla, joita emme lainkaan pane merkille. (Miten on televisiokylpyjen ottamisemme suhteen?)

Me elämme ajassa, jossa viimeisetkin Raamatun profetiat täyttyvät ja suurin osa niistä koskee ikäviä asioita. Meidän tehtävämme on tarkata kaikkea tapahtuvaa, mutta miksi tulee tällä kohtaa mieleen veljemme Martti Luther, joka sanoi olevan asioita, jotka ovat kuin linnut, jotka lentävät päämme yli, mutta joiden ei ole tarkoitus tehdä pesäänsä meidän päämme päälle? Oli aika jolloin useampikin julistaja kokouksissaan kauhisteli erilaisia tapahtumia ja lehtikirjoituksia, todeten toistamiseen: kauheaa, kauheaa, eikö olekin kauheaa! On todellakin kauheita asioita, mutta niihin huomion kiinnittämisen tulee olla rajoitettua. Jokaisen negatiivisen asian kohdalla tulee nähdä suurempi määrä asioita toiselta laidalta. Mikään asia ei ole yksipuolinen, vaan kaikilla asioilla on useampi puoli. Tähän perustuu suuri osa itseämme harmittavaa väsymystä ja masennusta. Me emme ole halukkaita luopumaan silmälapuistamme, joilla olemme rajanneet näkökenttämme kuin aikanaan hevosten vauhkolapuilla.

On kuin television katseleminen. Kirjoittajalle on mahdotonta katsella ruutua pimeässä, ilman taustavaloa tai yleensä valoa huoneessa. On tutkittu tosiasia, että ruudun tuijottaminen pimeässä rasittaa silmiä ja käytännössä koko hermostoamme. Näemme kyllä kirkkaasti tuon rajatun alueen, mutta kykyymme havainnoida näkemämme oikein vaikuttaa moni negatiivinen tekijä. Silmämme rasittuvat, mahdollisesti alkaa päätämme särkeä ja voimme huonosti, vaikka emme sitä ehkä heti tajuakaan. Tämä pätee oikeastaan kaikkiin kohtaamiimme asioihin. Jos kiinnitämme katseemme liian pitkäksi aikaa sillä hetkellä kirkkaana loistavaan asiaan, jää meiltä näkemättä monta ehkä vieläkin tärkeämpää asiaa ja asianlaitaa. Meihin vaikuttavilla seikoilla on niin monta puolta, ettei yhteen tai kahteen tule kiinnittää liian suurta huomiota.

Oma mielemme siis selvästi luo merkityksen tietyille tapahtumille ja kohtaamillemme asioille. Me ehkä vain luomme omat vaikeutemme kärjistämällä ja moninkertaistamalla pieniä tekijöitä. Me teemme kärpäsistä härkäsiä huomaamatta sitä ollenkaan. Yleisesti ottaen maailman tilanne huononee koko ajan, mutta ajatellen ennen kaikkea meitä täällä Suomessa, olemme lähes jokainen kuin miljonäärejä verrattuna suurimpaan osaan maailman asukkaita. Meillä on niin paljon kaikkea ja kaikki niin hyvin, että voimme huonosti ajatellessamme liikaa sitä, mitä meillä ei ole!

Meitä vaivaa puutteemme, mutta samalla meitä työllistää ja rasittaa liiallinen tavaramäärä, josta suurinta osaa emme todellisuudessa tarvitse ollenkaan. Mielemme askartelu siis toimii meitä vastaan, vain tuhoten persoonaamme ja elämämme mahdollisuuksia. Tyytyminen elatukseen ja vaatteisiin on vanhanaikaista, mutta niin terveellistä. Tyytyväisyys on balsamia koko olemuksellemme. Pahaa tapahtuu ja kehitys vie väärään suuntaan, mutta silti meidän on tarkoitus elää täyttä elämää Kristuksessa. Negatiivisten asioiden toteamisen tulisi vain vahvistaa meitä uskossamme, koska suurin osa niistä on ulkopuolellamme, melko kaukana.

Jatkuu…

Jumala yksinkertaisuudessa 1

Vierailin hiljattain eräässä perheessä useamman päivän ajan. Suuri osa ajasta istuttiin olohuoneessa ja televisio oli auki. En jaksanut kiinnostua televisio-ohjelmista ja halusin harjoitella pienen tietokoneen käyttämistä kirjoittamiseen ensimmäistä kertaa elämässäni. Muiden keskittyessä keskusteluun ja televisioon, harjoittelin näppäimistön käyttöä kirjoittaen muistiin mieleen tulevia asioita. Tuloksena ei ollut tavanomaista tekstiäni olosuhteista johtuen, mutta katson kuitenkin voivani julkistaa ainakin osan siitä.

Jumala yksinkertaisuudessa

Ei herroina halliten

Yksinkertaisilla asioilla ei ole mahdollista hallita toisia ihmisiä, ja siksi kautta kirkkohistorian on perustauduttu monimutkaisiin hengellisiin näkemyksiin ajatuksella, että vain valitut ja erikoisesti armoitetut ovat kykeneviä näkemään ne seikat, joiden avulla on mahdollista asettaa joku erikoisasemaan, muiden yläpuolelle. Herramme kiittää Isää siitä, että hengelliset asiat on ilmoitettu yksinkertaisille, lapsenmielisille ihmisille. Salaaminen koskee viisaita ja ymmärtäväisiä, eli koko asia on siis käännetty ylösalaisin!

Mihin siis perustuu hengellisten asioiden yksinkertaisuus kaikkien mutkien etsimisen keskellä? Herramme mukaan suurin käsky perustuu Jumalan, Isämme rakastamiseen yli kaiken, lähimmäisen kuin itseämme. Mihin sitten tämä rakkaus perustuu? Ajatuksiinko, hyviin tarkoituksiin? Herramme itseasiallinen testamentti perustuu rakkauteen, joka ei ole vain sanoja ja kauniita ajatuksia, vaan aivan normaalia, käytännön elämää. Rakkaus ei ole uskon asia, vaan käytännössä toteutettua Jumalan Sanaa. Herramme itse osoitti mistä on kysymys. Hän, joka aina oli rakastanut omiansa, aivan lopussa pesi opetuslastensa jalat ja kehotti, vaati näitä tekemään saman toisillensa.  Hän ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. Pietari oli valmis tekemään mutkia, monimutkaistaessaan Herran tarkoituksen. Ei riittäisi se, mitä Herra esitti, vaan olisi pestävä muutakin, varmuuden vuoksi!

Tämä jo osoittaa, mitä ihmismieli ajattelee ja mitä siinä liikkuu. Herra on tehnyt tiet suoriksi, mutta ihminen omassa uskonnollisuudessaan tekee monia mutkia. Jumala ylsinkertaisuudessa on ihmisjärjelle liian monimutkaista. Monimutkaisin asia maailmassa on yksinkertainen ihminen! Eli usein ihmisen yksinkertaisuus onkin todellisuudessa monimutkaisuutta! Sen kautta osoitetaan paremmuutta, etevymmyyttä, toisista erottautumista. Ihminen siis hallitsee toista omalla erinomaisuudellaan, erikoisilla näkemyksillään, olettamuksillaan, ilmestyksillään, oivalluksillaan. Siksi etenkin tässä ajassa on niin vaikea elää. Parhaimmatkin uskovaiset ovat omalla tavallaan langenneet tähän ajatteluun ja näkymättömään itsekeskeisyyteen.

Ihminen ei sinänsä välttämättä ole itsekäs, vaan itsekeskeinen, usein ei omasta tahdostaan ja tarkoituksestaan, vaan muiden ihmisten pakottamana. Väärä hallitseminen rikkoo ihmismieltä, palvelee sielunvihollisen tarkoituksia, vaikka emme sitä useinkaan tiedosta oikealla tavalla. Me voimme huonosti, emmekä mielellämme suo toisen ihmisen voivan paremmin. Siitä tulee paha mieli, alemmuudentunne, joka on pakko pukea omavoimaisuuteen, vaikka kuinkakin valheellisin keinoin. Nykyinen uskonnollisuus ei näe siinä mitään pahaa, vaan todellisuudessa suosii sitä.

Olemme ajautuneet niin kauaksi raamatullisuudesta ja kristillisistä periaatteista, että rikkomuksemme huutaa taivaaseen asti! Me punnitsemme näkemäämme ja kokemaamme lähinten esimerkkien mukaisesti, alkaen pesettää niin päätämme kuin käsiämmekin. Emme lainkaan huomaa, että koko arvomaailmamme perustuu täysin itsevalittuihin tekijöihin, perusteisiin.

Me vertailemme ja tutkistelemme ja arvostelemme ja tuomitsemme, ilman todellista raamatullista perustaa. Arviomme perustuu lähinnä omaan hyvinvointiimme tai pahoinvointiimme, mukavuudenhaluumme ja viihtyvyyteemme. Elämän tulee olla viihdyttävää, mukavaa, mielihyvää tuottavaa. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa tai väärää, mutta se on melko kaukana aidosta, jokapäiväisestä todellisuudesta. Elämä on lähinnä kilvoittelua, pettymyksiä, epäonnistumisia, joista opimme kaikkein eniten.

Ihminen oppii kaikkein eniten virheistä. Ne jäävät parhaiten mieleen, ja tähän perustuu myöskin Jumalan järjestämä yksinkertaisuus. Vajavaisuus on aina ollut leimaa antavaa kaikelle todelliselle kristillisyydelle. Miksi ei Jumala järjestänyt pojallensa parempaa syntymäpaikkaa? Miksi hänen lastensa Marian raskaudesta huolimatta tuli matkustaa niin pitkä matka, miksi majatalossa ei voinut olla tilaa syntyvälle maailman Vapahtajalle? Miksi ei Jumala luonut toisenlaisia olosuhteita? Miksi paikalle tuli ensisijaisesti tavallista, yksinkertaista työläiskansaa, missä olivat tämän maailman arvohenkilöt? Miksi Jumala salli Herodeksen tappaa sellaisen määrän juutalaislapsia? Olisihan Herodeksen voinut tappaa, lamaannuttaa, poistaa tieltä, estää jollakin tavoin! Miksi oli tarpeen paeta Egyptiin, miksi piti huomioida niin suuri määrä inhimillisesti ajatellen helposti poistettavia ongelmia?

Niin, meidän ajatuksemme ovat melko kaukana Jumalan ajatuksista, jotka mielestämme ovat vaihtelevasti yksinkertaisia ja usein liian monimutkaisia. Miksi ei Kaikkivaltias käytä valtaansa ja saata asioita tapahtumaan meidän mielestämme helpoimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla? Mehän tiedämme niin tarkkaan, miten saada oma tahtomme toteutumaan! Me tiedämme miten käyttää valtaa, miten hallita toisia ihmisiä ja heidän tahtoaan. Mutta suuruutta ei olekaan vallankäyttö, vaan valinnan mahdollisuus, vapaus, päätöksenteko kunkin oman harkinnan mukaan. Me pakotamme, ohjaamme, manipuloimme, käytämme paimensauvaa lyömiseen ja ohjaamiseen, unohtaen sen tarkoituksen pelastavana ja suojaavana tekijänä. Sauvan käyrä pää on lampaan nostamista varten pahasta paikasta, sauvan tukevuus perustuu aseeseen susia ja muita petoja vastaan.

Jumalan suuruutta osoittaa siis Hänen valitsemansa yksinkertaisuus, inhimillisyys, sillä onhan kysymys suunnitelmasta ihmisiä, ihmiskuntaa varten. Jumalan yhksinkertaisuutta ei siis tarvitse Hän, vaan ihminen, me, sinä, minä!

Juuri tässä ajassa kohtaamme oman rajallisuutemme kaiken kehityksen ja monimutkaisuuden keskellä. Joudumme pakostakin huomaamaan, ettei sielunrakenteemme, aivokapasiteettimme, kestä kaikkea sitä tiedon määrää ja virtaa, joka suorastaan vyörtyy yllemme hyökyaallon tavoin. Rajallisuutemme on saavutettu jo vuosikymmeniä sitten, ilman että olisimme oikealla tavalla havainneet sitä. Ihmettelemme vain tietynlaista huonovointisuuttamme, jonka todellista perustaa emme kykene näkemään. Me hoidamme itseämme väärillä asioilla, väärillä aiheilla ja aineilla. Pahoinvointi pitää turruttaa jollakin, mielihyvä pitää saada takaisin. Lisäämällä tietoa pahennamme vain asiaa. Koemme siten luvalliseksi keskushermoston manipuloimisen joko lääkkein tai huumaavin ainein. Hetkellisesti saavutamme jotakin tavoittelemastamme, mutta sitten koittaa totuuden hetki. Annostus ei riitä, vaan on saatava jotakin enemmän. Emme voi luopua saavutetusta asemasta, joten pahoinvointia on pakko lisätä vasten parempaa tietoa, ja siten tarvitaan taas lisää rauhoittavaa ja mielihyvää tuottavaa ainesta!

Mistä ylipäätänsä on tullut ajatus jatkuvasta mielihyvästä ja onnellisuudesta? Miten voimme perustaa elämämme ja tulevaisuutemmekin johonkin niin kuvitteelliseen, että pakostakin joudumme jossakin vaiheessa pettymään, katkerastikin? Jo pelkkä historian tutkistelu paljastaa meille, että ihmiselämä on paljon raadollisempaa kuin mitä olemme valmiita uskomaan!

Olemme ensimmäinen sukupolvi, jota on siunattu näin pitkällä rauhanajalla. Me emme oikeastaan todellisuudessa tiedä lainkaan, mitä on todella vaikea elämä ja suuri ihmisen tuska. Puhumme nyt lähinnä pohjoismaalaisista ihmisistä, emme niistä, jotka aikanamme ovat joutuneet kokemaan sotaa tai vastaavaa. Me olemme päässeet kaikesta mielipahastamme huolimatta todella vähällä. Olemme kaikesta johtuen erehdyttäneet itseämme osittain aivan tarkoituksellisesti, luomalla näkemyksiä, joihin pitäytymällä olemme itse syyllisiä tunteisiin, jotka eivät meitä miellytä. Me syytämme kaikesta väärästä ja pahasta aivan vääriä tahoja, koska olemme itse luoneet mielikuvamme ja kuvitellut näkökohdat. Me olemme todellisuudessa itsemme suurimpia vihollisia!

Miksi ajattelemme mitä ajattelemme? Kuka on siihen syyllinen, kuka on ajatukset pannut mieleemme? Olisiko parasta mennä peilin eteen?

Miksi lapsenmielisyydellä on niin suuri merkitys ja miksi Herramme antaa niin suuren merkityksen lapsille? Lapsilla on omalla tavallaan hyvä mielikuvitus, mutta lapset eivät tee sellaisia mutkia ja moninaisia vaikeita ajatuskuvioita kuin aikuiset, koska heille käytännön todellisuus on huomattavasti merkittävämpi kuin aikuisilla ihmisillä. Lapsi hyväksyy elämän todellisuudet avoimesti ja yksinkertaisuudella. Lapsi ei epäile, ei järkeile aikuisen tavalla.

Aikamme vaikeudet perustuvat siis suurelta osaltaan vääränlaiseen arvioon ihmisen todellisista tarpeista. Ihmisen elämä on täytetty kaikenlaisilla luoduilla tarpeilla, joita ilman ihmisen elämä ei muka ole arvollista ja todellista. Ihminen kärsii tavattomasti enemmän siitä, mitä hänellä ei ole, kuin siitä mitä hänellä on. Kiitollisuus on järkyttävässä määrin katoamassa, koska ei arvosteta sitä vähäisempää tai suurempaa määrää, mitä ihmisellä jo on. Suuri tavaramäärä aivan tutkitusti tuottaa ihmiselle henkistä rasitetta ja joskus jopa suorastaan mielenterveysongelmia. Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hänellä on huolia. Kesämökki on mukava olemassa, mutta huoli murtautumisesta rasittaa ihmismieltä. Vene on mukava, mutta esim. kirjoittajalta on kaksi kertaa varastettu vene.

Pyörä on mukava, mutta se on aina lukittava, jopa kahdella eri lukolla. Ulko-ovessa on hyvä olla lisäksi varmuuslukko, joka sekään ei takaa turvallisuutta. Tästä varmaankin johtuu, ettei ihmisillä ennenvanhaan ollut niin paljon huolia kuin meillä tänään.

Huolet muuttavat ihmisen olemusta ja käytöstä enemmän kuin olemme halukkaita uskomaan. Huolet saavat meidät asennoitumaan aivan väärällä tavalla lähimmäisiimme. Me emme sinänsä ehkä ole itsekkäitä ja omahyväisiä, mutta ongelmamme saavat meidät asennoitumaan väärin kaikkiin niihin, jotka eivät vastaa meidän odotuksiamme ja näkemyksiämme. Meidän mielemme on niin omien ongelmien vankina, ettei meillä riitä mielenkiintoa ja voimaa lähimmäisen asioille. Emme ole niinkään itsekkäitä, vaan väärällä tavalla omien asioiden valtaamia.

Jatkuu…

Missä pöydässä istut?

Haluan sulkeutua esirukouksiinne, sillä viimeisin veriarvo viittaa jonkinlaisen syövän kehittymiseen. Jumala tietää kaiken ja tapahtukoon Hänen tahtonsa.

Niin hän sanoi heille: "Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta, sillä monet, sanon minä teille, koettavat päästä sisälle, mutta eivät voi. Sen jälkeen kuin perheenisäntä on noussut ja sulkenut oven ja te rupeatte seisomaan ulkona ja kolkuttamaan ovea sanoen: 'Herra, avaa meille', vastaa hän ja sanoo teille: 'En minä tunne teitä enkä tiedä, mistä te olette'. Silloin te rupeatte sanomaan: 'Mehän söimme ja joimme sinun seurassasi, ja meidän kaduillamme sinä opetit'. Mutta hän on lausuva: 'Minä sanon teille: en tiedä, mistä te olette. Menkää pois minun tyköäni, kaikki te vääryyden tekijät’. (Luuk. 13)

Onko Elävä Tie vielä sama kuin Herramme aikana? Elämme aikaa, jossa noin kaksi miljardia ihmistä on ylipainoisia. Onko tämän johdosta jouduttu laajentamaan ahdasta ovea? Aivan selvästi on uskonnollinen maailma tietyllä tavalla muuttunut omassa ajassamme, kun muistelemme etenkin kuusikymmenlukua. Sen lopulla alkoi erikoisella tavalla uusi ajattelu, josta ehkä antaa selvimmän kuvan uusi raamatunkäännös, jota kauan markkinoitiin “nuorison tykkinä”. Eli hengelliset käsitteet haluttiin tehdä kaikille ymmärrettäväksi, mutta onko jo ajattelussa vikaa, kun itse Herra puhui tarkoituksella vertauskuvin, ettei tietty osa ihmisistä voisi ymmärtää sanottua? Kirjoitetun suhteen ei mikään voi muuttua, vaikka koko maailma olisi eri mieltä!

Edellä oleva sanankohta puhui tänä aamuna minulle erittäin voimallisesti, etenkin kun mieleeni tuli joitakin menneiden vuosikymmenien opetuksia keskuudestamme. Pidimme noita näkemyksiä aikanaan lohdullisina ja rohkaisevina, tarttuen niihin heikkouden ja koettelemusten hetkillä. Olemme selvinneet tähän asti, hyvä, mutta olisikohan jotakin tarkistettavaa perustamme suhteen, jos niin monet omaavat saman asenteen kuin tietyn papin seitsemän poikaa?

“Myöskin muutamat kuljeksivat juutalaiset loitsijat rupesivat lausumaan Herran Jeesuksen nimeä niiden ylitse, joissa oli pahoja henkiä, sanoen: ‘Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa’. Ja niiden joukossa, jotka näin tekivät, oli myös erään juutalaisen ylipapin, Skeuaan, seitsemän poikaa; mutta paha henki vastasi heille sanoen: ‘Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?’” (Apt. 19)

Olemme siteeranneet tätä kohtaa lukemattomia kertoja, mutta meille on turvaksi toistaa samoja asioita hiukan eri näkökulmasta.

Tekstistä voi tehdä sellaisen johtopäätöksen, varauksin, että noiden ylipapin poikien toiminnan kautta tapahtui jotakin merkittävää, sillä muuten heitä ei mainittaisi. Sama henki elää vielä tänäkin päivänä, sillä niin monet hengellisesti liikalihavat julistajat ovat liikkeellä, vaikka koko elämä ja julistus ovat rajussa ristiriidassa kirjoitetun Sanan kautta. Nämä henkilöt eivät itse ole voineet mennä sisään siitä ahtaasta portista, josta Herramme puhuu!

Vihollisen voimat tuntevat kirkkohistorian ja hengellisen elämän kuin omat taskunsa, sillä ne ovat suurimman osan innoittajina. Ne tuntevat Jeesuksen ja tietävät jokaisen todellisen julistajan, mutta olemmeko me itse ihmisinä sen kummallisemmassa asemassa? Me tiedämme enemmän kuin mikään aikaisempi sukupolvi. Me puhumme Jeesuksesta ja selaamme innokkaasti Raamattua, tiedämme ainakin kaikki tunnetuimmat sananjulistajat Mooseksesta Lutheriin ja Billy Grahamiin. Erottaako jokin meidät noista hengistä, jotka tietävät aivan samat asiat totena ja todistettuna? Riivaajat tietävät päämääränsä ja vapisevat, mutta mihin on kadonnut todellinen pelko ja vapina jumalanlasten keskuudesta? Eikö tämänpäiväinen tekstimme saa meitä kunnioittavaan pelkoon tässä mitä vakavimmassa ajassa?

Niin, mitä meille opetettiin menneinä vuosikymmeninä, etenkin noin 1970 - 1990? Itse ainakin sain kuulla useammastakin valtuutetusta (kuka lie valtuuttanut?) suusta mitä vakavimman perustelun vakaumuksellemme ja uskollemme. Kaikki on hyvin ja turvattuna jokaisen kohdalla, joka vastaanottaa opetuksemme juuri tälle ajalle tarkoitetuista hengellisistä asioista ja tunnistaa tietyn tai tietyt julistajat. Eli pitää totena oikeaksi uskomamme asiat!

Kuulostaa aika hyvältä ja oikealta. Mutta miksi riivaajat vapisevat ja pelkäävät, jos kerran tietävät myöskin kaikki nämä meidän uskomamme asiat ja pitävät niitä totena? Mikä erottaa meidät heistä? Mitä meillä on enemmän kuin heillä?

Kuinka usein olikaan minulla etuoikeus olla osallinen juuri niihin asioihin ja tapahtumiin, jotka vuosikymmenien ajan ovat ilahduttaneet meitä! Olen saanut osallistua valtavaan määrään todella palavia ja totuudellisia kokouksia, niin ulkomailla kuin omassa maassammekin. Olen ollut osallinen todella merkittäviin kokouksiin ja tapahtumiin, niin että riittäisi kerrottavaa tulevillekin sukupolville. Mutta mikä erottaa minut kaikista muista vaeltajista, jotka todistavat samasta ja joihin Herramme viittaa lainauksessamme?

“Mehän söimme ja joimme sinun seurassasi, ja meidän kaduillamme sinä opetit.” Kuinka usein sainkaan syödä suurten jumalanmiesten kanssa samassa pöydässä samoja ruokia! Kuinka usein istuinkaan kokouksissa ja sitten illalla yömyöhään kuunnellen näitä merkittäviä henkilöitä heidän kodissaan tai omassa kodissani! Nämä tunsivat minut vuosikymmenisen tuttavuuden perusteella, ja olin varma erikoisasemastani kaiken keskellä. Mutta, mutta, mihin riittää se, että nämä ihmiset tunsivat minut? He saattoivat antaa todistuksensa minusta kanssamatkaajille, mutta riittääkö tämä todistus ja tunnistus? Yltääkö se ajan rajan tuolle puolelle? Osaltaan se jo kumoutui yli kymmenen vuotta sitten, kun minua ei enää tunnistettukaan tietyissä piireissä. En enää ollutkaan suuren julistajan paras ystävä ja minut heitettiin ulos antamatta minkäänlaista mahdollisuutta asioiden selvittelyyn. Pöytään istuutui nyt suuri joukko minuun vihamielisesti suhtautuvia ihmisiä.

Rehellisyyden nimessä olemme jo todenneet, ettei ole ollenkaan kysymys joidenkin ihmisten tuntemisesta tai arvostuksesta, vaan jostakin valtavan paljon enemmästä. Kertomuksemme ihmiset väittivät syöneensä ja juoneensa Hänen kanssaan, mutta miten ei sitten Herra ole ollenkaan pannut merkille pöydässä istuneita? “En minä tunne teitä enkä tiedä, mistä te olette!”

Me pidämme totena kaikkea oikeaksi toteamaamme ja uskomme istuvamme Herran pöydässä armoitettujen julistajien kanssa, mutta mikä merkitys on heidän tunnustuksellaan ja hengellisen erottamisen kyvyllään, jos Herramme itse ei muista meitä? “En minä tunne teitä enkä tiedä mistä te olette!”

Mistä me olemme, mitä merkitystä on ihmisten todistuksella, jos oma elämämme todistaa, että pidämme kaiken totena, mutta emme käytännössä toteuta sitä elämässämme?

“Miksi te huudatte minulle: 'Herra, Herra!' ettekä tee, mitä minä sanon? Jokainen, joka tulee minun tyköni ja kuulee minun sanani ja tekee niiden mukaan - minä osoitan teille, kenen kaltainen hän on. Hän on miehen kaltainen, joka huonetta rakentaessaan kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle; kun sitten tulva tuli, syöksähti virta sitä huonetta vastaan, mutta ei voinut sitä horjuttaa, sillä se oli hyvästi rakennettu. Mutta joka kuulee eikä tee, se on miehen kaltainen, joka perustusta panematta rakensi huoneensa maan pinnalle; ja virta syöksähti sitä vastaan, ja heti se sortui, ja sen huoneen kukistuminen oli suuri.” (Luuk.6)

“Sillä minä annoin teille esikuvan, että myös te niin tekisitte, kuin minä olen teille tehnyt. Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Jos te tämän tiedätte, niin olette autuaat, jos te sen teette.” (Joh. 13)

Sellainen kuin Hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa. Uskommeko, että Herra tunnistaa oman Henkensä ja olemuksensa ihmislapsista? Jos Hän ei tunne jotakuta, joka kuitenkin kaikin tavoin toimii Hänen nimissään, voimme tietää jonkin olevan pahasti vialla. Inhimillinen mieli ei sallisi tällaista ristiriitaa, paradigmaa, paradoksia, mutta jostakin syystä Herramme on nähnyt parhaaksi järjestää kaiken omalla tavallaan, johon meidän on mukauduttava.

Sade lankeaa niin hyötykasvien kuin rikkaruohojenkin ylle, kummankin riemuitessa ja nauttiessa kosteudesta ja elämälle tarpeellisista asioista. Jumalan siunaukset lankeavat omalla tavallaan kaikkien ylle, mutta siitä huolimatta pätee opetus kaidasta tiestä ja ahtaasta portista!

Kaikesta tästä on elintärkeää tehdä oikeat johtopäätökset. Ei riitä inhimillinen tunnustus tai tunnistus, vaan kaiken pohjana tulee olla kirjoitettu ja Elävä Sana, joka kantaa iankaikkisuuteen asti. Jonkin opin ja persoonan tunnistaminen ja totena pitäminen ei ole sen kummempaa kuin pahojen henkien vakuuttuneisuus Jumalan ja Hänen Sanansa suhteen.

Elämä on vain siellä, missä Herran Henki on saanut ihmisen vakuuttuneeksi Elämän Tiestä ja Elämän Sanasta siinä  määrin, että kaikki uskossa on sulautunut kuulijoihinsa.

Enemmän kuin mitään muuta me tarvitsemme nyt varmuuden siitä, että todella istumme Herran kanssa samassa pöydässä ja puhumme Hänen kanssaan. Haluan varmistua siitä, että Hän todella huomaa minut ja katsoo minua kohti ja lausuu nimeni. Minä haluan panna käteni samaan astiaan Hänen kanssaan, en kavaltajana, vaan ystävänä. Minä haluan aterioida tänään Hänen kanssaan, vaikka maalliset ystäväni välttäisivät seuraani.

Jumala armahtakoon meitä, kuinka voimme olla osallisia samaan leipään ja samaan maljaan, jos emme voi istua samassa pöydässä Herramme kanssa! Katso Häntä silmiin ja kysy, voiko Markku-veljen sulkea pois tästä yhteydestä joidenkin ihmispalvontaan liittyvien asioiden tähden. Voiko olla mahdollista, ettei Herra tunne samassa pöydässä istuvia? Varmista ajoissa, missä pöydässä istut, kenet tunnet ja ketä et.

Markku Vuori

Lapsenmielisyys

Osallistuin hiljattain pitkästä aikaa tutun ihmisen hautajaisiin, joutuen pakostakin ajattelemaan meitä kaikkia. Jonkinlainen hämärä pilviverho on pitemmän aikaa leijaillut yllämme, saattaen mielen ehkä turhankin synkkiin ajatuksiin. Mieltäni lohduttivat aamulla kaksi eri sanankohtaa, tuoden esiin meidän Herramme ajatuksia meitä kohtaan kaikkien nykyaikaisten näkemysten ja käsitysten keskellä. Olen tuntenut henkivaltojen vaikutuksen, joka haluaa syyllistää minua siitä, etten ole valmis antamaan yli Sanan todistuksen menevää kunniaa tietyille merkittäville henkilöille. Yhä vielä on vain yksi Välimies Jumalan ja ihmisten välillä, jolle kuuluu kaikki palvonta ja kunnia, mutta joka siitä huolimatta todistaa meille tänä päivänä kaiken murheemme ja masentavien asioiden keskellä: 

”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” (Matt.11)

"Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt. Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” (Matt.11).

Nämä jakeet tulivat aamulla ensimmäiseksi mieleeni, mutta en muistanut, että ne ovat peräkkäin. Kukaan meistä ei voi ilmoittaa sen paremmin Isää kuin Poikaakaan toiselle ihmiselle, vaikka sellainen henkivalta onkin saanut sijaa jopa jaloimpienkin uskovaisten keskuudessa. Jos pelastuksen perusasiat ja olemus perustuvat lapsenmielisyyteen, niin voimme Jumalan Sanan pohjalta nousta kaikkea sellaista papillisuutta vastaan, joka tahtoo asettaa jonkin ihmisen hengellisen kasvumme ehdottomaksi perustaksi. Sananpalvelijoiden tehtävä perustuu totuuden kertomiseen meille. Jo Paavali näki aivan erikoisella tavalla oman osuutensa ja saattoi sanoa jumalallisella painokkuudella: ”Valvokaa sentähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin. Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.” (Apt. 20)

Elämä tässä ajassa on todella vaarallista kaikin puolin. Siksi me tarvitsemme jumalallisen varmuuden ja luottamuksen, joka voi perustua ainoastaan Jumalan Sanaan ja Hänen armoonsa. Missä on uskomme ja luottamuksemme iankaikkisuuden edessä, jos yhä vielä vetoamme joihinkin julistajiin ja heidän opetukseensa, mutta emme ole päässeet kokemaan mitä merkitsee lepääminen Jumalan ja Hänen armonsa Sanan hallussa? Yksin Hän on kykenevä pitämään huolta meistä ja antamaan meidän kokea kaiken luvatun täyttymys. Paavali käsitti ajallisuutensa, eikä missään vaiheessa pyrkinyt sitomaan ihmisiä itseensä tai johonkin erikoiseen opetukseen. Paavali oli palvellut seurakuntaa kolme vuotta, joku tässä ajassa ehkä kymmeniäkin vuosia, mutta silti pätee yhä vielä Hengen Paavalille paljastama totuus: ”Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.” (1.Kor.3).

Saman Hengen vakuutuksen perusteella voimme sanoa uskomme perustuvan samaan totuuteen, sillä Jumala ei muuta Sanaansa, eikä ole varannut tätä aikaa varten jotakin sellaista, mikä ei täydellisesti perustuisi Sanan todistukseen. Jumalan palvelijoilla on oma asemansa, Jumalan lähettämänä, mutta ihmiset nimenomaan tässä ajassa perustavat uskovaisuutensa itse valitulle hiekkaiselle perustukselle. Tarve korottaa ihminen erikoiseen asemaan seurakunnan keskellä perustuu omalla tavallaan meidän Herramme kokemuksiin erämaassa sielunvihollisen esitellessä Hänelle eri mahdollisuuksia. Herramme selvästi kieltäytyi todistaen Kirjoitusten pohjalta, että on MYÖSKIN KIRJOITETTU. Minkä Hän hylkäsi, sen nyt tämän ajan valistama uskovainen vastaanottaa uuden tiedon pohjalta. Mutta Herramme ei tehnyt mitään virhettä, vaan niitä tekevät kohtalokkaassa määrin tämän ajan uskovaiset, jotka eivät tunne Pyhiä Kirjoituksia eikä todellista Jumalan voimaa.

Jatkakaamme tästä tulevina päivinä

Markku Vuori