Missä on veljesi?

Missä on veljesi?

Olenko minä veljeni vartija?

”Ja Kain sanoi veljellensä Aabelille: ’Menkäämme kedolle’. Ja heidän kedolla ollessansa Kain karkasi veljensä Aabelin kimppuun ja tappoi hänet. Niin Herra sanoi Kainille: ’Missä on veljesi Aabel?’ Hän vastasi: ’En tiedä; olenko minä veljeni vartija?’ Ja hän sanoi: ’Mitä olet tehnyt? Kuule, veljesi veri huutaa minulle maasta’.”

”Missä on veljesi…?” Me emme ole kai tappaneet ketään, mutta tiedämmekö kysyttäessä missä veljemme, sisaremme on? Tiedämmekö, mitä veljellemme ja sisarellemme kuuluu? Vai olemmeko ehkä sittenkin syyllistyneet jopa jonkun lähimmäisemme kuolemantuottamukseen? ”Joka ei rakasta, pysyy kuolemassa. Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi.” (1.Joh. 3)

”Jos joku sanoo: ’Minä rakastan Jumalaa’, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.” (1.Joh.4)

Mikä oli perimmäisenä syynä Kainin kokemalle halulle ja tarpeelle toimia Aabelia vastaan? Kainin toiminnan takana olivat jumalanpalvelukselliset syyt! Kumpikin veli oli uskonnollinen ja halusi suorittaa jumalanpalvelusta omien näkemystensä mukaisesti. Olemmeko ajatelleet sitä, että Jumala puhui Kainin kanssa korvin kuultavalla äänellä, keskustellen hänen kanssansa?

”Ja jonkun ajan kuluttua tapahtui, että Kain toi maan hedelmistä uhrilahjan Herralle; ja myöskin Aabel toi uhrilahjan laumansa esikoisista, niiden rasvoista. Ja Herra katsoi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen; mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut. Silloin Kain vihastui kovin, ja hänen hahmonsa synkistyi. Ja Herra sanoi Kainille: ’Miksi olet vihastunut, ja miksi hahmosi synkistyy? Eikö niin: jos teet hyvin, voit kohottaa katseesi; mutta jos et hyvin tee, niin väijyy synti ovella, ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä!’"

Olemmeko panneet merkille sitä, että ensimmäiseksi kerrotaan Kainin uhrilahjan tuomisesta? Jokin kuitenkin erotti nämä eri veljesten uhrilahjojen tuomiset toisistaan, niin että selvästi voitiin havaita Jumalan mieltymys toista uhria ja uhraajaa kohtaan. Tapahtuiko vastaavaa kuin Elian ja Baalin profeettojen välisessä selvittelyssä? Vastasiko Jumala tulella vai jollakin toisella tapaa, sitä ei meille ole kerrottu. Kuitenkin tällä jumalanpalvelustapahtumalla oli traagiset ja koko ihmiskuntaan vaikuttavat seuraamukset. Tämä esikuva pätee vielä tänäkin päivänä kaikissa vastaavissa tilanteissa. Miksi ihmiset vihastuvat, hahmot synkistyvät? Miksi eivät monet kykene kohottamaan katsettaan veljien ja sisarten sekä Jumalan edessä? Ihminen ei tässä kohden ole täysin avuton ja neuvoton, sen paljastaa Jumalan ilmaisu: ”Eikö niin: jos teet hyvin, voit kohottaa katseesi; mutta jos et hyvin tee, niin väijyy synti ovella, ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä!" Kainilla oli siis mahdollisuutensa, jonka hän käytti väärin, koska Paha oli hänen sydämessään!

Me olemme samojen valintojen keskellä myös tässä ajassa. Meillekin esitetään kysymyksiä eri elämämme tilanteissa. Jos jumalanpalveluksemme ei tuota sitä, mitä odotamme, vaan Herra näyttää kuulevan veljeämme ja sisartamme paremmin, ei ole paikka vihalle ja kateudelle, vaan sisäiselle korjaamiselle ja ojentautumiselle. Kateus alkoi jo ensimmäisten ihmisten kohdalla, johtaen veljesvihaan ja kuolemantuottamukseen, harkittuun murhaan. Tämä viha ja kateus tulivat julki meidän Herramme elämässä, vaikka Hän teki pelkkää hyvää. Uskonnolliset johtajat, ei tavallinen kansa, tunsivat pahan piston sydämessään ja halusivat eroon tästä vaatimattomasta Miehestä, jonka elämässä toteutui kaikki se, mitä johtajat olisivat halunneet omalla kohdallaan. Sama jatkui pelastushistoriassa, yhä uudelleen kaikuessa huudon: ”Pois tuollainen, ei tuollainen saa elää!”

Kuka meistä on suurin? Kuka on tärkein? Kenellä on merkittävin tehtävä seurakunnan keskuudessa? Tietynlainen oikeaoppisuus valtasi Kainin mielen oikeutukseksi tuleville asenteille ja teoille. Hän ei suorittanut tekoaan äkillisestä mielijohteesta, vaan Jumalan Sanan mukaisesti hänellä on harkinnan paikka. ”Menkäämme kedolle!” Paha väijyi hänen elämänsä ovella, mutta hän ei halunnut hallita sitä. Hänen uhrilahjansa kauneus oli lumonnut hänet, ja hän oli erittäin itsetyytyväinen varmaankin vielä sillä hetkellä, kun hänen kätensä kohosi lopettamaan veljensä elämän. Mitä hän ajatteli tulevaisuudestaan, jäljellä olevista päivistään, kun tekoa ei seurannutkaan jopa hänen itsensä odottama tuomio? Mitä ajattelemme me, tämän ajan jumalankansa tästä seikasta?

”’Syyllisyyteni on suurempi, kuin että sen kantaa voisin. Katso, sinä karkoitat minut nyt pois vainiolta, ja minun täytyy lymytä sinun kasvojesi edestä ja olla kulkija ja pakolainen maan päällä; ja kuka ikinä minut kohtaa, se tappaa minut.’ Mutta Herra sanoi hänelle: ’Sentähden, kuka ikinä tappaa Kainin, hänelle se pitää seitsenkertaisesti kostettaman’. Ja Herra pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaisi, tappaisi häntä. Niin Kain poistui Herran kasvojen edestä…”

Mihin perustui Kainin merkki, sitä ei meille ole kerrottu, mutta monikin ihminen tekee tästä ilmaisusta vääriä johtopäätelmiä, luoden sisimmässään puolustelevia seikkoja mahdollisille omille rikkomuksilleen ja pahoille aikomuksilleen. Ei ollut tarkoitus ihmisen käden kautta kostaa Kainin teko, vaan jokaisen ihmisen tavoin hänen olisi kerran astuttava saman tuomioistuimen eteen jokaisen ihmisen kanssa. Rangaistus oli jo tässä elämässä: ”Niin Kain poistui Herran kasvojen edestä…”

”Nämä sitävastoin herjaavat sitä, mitä eivät tunne; mutta minkä he järjettömäin eläinten tavoin luonnostaan ymmärtävät, sillä he turmelevat itsensä. Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin tietä ja heittäytyvät palkan tähden Bileamin eksytykseen ja hukkuvat niskoitteluunsa niinkuin Koora!” (Juuda) Kaikki nämä esimerkit perustuvat ns. jumalanpalvelukseen, jota ei nähdä oikealla tavalla. Elämme juuri nyt ajassa, jossa kaikki edellisen lauseen henget valtaavat entistäkin enemmän alaa. Kain ei ole vain yksittäinen henkilö ihmiskunnan alussa, vaan hänen nimeään kantaa henkivalta, joka erikoisella tavalla jopa näennäisesti nousee toisia henkivaltoja vastaan, antaen meille petollisen kuvan todellisesta henkien taistelusta. Tähän kohtaan tulee lukea Roomalaiskirjeen 1.luku!

Meille luodaan kaikin mahdollisin tavoin vääriä mielikuvia henkivalloista. Herramme aikanaan syytösten keskellä totesi, että kuinka vihollisen voimat voisivat kestää keskinäisiä ristiriitaisuuksia. Vika ja virhe eivät olleet missään muualla kuin kateuden valtaamien oppineiden sielunelämässä. Vihollisen voimat ovat yhteisessä rintamassa, vaikka usein näyttäisikin valheellisesti toisenlaiselta. Ei ole olemassa hyviä pahoja henkivaltoja, jotka taistelisivat pahoja valtoja vastaan. Kiistämättömästi tapahtuu omaa laatuaan olevia ns. parantumisia, joiden kohdalla ei näytä olevan mitään tekemistä aidoilla hengellisillä elementeillä. Me emme pyri kieltämään näitä parantumisia, joiden puolesta puhuu moni tekijä, vaan puhumme mieluumminkin näkymättömästä petoksesta, joka perustuu siihen, että pienempi henkivalta jättää ihmisen ja tilalle tulee suurempi henkivalta. Ruumis saattaa joltakin osin parantua, mutta sairauden hengen tilalle tulee sielua sitova henkivalta, jonka vaikutus on moninkertaisesti pahempi, vaikka kaikki kätkeytyy vääränlaiseen valkeuteen ja näennäiseen pahojen henkien poistumiseen!

Nykyinen maailma on täynnä Bileamin hengen valtaamia julistajia ja johtajia, joiden sydämen alttarilla ei hallitse Herran Henki, vaan itserakkaus ja oman edun tavoittelu. Bileam on käsitetty aivan väärin kautta kirkkohistorian. Hänen vääryytensä ei ensisijaisesti perustunut rikkauden ja palkkion tavoitteluun, vaan siihen, että hänelle ei kelvannut Jumalan ensimmäinen tahto, vaan hän halusi neuvotella Herran kanssa! Se ei kuitenkaan ole mahdollista ilman todella vakavia hengellisiä vahinkoja. Vaikka hän siunasikin Israelin kansaa, ei hän tehnyt sitä sydämen vakuuttuneisuudessa, vaan pakon edessä. Hänen todellinen kieroutuneisuutensa kätkeytyi vääränlaiseen hengellisyyteen, joka kautta aikojen on eksyttänyt jopa hyvin vilpittömältäkin tuntuvia ihmisiä.

Missä on veljeni, olenko minä veljeni vartija? Tätä kysyy moni uskovainen hyvin vanhurskas ilme kasvoillaan, ei itsestään, vaan tietynlaisen velvollisuudentunteen vaikutuksesta. Kuka tietää mitä minulle kuuluu, kun ei yli kahteentoista vuoteen ole pidetty minkäänlaista yhteyttä? Mitä kuuluu lukuisille ystävilleni, joista emme ole kuulleet yli kymmeneen vuoteen? Haluaako yleensä joku tietää toisesta jumalanlapsesta, joka ehkä on aikanaan antanut sellaisen kuvan, että näkee asioita hieman eri tavoin kuin me? Missä on veljeni, missä on sisareni?

Herramme etsii yhä vielä lampaitaan, karitsoitaan. Tähän Hän tarvitsee maallisia paimenia, joita Hän voi johtaa kadonneiden luokse.

”Ihmislapsi, ennusta Israelin paimenia vastaan, ennusta ja sano heille - paimenille: Näin sanoo Herra, Herra: Voi Israelin paimenia, jotka ovat itseänsä kainneet! Eikö paimenten ole kaittava lampaita? Te olette syöneet rasvat, pukeneet päällenne villat, teurastaneet lihavat; mutta ette ole kainneet laumaa, ette ole vahvistaneet heikkoja, ette ole parantaneet sairaita, sitoneet haavoittuneita, tuoneet takaisin eksyneitä, etsineet kadonneita, vaan te olette vallinneet niitä tylysti ja väkivaltaisesti. Ja niin ne ovat hajaantuneet paimenta vailla ja joutuneet kaikkien metsän petojen syötäviksi - hajaantuneet ne ovat. Minun lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla; pitkin koko maata ovat minun lampaani hajallaan, eikä kenkään niistä välitä eikä niitä etsi. Sentähden, paimenet, kuulkaa Herran sana: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, totisesti, koska minun lampaani ovat ryöstettävinä ja koska minun lampaani ovat kaikkien metsän petojen syötävinä, kun paimenta ei ole ja kun minun paimeneni eivät välitä minun lampaistani, vaan minun paimeneni kaitsevat itseänsä, eivätkä kaitse minun lampaitani, sentähden, paimenet, kuulkaa Herran sana: Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä käyn paimenten kimppuun, vaadin lampaani heidän kädestänsä ja teen lopun heidän lammasten-kaitsennastaan, eivätkä paimenet saa enää kaita itseänsä. Minä pelastan lampaani heidän kidastansa, eivätkä ne sitten enää ole heidän syötävinänsä. Sillä näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. Niinkuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä.”   (Hes.34)

jatkuu…

Markku Vuori

Rakastatko sinä Minua?

Kun he olivat einehtineet, sanoi Jeesus Simon Pietarille: ’Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä?’ Hän vastasi hänelle: ’Rakastan, Herra; sinä tiedät, että olet minulle rakas’. Hän sanoi hänelle: ’Ruoki minun karitsoitani’. Hän sanoi hänelle taas toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" Hän vastasi hänelle: "Rakastan, Herra; sinä tiedät, että olet minulle rakas". Hän sanoi hänelle: "Kaitse minun lampaitani". Hän sanoi hänelle kolmannen kerran: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli murheelliseksi siitä, että hän kolmannen kerran sanoi hänelle: "Olenko minä sinulle rakas?" ja vastasi hänelle: "Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas". Jeesus sanoi hänelle: "Ruoki minun lampaitani. (Joh. 21)

Tämä on varmastikin yksi luetuimmista ja lainatuimmista sanankohdista. Se on puhutellut meitä kautta vuosikymmenien ja rohkaissut suhteessamme Herraan, sillä jokainen mielellämme samaistumme Pietarin kanssa, ainakin viimeiseen lainaamaamme jakeeseen asti. Kuinka innokkaita olemme samaistumaan seuraavaan jakeeseen, onkin hiukan ongelmallisempi kysymys: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.”

Koska elämme ajassa, jossa me joudumme katsomaan tosiasioita silmiin, emme voi nyt olla ottamatta esiin sitä puolta kertomuksemme sisällöstä, mikä useimmiten on jäänyt huomioimatta. Eikö olekin niin, että ensisijaisesti olemme tämän kertomuksen kohdalla punninneet eri ihmisten asennetta Herraamme Jeesukseen, omamme ohella? Mielemme on pääasiassa askarrellut Jeesuksen halussa tietää suhteemme Häneen.

Me elämme ajassa, jossa ehkä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin kuuluu kysymys seurakunnallisissa piireissä: ”Olenko minä veljeni vartija?” Mikä oli Herramme viimeinen yksittäisiin ihmisiin kohdistuva rakkaudenilmaisu ristillään? ”Mutta Jeesuksen ristin ääressä seisoivat hänen äitinsä ja hänen äitinsä sisar ja Maria, Kloopaan vaimo, ja Maria Magdaleena. Kun Jeesus näki äitinsä ja sen opetuslapsen, jota hän rakasti, seisovan siinä vieressä, sanoi hän äidillensä: "Vaimo, katso, poikasi!" Sitten hän sanoi opetuslapselle: "Katso, äitisi!" Ja siitä hetkestä opetuslapsi otti hänet kotiinsa.”

”Olenko minä veljeni vartija?”

Oliko Pietari veljiensä vartija, sisartensa vartija? Jeesus tiesi Johanneksen rakastavan Häntä, sillä Hän itse oli jumalallisuudessaan asettanut tähän jotakin muista erottavaa. Tämä ylhäältä tullut ominaisuus sai Jeesuksen luovuttamaan äitinsä Johanneksen hoivaan, Herransa sijaisena. Johanneksesta tuli paljon vartija!

Jeesus kysyi Pietarilta kolmeen eri kertaan rakkaudesta itseään kohtaan. Mikä oli kaiken tämän syvin tarkoitus, josta en varmaankaan koskaan ole kuullut kenenkään saarnaavan. ”Olenko minä veljeni vartija?” Sitä ei Pietarin tarvinnut kysyä, sillä Herramme vastaus oli ilman muuta selvä. Aivan kuten Hän Johannekselle uskoi vastuun äidistään, nyt Hän omalla tavallaan uskoi vastuun seuraajistaan Pietarille. Rakkaus Jeesukseen merkitsi rakkautta Hänen omiansa kohtaan, huolenpitoa ja vartijana olemista, ei kuitenkaan siten kuin useat ymmärtävät!

Herramme asetti omia ominaisuuksiaan, omia piirteitään, niin Pietariin kuin Johannekseenkin - unohtamatta kaikkia todellisia seuraajiaan, meitäkin!

Mitä kerrotaan tähän aiheeseen liittyen meidän Herrastamme?

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.” (Ps. 2).

Aivan liian moni meistä ajattelee kovin länsimaalaisesti näiden Herramme sanojen yhteydessä, jonkinlaisena utukuvana mielessään paavillinen viitta tai papillinen asu yleensä.

”Ruoki minun karitsoitani.”

”Ruoki minun lampaitani.”

”Kaitse minun lampaitani.”

Mutta mitä tarkoittavat nämä sanat todellisuudessa? Ei alkuunkaan sitä, mitä mielessämme ajattelemme niinä harvoina kertoina, kun pääsemme lampolaan tai laitumen äärelle. Kysymys ei ole syöttökaukaloista tai heinäkasoista aidan vieressä. Lampaat tuskin innolla saapuvat vieraan ihmisen luokse aidan äärellä, vaikka tällä olisi kädessään kuinka rehevä kourallinen tuoretta heinää. Jeesuksen tarkoituksen voimme ymmärtää vain tuomalla silmiemme eteen itämaisen esimerkin laitumesta ja paimenesta. On sitten aitauksia tai ei, kysymys ei ole lainkaan siitä että paimen kädestään ruokkisi lampaita, saati sitten joku ventovieras. Lyhykäisyydessään selvimmän vastauksen antaa ruotsinkielinen raamatunkäännös, joka toteaa: ”Johda minun lampaani laitumelle!”

”Olenko minä veljeni vartija?” Mikä on meidän tehtävämme riippumatta iästä tai uskonvaelluksemme pituudesta? Kysyessään meiltä rakkauttamme Häntä kohtaan, Herramme ei ajattele nytkään itseänsä, vaan omia lampaitaan, jotka Hän haluaa uskoa rakkaudelliseen hoitoon. Se ei tarkoita narun solmimista lampaan kaulaan, ei irtoruohon tunkemista sen suuhun, vaan lauman edellä kulkemista sinne, missä ruoho on tuoreinta ja vehreintä, missä lähellä on virvoittavaa vettä janon sammuttamiseen. Kuinka ihana kuva siitä, kuinka itse kukin lammas saa astella vapaasti, valiten itse paikkansa ja ruokansa, ei mistä tahansa, vaan sieltä, minne se on johdatettu! Kuinka valtavasti tämä poikkeaakaan kaikesta siitä hengellisestä hallinnasta ja ylivallasta, herroina hallitsemisesta, mitä olemme joutuneet seuraamaan vuosikymmenien ajan!

”Olenko minä veljeni vartija?” Onko väliä sillä minne kuljen ja miten? Katsommeko taaksemme päivittäisessä vaelluksessamme, varoen kenenkään näkevän suuntaamme ja valintojamme? Olemmeko niin piilossa kuin itsellemme uskottelemme? Jos ei kukaan lampaista jatkuvasti seuraa vaellustamme, niin on kuitenkin Silmä joka näkee, Korva joka kuulee! Rakastatko sinä Minua! Jos rakastat, tiedät vastuusi veljesi vartijana, sisaresi vartijana. Sinä olet Minun sijaiseni, sijaispaimenena, sijaisisänä, sijaisäitinä, sijaispoikana, sijaistyttärenä. Minä en kysy rakkauttasi omiin tarpeisiini, vaan omieni tarpeisiin!

Tämä aika ehkä tuntuu siltä, mitä emme mielellämme lukisi Johanneksen Evankeliumin viimeisestä luvusta. Me tunnemme olevamme ajassa, jossa toinen on vyöttänyt meidät ja vie meitä sinne minne emme haluaisi. Meitä ei miellytä se, mitä joudumme kokemaan, kuka mistäkin syystä. Emme itsekään ole aivan osattomia siihen, mikä ei meitä miellytä. Omat valintamme pysyvät hyvästä unohtamisen halustamme huolimatta. ”Olenko minä veljeni vartija?” Olen, riippumatta ajanhengestä, yleisestä asenteesta, omastanikin. Olen ilmoittanut rakastavani Herraani, ja siksi en pysty pakenemaan vastuutani elämästäni, joka vaikuttaa omalla tavallaan jokaiseen kohtaamaani ihmiseen!

Jatkuu…

Markku Vuori

Miettimisen aihetta

En varmaankaan koskaan aikaisemmin ole ottanut tietokonetta syliini sellaisella vakavuudella kuin juuri nyt. Aika rientää ennennäkemättömällä tavalla, ja tuntuu kuin joka toinen päivä olisi tiistai tai torstai, sen mukaisesti mitä kukin päivä merkitsee eri ihmisille, ja mitä noina päivinä teemme, mahdollisesti jotakin miellyttävää. Mitä voitaisiin vielä sanoa tai kirjoittaa, että jonkinlainen selvä muutos kohtaisi meitä? Inhimillisesti en ole koskaan vielä tuntenut itseäni näin avuttomaksi ja vajavaiseksi. Erikoiset tapahtumat eivät voi olla puhuttelematta minua. Oikeastaan aivan päivittäin hyvin voimakas ääni puhuu sisimmässäni, ilman että olisin ollut kykenevä ottamaan tietokonetta syliini ja siirtämään sisimpäni tunteet luettavaan muotoon.

Hiljattain olen joutunut todistajaksi aika erikoislaatuisille asioille.

”Sinä päivänä Herra Sebaot on oleva loistava kruunu ja kunnian seppele kansansa jäännökselle ja oikeuden henki sille, joka oikeutta istuu, ja väkevyys niille, jotka torjuvat hyökkäyksen takaisin porttia kohden.

Ja nämäkin horjuvat viinistä ja hoipertelevat väkijuomasta. Väkijuomasta horjuu pappi ja profeetta; he ovat sekaisin viinistä, hoipertelevat väkijuomasta. He horjuvat näyissä, huojuvat tuomioissa.

Sillä täynnä oksennusta ja saastaa ovat kaikki pöydät - ei puhdasta paikkaa! "Keitähän tuokin luulee taitoon neuvovansa, keitä saarnalla opettavansa? Olemmeko me vasta maidolta vieroitettuja, äidin rinnoilta otettuja? Käsky käskyn päälle, käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle, läksy läksyn päälle, milloin siellä, milloin täällä!" - Niin, sopertavin huulin ja vieraalla kielellä hän on puhuva tälle kansalle, hän, joka on sanonut heille: "Tässä on lepo; antakaa väsyneen levätä, tässä on levähdyspaikka". Mutta he eivät tahtoneet kuulla. Niinpä on Herran sana oleva heille: "Käsky käskyn päälle, käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle, läksy läksyn päälle, milloin siellä, milloin täällä", niin että he kulkiessaan kaatuvat selälleen ja ruhjoutuvat, että heidät kiedotaan ja vangitaan.” (Jes. 28)

Pari päivää sitten osallistuin kokoukseen, jossa pääpuhuja alkoi voida huonosti ja oksensi vatsansa tyhjäksi puhujanlavalle. Hän tuskin oli juovuksissa, mutta tapahtuma jätti syvät jäljet mieleeni. Tämän ajan julistajat eivät horju ja voi huonosti normaalin alkoholin vaikutuksesta, vaan tietynlainen ajan henki ja juovuttava vaikutus ovat saaneet valtaansa pääosan julistajista. Kun ihminen oksentaa vatsansa tyhjäksi melko täyden salin edessä, ei se voi olla tuomatta mieleen tätä raamatunkohtaa!

Meille on menneiden vuosikymmenien aikana toistuvasti, oikeastaan päivästä päivään, haluttu kuuluttaa lepoa väsyneille, kerrottu siitä ainoasta levähdyspaikasta, joka meille todellisuudessa on tarjolla, mutta mitä ovat lukemattomat julistajat tehneet? Ei ole tahdottu ymmärtää jumalallista tarkoitusta ja tietä tässä ajassa. Onko vikaa ollut julistuksessa vai vain kuulijoissa, jotka eivät selvästikään ole ymmärtäneet kuulemansa tarkoitusta. On kuultu sanoja ja ilmaisuja, sanankohtia toinen toisensa perään, mutta levon sijasta on tullut ahdistus ja masentuneisuus!

Mitä ihmiset sitten todellisuudessa ovat kuulleet? Mitä on heille julistettu ja missä tarkoituksessa? Yleinen linja kaikkialla seuraa lainaamaamme sanankohtaa Jesajan kirjasta. Julistetaan julistamisen tähden, tietynlaisen ihmiskunnian saavuttamiseksi. Ei nähdä mitään pahaa siinä, jos ihmisille luvataan kaikenlaista ohitse Jumalan Sanan todistuksen. On liikaa yksikin tapaus, jossa ihmisiä yllytetään tekemään jotakin, mihin he eivät ole valmiita. Aikanaan joku kuoli kaaduttuaan rukousjonossa selälleen, koska tuolloin ei vielä ollut kiinniottajia. Nyt joku loukkaantuu julistajan yllytyksen johdosta, tehden jumalallisen läsnäolon kyseenalaiseksi. Kuka kohta enää voi uskoa mihinkään hengelliseen toimintaan?

Julistuksessa ja toiminnassa on enemmän kuin koskaan aikaisemmin jumalisuuden ulkokuori, mutta hedelmä puhuu omaa voimakasta kieltään. Silmiäni ja ymmärrystäni avasi erikoisella tavalla erään julistajan puheiden keskellä julkituotu ajatus: ”Filosofia on kuin pimeä huone, josta etsitään mustaa kissaa, jota siellä ei ole ollenkaan!” Joissakin kielissä on Uuden Testamentin turhia ajatuksia koskevissa kohdissa käytetty sanaa filosofia. On myös olemassa tutkimushaara, joka koskee kuvitteellista ja teoreettista filosofiaa. Eli moninkertainen ajatusmaailma, joka perustuu olettamuksiin toinen toisensa jälkeen, niin että yksinkertainenkin ihminen voi käsittää olevan kysymyksen ihmisjärjen äärettömästä suuntautumisesta todella tutkimattomiin ja todistetta vaille jääviin avaruuksiin. Ihminen järkeilee, pohtii, tutkii, mutta perustaa kaiken omaan viisauteensa ja ymmärrykseensä, todistaen eri tiedon kerrostumista, perusteita vaille jäävin väittein!

Eikö lainaamamme kohta puhu juuri tällaisesta viisaudesta ja asenteesta, joka on nyt vallannut erilaiset hengelliset piiritkin?

”Niinkuin minä Makedoniaan lähtiessäni kehoitin sinua jäämään Efesoon, käskeäksesi eräitä kavahtamaan, etteivät vieraita oppeja opettaisi eivätkä puuttuisi taruihin ja loppumattomiin sukuluetteloihin, jotka pikemmin edistävät turhaa mietiskelyä kuin Jumalan armotaloutta, joka perustuu uskoon, niin kehoitan nytkin. Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta. Muutamat ovat hairahtuneet niistä pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin, tahtoen olla lainopettajia, vaikka eivät ymmärrä, mitä puhuvat ja minkä varmaksi väittävät.” (1.Tim.1)

”Jos siis on jotakin kehoitusta Kristuksessa, jos jotakin rakkauden lohdutusta, jos jotakin Hengen yhteyttä, jos jotakin sydämellisyyttä ja laupeutta, niin tehkää minun iloni täydelliseksi siten, että olette samaa mieltä, että teillä on sama rakkaus, että olette sopuisat ja yksimieliset ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta.” (Fil.2)

Missä on tänään löydettävissä rakkauden lohdutus, Hengen yhteys, sydämellisyys ja laupeus, missä täydellinen ilo, samanmielisyys, sama rakkaus, sopu ja yksimielisyys? On helppoa kuuluttaa vuosikymmenestä toiseen ja vuodesta toiseen Kristuksen olevan vastaus kaikkiin näihin asioihin. Herraamme vetoaminen on oikotie juuri siihen, mitä Herramme kerran joutuu sanomaan lukemattomille hurskaille sieluille: ”Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?' Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'. Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi.” (Matt.7)

Moni sanoo tänä päivänä toteuttavansa kaikkia luettelemiamme ominaisuuksia puheissaan ja tekemisissään, todistaen siitä, millainen Herramme on. Mutta millaisia meidän tulee olla? Mainitaan samanmielisyys ja yksimielisyys, mikä ei koskekaan meidän Herraamme vaan nimenomaan meitä Jumalan kansana! Kaikki mainitsemamme ominaisuudet ovat siis se, mitä meiltä odotetaan, vaaditaan! Ilman näitä ominaisuuksia jumalanpalveluksemme on turha, mitätön! Mitä saamme kerran, ehkä odottamattoman piankin, kuulla omalla kohdallamme?

En voi olla toistamatta sitä koko elämäni ajan: meillä ei ole pienintäkään epäselvyyttä sen suhteen, mitä meiltä odotetaan suhteessamme Jumalaan ja toinen toiseemme! Me tiedämme aivan tarkkaan mitä meille on saatettu tietoon velvollisuutena vähäisintäkin veljeämme ja sisartamme kohtaan!

Tässä elämässä eivät suurimmat vaikeutemme perustu maailman turmelukseen, vihaan meitä uskovaisia kohtaan. Suurin vaikeutemme perustuu siihen, että me olemme siirtäneet kaiken vastuun Herrallemme, rakentaen omien näkemystemme ja oppirakennelmiemme hiekkaperustalle, niin että oikeastaan jokainen vähänkin valveutunut jumalanlapsi itkee yksinäisyyttään, minä itse mukaan luettuna! Tämä on tosin osa koulutustamme ja koettelemuksiamme, mutta kaikesta huolimatta totuus säilyy loppuun asti. Mitä kerrotaan meille tuomiosta, jonka alaisina jokainen olemme: ”Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle'. 'Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle'!” (Matt.25)

Miten tuoda tämä asia esiin sellaisella tavalla, että viimeinkin käsittäisimme vastuumme jokaisesta kohtaamastamme ihmisestä? Ei ole kysymys juuri nyt niistä ihmisistä, jotka ovat jossakin muussa hetkessä tai kauempana: kysymys on ennen kaikkea jokaisesta lähipiiriimme kuuluvasta. Ketään ei ole tarkoitettu jätettäväksi yksin, kenenkään ei tulisi itkeä yksinäisyyttänsä ja hylätyksi tulemista! Itse asiassa jokainen on vain yhden euron päässä meistä. Useimmilla operaattoreilla on todella halpa liittymä, jonka kuukausimaksu ei rasita ketään, ja silti puhelut maksavat korkeintaan euron päivässä! Eikö ole nyt viimeinen aika vaipua todella vakavaan rukoukseen pyytäen Herralta opastusta ja neuvoa tässä asiassa?

Me saatamme ihmetellä kaikkia luoksemme kantautuvia viestejä ihmisten ongelmista ja suorastaan järkyttävistäkin tilanteista. Muistelkaamme menneitä vuosia toimintamme alkuajoilta ja keskivaiheiltakin. Matkat toiseen ääreen maatamme eivät puhuttaneet ketään kustannusten tai vaivojen puolesta. Ihmiset pitivät yhteyttä toisiinsa rahaa ajattelematta, aikaa ajattelematta. Nyt vihollinen on liikkeellä entistä voimallisemmin pyrkien eristämään meidät toisistamme. Omassakin keskuudessamme on ollut tietynlainen filosofia vuosikymmenien ajan, jota kuvaa kuulemamme kertomus siitä, kuinka pimeästä huoneesta etsitään mustaa kissaa, jota ei siellä ole ollenkaan!

Jumala on todistajamme, ettei meidän maassamme, niissä piireissä, jotka alusta alkaen ovat pitäytyneet yksinomaan Jumalan Sanaan, ole tapahtunut mitään sellaista negatiivista asiaa, joka olisi ollut aiheellinen kerrottavaksi eteenpäin, jopa ulkomaille asti! On vain puhuttu panetellen mustista kissoista, joita ei kukaan ole nähnyt, joita ei ole todistettu olevan olemassa! Siten on järkyttävässä määrin ajauduttu pois totuudesta jopa sieluja vahingoittaviin valheisiin. Jopa johtavassa asemassa olevat julistajat ovat nämä valheet uskottuaan joutuneet niiden tuoman kirouksen alaisiksi, sitä itse käsittämättä. Neljäsataa profeettaa lausui aikanaan oman arvionsa, ollen silti väärässä yhden aidon Jumalan palvelijan todistuksen edessä! Joka uskoo valheita, useammankin väärän todistajan kertomana, joutuu itse samojen valheiden alle!

Suurin kärsimyksemme tässä ajassa ei siis perustu mihinkään muuhun kuin rakkauden kylmenemiseen ja oikeaoppisuuteen perustuvaan hylkäämiseen. Kukaan meistä ei voi olla sitä, miksi Hyvä Jumala on meidät tarkoittanut, koska veljemme ja sisaremme eivät suo meille mahdollisuutta siihen! Yksin kuljemme itse kukin oman ristimme alla, mutta tämä ei sulje pois sitä, mitä yksi merkittävimmistä jumalanpalvelijoista aikanaan sanoi: ”Sinne ei ole pääsevä kuin vain täydellinen rakkaus!”

On suurinta mahdollista jumalanpilkkaa väittää tämän täydellisen rakkauden olevan totta keskuudessamme! Suuri tiedon määrämme on tuomiona yllämme, jos emme rakenna Kristus-kalliolle, toteuttaen kuulemaamme käytännössä!

”Sillä hyvä sanoma on julistettu meille niinkuin heillekin; mutta heidän kuulemansa sana ei heitä hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat. Sillä me pääsemme lepoon, me, jotka tulimme uskoon, niinkuin hän on sanonut: "Ja niin minä vihassani vannoin: 'He eivät pääse minun lepooni'", vaikka hänen tekonsa olivat valmiina maailman perustamisesta asti. Sillä hän on jossakin sanonut seitsemännestä päivästä näin: "Ja Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikista teoistansa"; ja tässä taas: "He eivät pääse minun lepooni". Koska siis varmana pysyy, että muutamat pääsevät siihen, ja ne, joille hyvä sanoma ensin julistettiin, eivät päässeet siihen tottelemattomuuden tähden, niin hän taas määrää päivän, "tämän päivän", sanomalla Daavidin kautta niin pitkän ajan jälkeen, niinkuin ennen on sanottu: "Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne." (Hebr.4)

Markku Vuori

Jatkuu…

Alkukesä 1994

Ihmisen elämässä on monia asioita, mitkä tämä mielellään haluaisi muuttaa toisenlaisiksi, mutta elämän laki näyttää kuitenkin olevan se, ettei ihminen ole se, joka asioista päättää, vaan jokin häntä suurempi voima. Uskovainen ihminen ymmärtää ja tietää suuremmitta tutkisteluit­ta, että hänen elämänsä on Jumalan, Luojansa käsissä.

Johannes istui puutarhassa ja kirjoitti mukana kannettavalla tieto­koneella sydämensä ajatuksia paperille. Niin, paljon oli todellakin muuttunut niistä ajoista, kun hän ensimmäisiä vihkosiansa oli kirjoit­tanut uskovaisille annettavaksi. Silloin ei olisi voitu kuvitellakaan jostakin sellaisesta, mikä nyt oli kaikkien tavoitettavissa! Tuolloin oli ainoa mahdollisuus ollut ystävien avustuksella ostettu kirjoitus­kone, ja jokainen virhe oli täytynyt korjata suurella vaivalla ja hiellä. Jos sivulta oli unohtunut kokonainen sana, tai virhe oli ollut tilaa vievä, oli koko sivu kirjoitettava uudelleen, joskus useampikin sivu. Niin, ihmisellä oli todellakin helppoa tässä ajassa, sillä muutamalla tuhannella markalla, käytettynä vieläkin halvemmalla, saattoi hankkia tavalliseen salkkuun mahtuvan tietoko­neen, jolla kirjoittaessa ei ollut väliä suurillakaan virheillä, sillä kuvaruudulle saattoi kirjoittaa lisää tekstiä minne kohtaa halusi, niin paljon kuin halusi, ja poistaa kaiken haluamansa. Vaikka satakin sivua siirtyi itsestään eteen­päin kun väliin kirjoitti joitakin sellaisia ajatuksia, mitkä myöhem­min oli tullut mieleen. Ei tarvittu korjausnauhaa, ei pyyhekynää, ei tuskallista paperin uudelleen paikalleen asettamista. Tekstiä saattoi muuttaa mielinmäärin niin kuin tarve vaati.

Johanneksen mieli ja ruumiskin iloitsi lämpöisestä kesäpäivästä. Jo kuukausi sitten oli näyttänyt siltä, että kesä saapui tavallista ai­kaisemmin vuoristoon, mutta helteisten päivien jälkeen ilma oli  uu­delleen viilennyt sellaisella tavalla, että niin kylmää kevättä ei ollut näistä helteistä huolimatta ollut vuosikausiin. Mutta nyt aurin­ko paistoi miellyttävällä tavalla ohuen pilviharson lävitse, ja linnun­laulu kaikui kaikkialta. Tätä Johannes oli odottanut koko pimeän ja kylmän talven ja kevään ajan, sillä synnynnäisesti Johannes oli kesän ihminen, lämpöä ja auringonpaistetta rakastava!

Ulkonaisesti kaikki oli vielä mitä parhaimmalla tavalla, mutta si­simmässään Johannes tunsi sellaista levottomuutta, mitä hän milloinkaan elämänsä aikana ei ollut kokenut. Hän, niin kuin kaikki uskonystä­vänsäkin, asui maassa, jossa elämän meno oli yleiseen eurooppalaiseen ja maailmankin tasoon nähden hyvin rauhallista ja huoletonta; voitiin jossakin määrin sanoa, että tässä maassa asuttiin, suurimpia kaupunke­ja lukuunottamatta, kuin Herran kukkarossa. Koska oli uskovainen, Jumalan armosta osallinen kaikkeen siihen, mitä Jumala tässä ajassa teki, tiesi hän kaiken lopun olevan lähellä. Vaikka ihmiset elivät kuin aina ennenkin, luottaen tulevaan päivään ja parempaan tulevaisuu­teen, oli Johanneksen sydämellä  luja vakuuttuneisuus siitä, että piankin olisi tapahtuva jotakin merkityksellistä, sillä lopunajan merkit, raamatullinen profetia, täyttyi sellaisella tavalla lähes jokapäiväisesti, että Herran tulemuksen täytyi olla lähellä, ja sitä ennen tuli tapahtua monenlaista niin maailman kuin seurakunnankin keskuudessa.

Johannes oli usein peiliin katsoessaan kokenut kummallisen tunteen. Hän koki  olevansa vieras sille kuvalle, minkä näki edessänsä. Oliko tuo tuossa hänen edessänsä hän, Johannes? Hän tunsi olonsa vaivau­tuneeksi ja jatkoi askareitaan ajattelematta sen enempää tuota kummal­lista tunnettansa. Mutta nyt viime aikoina hän oli yhä uudelleen ja uudelleen tullut kuin herätetyksi kaiken totunnaisen keskeltä ajatte­lemaan ja suorastaan kokemaan jotakin sellaista, mikä sai hänet aivan uudella tavalla suhtautumaan kokemaansa. Hän ei ollut mikään filosofi eikä mistään hinnasta halunnut ryhtyä filosofoimaan, mietiskelemään elämän eri puolia. Mutta Jumalan Sanan perusteella hän joutui kasvok­kain jonkin sellaisen kanssa, mitä useimmat ihmiset pyrkivät välttele­mään koko elämänsä ajan. Jos hän tunsi peilissä katselevansa jotakin vierasta, hänelle itsellensäkin outoa, ei se loppujen lopuksi ollut mikään väärä ajatus tai tunne. Nyt hän käsitti tiedostavansa jotakin sellaista, mikä tulee vain harvojen valittujen osaksi tämän elämän aikana.

Ihminen on niin keskittynyt elämiseen ja senhetkiseen todellisuu­teensa, ettei hän juuri edes ehdi ajattelemaan jotakin sellaista, mitä ei viidellä aistilla pystytä havainnoimaan. Hän elää elämäänsä maal­lisena luotuna, olentona, keskittyen kokemaan kaiken sellaisena kuin on, ihmisenä. Mutta kuitenkin kaiken tämän maallisen ja Jumalasta vieraantuneen ihmiskunnan keskellä ihmisen sisimmässä on jotakin, mikä aivan kuin luonnostaan muistuttaa häntä hänen alkuperästänsä, Luojas­tansa, vaikka hän ei sitä haluaisikaan tiedostaa. Miksi ihminen sitten pakenee sitä todellisuutta, joka palaa takaisin aivan ihmiskunnan luomiseen asti? Aivan kuten ensimmäinen ihminen vaimonsa kanssa pii­loutui paratiisin puiden sekaan Jumalan häntä kutsuessa, samoin tämän ajan ihminen tietoisena syntisyydestänsä ja rikkomuksistansa Jumalansa edessä, pyrkii pakenemaan vastuutansa iankaikkisuuden edessä. Kaikki ikävä halutaan siirtää mahdollisimman kauas pois tulevaisuuteen. Mutta tässä ihminen osoittaa mitä suurimman typeryytensä ja tyhmyytensä, sillä kuvitellussa viisaudessansa hän korvaa jumalallisen pettävällä, kuvitelmiin perustuvalla inhimillisellä viisaudella.

Ihminen tiedostaa monet asiat täysin oikein, viisaasti, mutta it­seasiassa elämänsä tärkeimmän asian hän tahtoo asettaa valoon, joka ei olekaan mitään valoa, vaan pimeyttä. Kuolema on tullut ja on tuleva jokaisen inhimillisen olennon kohdalle, kenelle aikaisemmin, kenelle myöhemmin. Jokainen on väistämättömästi kokeva tuon viimeisen, ehdottoman hetken, tahtoi sitä tai ei.

Viime aikoina Johannes oli tuntenut itsensä hyvin väsyneeksi ja huonovointiseksi. Ja juuri tällaisina hetkinä joutui taas uudelleen ajattelemaan elämän merkitystä ja toisaalta sen merkityksettömyyttä. Miksi Jumala olikaan luonut ihmisestä niin kaksijakoisen? Vai oliko Jumala ylipäätänsä ollenkaan luonut hänestä sellaista, oliko ihmi­nen vain oman ajattelunsa ja asenteidensa perusteella päätynyt sellai­seksi kuin oli? Useiden vuosien ajan Johannes oli tuntenut olevansa niin kyllästynyt kaikkeen panetteluun ja ihmisten välinpitämättömyyteen, ettei hän nähnyt mitään järkevää syytä elämän jatkamiseen. Toki hän halusi olla kiitollinen siitä, että sai elää tässä pelastushistorial­lisesti niin merkittävässä hetkessä, jossa Raamatun profetia sellai­sella tavalla toteutui aivan silmien edessä, mutta toisaalta taas kaikki fanaattisuus ja vihollisen hyökkäykset saivat hänet toivomaan pikaista Herran luokse pääsemistä. Mutta viime aikoina, kaikesta koke­mastansa huolimatta, hän jokaisena aamuna herättyään  oli huokaissut kiitoksen Herrallensa. Kiitos, kiitos tästä uudesta päivästä, jonka vielä annoit minulle!

Ihminen niin mielellään pakenisi kaikkea kielteistä ja epämiellyt­tävää, mutta jokaisen Jumalan lapsen on käytävä tämän koulun lävitse: Hän ei ole oman elämänsä herra, vaan on antanut hallinnan Hänelle, joka kykenee tekemään kaiken parhaimmalla tavalla, vaikka sitä ei sillä hetkellä käsittäisikään.

Tänä  keväänä ja alkukesänä Johannes tunsi itsensä niin yksinäiseksi kuin ei milloinkaan muulloin elämänsä aikana. Toki ei hän ollut mil­loinkaan aikaisemmin kokenut sellaista yhteyttä ja tietynlaista saman­henkisyyttä poikansa kanssa, mutta hänen elämässänsä oli yhä vielä hallitsevina niin monia sellaisia asioita, mihin hän oli toivonut muutosta vuosikausien ajan. Pitikö kaikkien näiden asioiden olla hänen elämässänsä, että hän ei kiinnittäisi mieltänsä tähän maailmaan ja sen asioihin, vaan kaipaisi todelliseen kotiinsa, maailmaan, jota ei tämän ruumiin aisteilla voi havaita? Miksi ei Jumala todellakaan vastannut huokauksiin ja rukouksiin, jotka jo lähes parinkymmenen vuoden ajan olivat kohonneet Johanneksen olemuksesta Isänsä eteen? Eikö niitä kuultu, vai eivätkö ne lainkaan edes ulottuneet osoitteeseensa asti? Vai kuultiinko ne, mutta niitä ei Ylhäällä katsottu sellaiseksi, mihin olisi todella tarvittu muutosta?

Johannes oli ihminen siinä kuin kaikki muutkin, mies siinä kuin jokainen veljensäkin tässä elämässä. Hän kaipasi toisten ihmisten yhteyttä ja kanssakäymistä toisten kanssa, mutta mistä ihmeellisestä syystä häneltä oli ikään kuin evätty tämä ihmiselle niin tärkeä etuoi­keus? Ajoittain hän tunsi niin selvästi kuin joku olisi ollut aivan hänen lähellänsä, ikään kuin hän ei milloinkaan olisi ollut to­della yksin. Oliko se hänen suojelusenkelinsä, jonka tehtävänä oli varjella hänet kaikelta pahalta ja sellaiselta, mihin hän ei saanut mennä mukaan? Oliko se hänen suojelusenkelinsä, joka myöskin piti ihmiset kaukana hänestä, vaikka hän omalla tavallaan teki kaikkensa luodaksensa yhteyttä toisten kanssa? Miksi piti olla tällaisella ta­valla? Oliko hänen palvelustehtävänsä todellakin niin merkittävä, että lähes päivittäin tuli osoittautua todeksi sen profetian sanat, jotka oli hänelle osoitettu jo nuoruudessa: "Jumalalla on sinulle tehtävä, jossa sinä tulet olemaan aivan yksin, ei edes vaimosi  ole oleva siinä sinun kanssasi!"

Johannes tiesi kyllä sydämessänsä, Jumalan Sanan todistuksen pohjal­ta, että jokainen jumalanpalvelija joutuisi kulkemaan tällaisen tien, mutta milloinkaan hän ei ollut kyennyt ajattelemaan todellisuuden vakavuutta ja ankaruutta. Ja kaikkein pahinta kaiken keskellä oli se, ettei hän voinut juuri kenellekään kertoa elämänsä asioista, sillä se oli ankarasti kielletty niiden kirjoittamattomien sääntöjen perusteel­la, mitkä seurakunta oli luonut jo... kuka tietää milloin.

Perheasioista ei saanut puhua seurakuntalaisille, sitä oli korostet­tu kautta kaikkien niiden vuosien, mitkä Johannes oli ollut toiminnas­sa mukana. Mutta toisaalta kaikki tämä sai hiukan väkinäisen hymyn karehtimaan suupielessä. Ei totisesti, hän ei saanut puhua elämästänsä toisille uskovaisille, samoin kuin ei Ottokaan, eikä kukaan muu hänen tuntemansa veli. Asioista tuli vaieta ja kantaa hiljaisesti ristinsä, niin kuin Klaus tapasi asian julki tuoda. Mutta miksi tämä sääntö tai pykälä tai kielto koski vain tiettyjä ihmisiä, sillä lähes poikkeuk­setta jokainen seurakuntalainen oli pohtinut ja jahkinut ja setvinyt hänen ja Oton  ja muidenkin elämää niin paljon kuin oli ehtinyt? Niin, Johannes ei saanut puhua niistä asioista, jotka raskauttivat hänen mieltänsä ja sydäntänsä avioliitossa, mutta seurakuntalaiset saivat puhua niin paljon kuin halusivat, tuoda julki kantansa. Tämä  oli ristiriita, jota ei oppinut käsittämään vaikka olisi halunnutkin.

Markku Vuori