Miltä tuntuu tänään?

Jo pidempään on ajatuksiini noussut ajatus tuntumisesta. Etenkin aamuisin tämä ajatus on hyvin lähellä, sillä rehellisyyden nimessä täytyy tunnustaa, että harvana aamuna tuntuu hyvältä herätä ja aloittaa uusi päivä. Seuraavaksi eniten ajatus tulee mieleen puhelimessa, puhuessani joidenkin ihmisten kanssa. Tämä ei totisesti ole hyvien tunteiden aika, sen paremmin omalla kuin toistenkaan kohdalla! Nyt meitä kiinnostaa suuresti, kuinka suuresta rikkomuksesta Sanaa kohtaan on kysymys, sillä eihän tällainen yleisen käsityksen mukaan sovi ainakaan uskovaiselle ihmiselle.

Aloitin aamun etsimällä raamattuohjelman avulla sanaa tuntua, ja tulos oli odottamani mukainen. Löytyi neljä eri kohtaa, joista yksikään ei oikeastaan tarkoittanut tuntumista siinä mielessä, mikä meitä nyt kiinnostaa. Eli siis emme voi syyttää itseämme eikä toistamme Sanaa vastaan rikkomisesta tunteiden perusteella! Sana ei siis kertaakaan kysy meiltä miltä tuntuu!

Tunteet kuuluvat kuitenkin olennaisena osana olemukseemme, ja ne ovat riippuvaiset niin monesta tekijästä, että siitä pitäisi kirjoittaa melko paksu kirja.

Jossakin mielessä heti näin alkuun sanottakoon, että tunteet ovat ehkä suurin negatiivinen tekijä uskonelämäämme koskien, ovat ne sitten hyviä tai huonoja. Jeesus ei koskaan kysynyt keneltäkään, miltä tästä nyt tuntuu, eikä Hän oikeastaan koskaan puhunut tunteista.

Tunteet siis kuuluvat olemukseemme, ja niillä on oma paikkansa ja tehtävänsä elämässämme, mutta niillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä uskon kanssa. Minä uskon tänä aamuna, mutta siitä huolimatta voin luetella melkoisen määrän asioita, jotka eivät tunnu hyviltä.

Tämä tietokone on lopuillaan, sillä se sekoilee ja tökkii, vaikka olen poistanut kaiken tarpeettoman, jättäen jäljelle vain sellaista mitä tarvitaan kirjoittamiseen. Tuntuu kurjalta. Dieettini ei tahdo purra, vaikka jo yli viikon olen ollut jonkin verran nälkäinen. Se ei tunnu hyvältä, eikä hyvältä tunnu sekään, jos joku sanoo, ettei saa olla nälkäinen laihduttaessa, koska tiedän vuosikymmenien kokemuksella, ettei meikäläinen laihdu ilman osittaista nälkää, koska ruumiinrakenne on sellainen. Ei tunnu hyvältä kun on niin paljon pakkasta, että henkeen ottaa ja jalkaa särkee kävellessä. Olenko siis negatiivinen, kun luettelen tällaisen määrän asioita, joihin tulee suhtautua uskolla ja positiivisuudella? Kuka sanoo, etten olisi positiivinenkin, sillä tunteemme ovat niin kaksijakoisia, tai paremminkin monijakoisia.

Nyt tietokone taas toimii, joten iloitsen siitä, vaikka hetki sitten takkuilu harmitti. Pakkanen harmittaa, mutta valkoinen luonto ilahduttaa. On oikeastaan hölmöä puhua tunteista, koska ne ovat epäluotettavin tekijä olemuksessamme ja elämässämme, koska ne vaihtelevat… tunteidemme mukaisesti! Usein niillä ei ole mitään tekemistä todellisen elämämme ja asemamme kanssa. Siksi niihin ei pidä kiinnittää liikaa huomiota.

Miksi sitten juuri tässä ajassa koemme niin paljon sellaista, mikä saa tunteemme pomppailemaan tavalla, joka tuottaa meille lähinnä vain surullisuutta ja suoranaista negatiivisuuttakin? Miksi mikään ei näytä vastaavan odotuksiamme? Mitä me odotamme? Onko pettymyksemme perustana jokin kiinteä, vakiintunut asia, vai olemmeko pettyneet omiin pettymyksiimme? Olemmeko odottaneet jotakin sellaista, mikä perustuu omiin näkemyksiimme ja asenteisiimme, vaikka todellisuus on jotakin aivan muuta? Ovatko odotuksemme vain jotakin sellaista, minkä avulla pakenemme tunteitamme ja mielestämme vastenmielisiä asioita?

Jumala on luvannut meille tulevaisuuden ja toivon. Perustuuko tämä lupaus joihinkin inhimillisiin asioihin, antaen meille hyvän syyn paeta todellisuutta odotuksiin, jotka eivät perustukaan noihin Jumalan lupauksiin, vaan vain haluumme paeta ikäviä asioita, joita todellisuudessa jokaisen elämä on täynnä? Olemmeko valinneet väärän uskonnollisen yhteisön, jos tunne-elämämme ei miellytä meitä?

Tunteiden pohjalta jokainen ryhmittymä eroaa toisistaan melko selvästi. Luterilaisessa kirkossa on harras tunnelma messuissa, mutta kovat penkit tuottavat melkoisen määrän epämieluisia tuntemuksia, etenkin jos selkänoja on hyvin pystyssä. Jossakin muualla on ehkä hiukan tai enemmänkin pitkäveteistä saarnaajan etsiessä sanoja innoituksen puutteessa. Ainoa yhteisö, jossa tunteet saavat vapaasti valita hyviä asioita, on varmastikin helluntaiseurakunta, jossa hymy kasvoilla kuuluu perusolemukseen, riippumatta vallitsevista olosuhteista.

Missä seurakunnassa siis tuntuisi parhaimmalta, missä saisi tuntea positiivisimmin? Jos messu tuntuu raskaalta, ei vapaan suunnan pappikaan suo paljon parempia tunteita, jos innoitus puuttuu. Ja jos innoitus perustuu tunteiden vastaisiin tekijöihin, suuri määrä ristiriitoja vaikuttaa taas entistä suuremmassa määrin tunteisiin, jotka ailahtelevat sinne tänne. Jossakin olisi mukava käydä, mutta siellä taas ainakin kaksi ellei viisi seurakuntalaista irvistää sinut nähdessään. Ei siis hyvä! Kyllä alkaa tuntua pahalta, etenkin jos pyrkii selvittämään mitä mieltä itse kukin on sinusta!

Yksi merkittävimmistä olevaisuuteen kohdistuvista sanankohdista on se, mitä Herramme tuo julki itsestään jo Moosekselle, jonka tunteet varmastikin tuottivat hänelle suuria ongelmia. ”Jumala vastasi Moosekselle: ’Minä olen se, joka minä olen.’ Ja hän sanoi vielä: ’Sano israelilaisille näin: 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne". (2.Moos.3).

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jumala loi ihmisen olemaan oma kuvansa. Jumalan ajatuksissa oli paljon, suunnattomasti enemmän, kuin mitä me olemme kykenevät ajattelemaan. Ihmisellä vain ulkonaisena jumalankuvana ei ole suurtakaan merkitystä, ellei tähän olemiseen sisälly jotakin aivan olennaista. Suurin osa ihmiskuntaa on aina tehnyt omat päätöksensä ja valinnut Jumalaa kohtaan vihamielisen asenteen. Ihminen voi siis ulkonaisesti olla Jumalan kuva, mutta sisäisesti jonkin aivan muun kuva. Oikeastaan koko Raamattu haluaa tuoda julki todellisen jumalankuvan olemuksen niin negatiivisilla kuin positiivisillakin esimerkeillä. Ihmisen on vain päätettävä millaisen asenteen hän ottaa kuulemaansa ja näkemäänsä. Ei ulkonainen olemuksemme, vaan sisäinen ihmisemme ratkaisee iankaikkisuutemme, josta tämä elämä on jo osa!

Jumalan kuvalle on tarkoitettu myös jumalallinen olemus, muuten kuva on ristiriitainen ja epätodellinen. Jos tämä iankaikkinen Jumala asuu kuvassansa, on sillä jumalallinen olemuskin. Myös meillä on oikeus ja velvollisuuskin olla niin kuin Jumalakin. Meillä on etuoikeus kaikkien vaihtelevien tunteidemme keskellä olla samaa kuin Hänkin: ”Minä olen!” Lapsilla on Isänsä geenit, olemus, mikä vallitsee kaiken keskellä, tunnemme sitä tai emme.

Me emme ole siis missään suhteessa sitä, mitä tunteemme kertovat, vaan me olemme tietyssä mielessä täysin riippumattomia näistä sisäisistä ristiriidoista ja pettävistä tuntemuksista, jotka kaikki perustuvat loppujen lopuksi syntiinlankeemukseen, joka vasta toi mukanaan kaiken negatiivisen ja epämiellyttävän kokemuksen. Paratiisissa ei ollut hikeä eikä raskasta työtä. Ihmisen oma ratkaisu katkaisi suhteen oikeanlaiseen olemiseen, joten vasta Jeesuksessa Kristuksessa tämä olotila tuotiin ulottuvuuteemme. Tunteemme vaihtelevat, tuntemuksemme vaivaavat meitä, mutta kaiken yläpuolella on jumalallinen kutsumus ja sukulaisuus, jota ei kukaan riistä meiltä, tuntuu sitten miltä tuntuu. Me olemme lupauksen siementä, Aabrahamin jälkeläisiä, Kristuksen sovituskuoleman perusteella!

Tunteet eivät ole vain tunteita, kuin leijailevia pilviä olemuksessamme, jotka seuraava iloinen asia täydellisesti poistaa. Jos mieltämme rasittaa synkkyys ja ikävyys liian pitkiä aikoja, sataa noista utuisista pilvistä olemukseemme saasteita ja myrkkyjä, syövyttäviä aineita, jotka imeytyvät kehoommekin. Liiallisessa määrin nämä ikävät tunteet valtaavat siinä määrin olemuksemme, että ne kehollistuvat, tulevat kiinteäksi osaksi minuuttamme. Tätä emme soisi kenellekään, sillä korjaantuminen jossakin vaiheessa ilman Jumalan ihmettä tulee mahdottomaksi. Tunteet tulevat ja menevät, mutta usein myös jättävät meihin lähtemättömiä jälkiä, jos emme osaa varoa antamasta niille liiaksi tilaa!

Usein näyttää siltä, että elämäämme määrittelevät enemmänkin tunteet kuin aito usko. Vain aito usko pystyy hallitsemaan tunteitamme ja henkisiä tuntemuksiamme, joita usein pidämme liian todellisina ja Sanaankin perustuvina. Ratkaisevinta kaikessa on oikea ymmärrys Jumalastamme, joka ei ole lainkaan sitä, mitä useimmat Hänestä antavat ymmärtää. Yhä uudelleen ja voimallisemmin tulee mieleeni ajatus todellisesta Jumalasta, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä ihmiset Hänestä ovat esittäneet. Yhä vähemmäksi käyvät uskonnolliset yhteisöt, joissa uskaltaa ihmisiä kehottaa käymään. Me emme tänä aikana oikeastaan ollenkaan voi tavoitella ihmisiä jollekin yhteisölle, vaan ainoastaan Jumalalle.

Me tarvitsemme aivan uudenlaisen rohkeuden ja luottamuksen Jumalaan, jotta voimme Hänen tavallaan kaikkien ulkonaisten ja sisäisten ärsykkeiden keskellä olla ”minä olen”, aitona Jumalan kuvana.

Markku Vuori

Jatkuu…