Jouluna 2010 osa 2

Eilen illalla tuli televisiosta ohjelma sotaa käyneistä miehistä, jotka kotiuduttuaan ovat joutuneet suuriin henkisiin ongelmiin. Vasta nyt on tälle merkittävälle asialle löydetty selitys ja nimikin: posttraumaattinen stressireaktio.

Miksi tällainen asia on ollut niin kauan piilossa ja ikään kuin tietämättömyydessä? Ehkä vastaus on erään saksalaisen upseerin lausunnossa, missä hän totesi tämän sairauden olevan parantumattoman. Sen vaikutus voi helpottaa, mutta ei poistu milloinkaan kokonaan. Siksi on paras ratkaisu leimata ihminen henkisesti epävakaaksi, jottei jouduta vastuuseen liian kalliilla ja vaikealla tavalla!

Tämä kaikki aikaansai jo ennakkomainoksen aikana kirjoittajassa melkoisen reaktion, koska vastustamattomasti tuli pakko ajatella meitä narsistisen persoonallisuushäiriön uhreina. Eikö meidän kohdallamme ole aivan samoin? Kokemuksemme, suuri osa elämäämme, heijastuu meissä elämämme loppuun asti, koska olemme olleet tekemisissä asioiden kanssa, joille emme pystyneet löytämään selitystä sen paremmin kuin ei nimeäkään. Joutuessaan tekemisiin sielunvoimat ylittävien asioiden kanssa, joutuu ihminen aivan luonnostaan ymmälleen, ja hänen persoonallisuutensa ja olemuksensa yleensä ottaen alkaa murentua. Tämä ei johdu hänestä itsestään, vaan olosuhteista, ympäristöstä, johon hänet on saatettu hänen itsensä sitä tiedostamatta tai käsittämättä. Vasta suunnaton huonovointisuus saa hänet heräämään todellisuuteen, jota hän ei uskonut edes olevan olemassa.

Joulu on aikaa, jolloin ihminen on herkimmillään. Siksi tuo aika sisältää kaikkea kummastakin äärilaidasta toiseen. Osa ihmisistä pystyy iloitsemaan joulun ihmeestä ja ihmissuhteista ja läheisyydestä, mutta suuri osa kokee yksinäisyyden entistäkin polttavampana juuri tässä onnen ja autuuden ajassa. Olisiko yksi suurimmista syistä masennukseen mitä suurin pettymys, koska aikanaan meille luvattiin kuolemaan asti ulottuvaa yhteyttä ja huolenpitoa? Sen sijaan että meidän persoonallisuuttamme olisi tuettu ja vahvistettu, pyrittiinkin meidät suorastaan hajottamaan ja tuhoamaan, joskin hyvin näkymättömällä tavalla. Me emme olleetkaan tulleet osalliseksi tasa-arvoisesta yhteisöstä, vaan luvatun maan sijasta olimme tietämättämme, ehkä sinisilmäisyydessämmekin, astuneet israelilaisten tavoin Goosenin yltäkylläiseen maahan. Alussa kaikki näytti hyvältä ja odotusten mukaiselta, mutta yhtä äkkiä Egyptin hallitsija ei tunnistanutkaan meitä entisellä tavalla. Tapahtui jokin aivan käsittämätön muutos asenteissa ja kohtelussa, niin että ennen kuin aavistimmekaan, astelimme kumaraisina ja onnettomina, palvellen vieraaksi muuttunutta herraa, orjina!

Itse asiassa on jokaista narsistisesti persoonallisuushäiriöisen uhriksi joutunutta petetty alusta loppuun asti. Kaikki kuulemamme lupaukset ensi kohtaamisten yhteydessä tapahtuivat ikään kuin valan vannovan sormien olemisella ristissä selän takana: lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, mutta hih hih, minulla on keinoni vapautua kaikista velvoitteista ja rasitteista! Etkö sinä raukka tajua, kuinka erilaisia me olemme, kuinka paljon arvokkaampi ja järkevämpi ihminen nyt tarjoaa sinulle mahdollisuutta merkittävään hoviin astumiselle. Armoa, armoa on kaikki tarjoamani, ja jos palvelet minua parhaasi mukaan, saat syödä niitä murusia, mitä pöydältäni putoilee!

Narsisti (lyhyyden vuoksi käytämme tätä nimikettä, tarkoittaen kuitenkin narsistista persoonallisuushäiriötä), ei ajattele nimenomaan yhteisöllisissä asioissa, mihin avioliittokin kuuluu, ollenkaan samoja asioita kuin mitä me olemme tottuneet ajattelemaan. Hänellä ei ole pienintäkään käsitystä tasa-arvoisuudesta ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Hänen maailmansa perustuu aivan toisenlaisille näkemyksille, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan. Vasta nyt viime aikoina olemme päässeet näkemään tämän valtavan eron normaalin ja narsistisen persoonallisuuden välillä. Olemme toki kokeneet aivan käsittämättömiä asioita menneiden vuosien ja vuosikymmenienkin aikana, mutta olemme kohdanneet jotakin niin valtaisaa ja ylitse inhimillisen järjen ulottuvaa, että olemme kulkeneet päivästä toiseen ikään kuin jossakin kauhistuttavassa unessa, josta ei ole päässyt pois.

Järkyttävintä on herätä huomaamaan tämä petos jossakin uskonnollisessa järjestössä. Monien tutkimusten mukaan pettymykset uskonnollisella alueella rikkovat ihmisen persoonallisuutta kaikista eniten, koska odotukset ovat olleet aivan toisenlaiset. Joka vielä uskoo Jumalaan, hämmästyy tämän muuttunutta asennetta ihmistä kohtaan. Rakkauden sijaan tämä osoittaa vain kärsimättömyyttä ja suoranaista vihaa. Eikö siis ihminen lopullisesti loukkaannu tällaiseen väärämielisyyteen? Niin, miten saisimme selvitetyksi ihmisille, ettei kaikella kokemallamme ole mitään tekemistä Jumalan kanssa?  Ei Jumala ole muuttunut, vaan ihmiset ovat muuttuneet, tai oikeammin ovat edelleen samanlaisia kuin ennenkin, joskin kiihkeämpiä kuin aikaisemmin!

Vieraaseen ihmiseen pettyminen ei ole ollenkaan niin pahalta tuntuvaa kuin johonkin läheiseen pettyminen. Puolison tai omaisen muuttuminen vihamieliseksi ja suorastaan tuhoavaksi on yksi pahimmista asioista, mitä ihmiselle voi tapahtua. Tuhon vaikutus ja laajuus riippuu suuresti ihmisen sisäisestä rakenteesta. Joku kestää pitkäänkin väärää kohtelua, mutta jonkun persoonallisuus saattaa rikkoontua ulkopuolisesta hyvin mitättömänkin seikan johdosta. Etenkin äidin lausuma väärämielinen tuomio saattaa tuhota esim. tyttären koko elämän, etenkin kun tuota tuomiota edeltää suuri määrä muuta materiaalia, jota lapsen rakkaus on kieltäytynyt uskomasta todeksi niin tärkeän ihmisen taholta. Lapsessa hänen sisäinen olemuksensa, aivan luonnonlakien mukaan, odottaa vain hyviä ja turvallisia asioita vanhemman ihmisen taholta. Jokainen meistä tarvitsee tietyn määrän itseluottamusta ja turvallisuutta selvitäkseen tästä elämästä. Aivan yksinään ei kukaan ihminen tule toimeen, ei edes erakko. Me jokainen tarvitsemme jonkinlaista ystävällismielistä kosketusta, henkistä tai materiaalista.

Miksi meitä siis koetellaan tällaisella tavalla? Miksi ei meillä ole enempää positiivista kokemusta ympärillämme olevien ihmisten taholta? Miksi vuodesta toiseen heräämme yksin vuoteessamme, uskoen tämän päivän tuovan mukanaan jotakin lohdullista, jotakin elämään toivoa antavaa? Mihin meitä koulutetaan, mikä on elämämme tarkoitus? Kirjoittajakin on koko elämänsä ajan luottanut Jumalaan ja Hänen huolenpitoonsa, mutta siitä huolimatta joutuu toteamaan melkoista masennusta ja pettymystä elämän suhteen. On vain harvoja asioita kymmenien vuosien ajalla, jotka ovat toteutuneet omien toivomusten mukaisesti. Kuka elää harhassa ja väärissä mielikuvissa, kirjoittaja vaiko lukemattomat menestystä saarnaavat, joiden elämässä ei näytä olevan muuta tarkoitusta kuin ottaa talteen hartaiden kuulijoidensa varallisuus? Todellisuus taitaa olla paljon karumpi kuin mitä olemme halukkaita uskomaan!

Joulun aika ja yksinäisyys saavat mielen kapinoimaan monia asioita vastaan. Miksi minua sellaisella tavalla on petetty niin avioliiton kuin seurakuntaelämänkin alueella? Miksi jään niin paljon vähemmälle lasten tapaamisen ja suvunkin kohtaamisen suhteen?

Minulta on riistetty yhteys entisiin hengellisiin piireihin, kun taas minut ulos savustaneet ihmiset antavat juhlia itseään suurina hengen ihmisinä. Aikaisemmin olin tervetullut kaikkialle saksankielisellä alueella, mutta nyt minua kohdellaan rikollisena ja jotenkin kai perverssinä, saastaisena. Yksikään entisistä ystävistäni (olivatko he todella koskaan ystäviä?) ei ole ottanut yhteyttä kymmeneen vuoteen, saadakseen tietää edes jotakin minusta. Kai he tietävät paljonkin sen perusteella, mitä vihamieliset ihmiset heille ovat kertoneet ja kai kertovat edelleenkin. Kapinoin kaikkea tätä vastaan, ja kerron sen avoimesti Herrallenikin. Miksi Hän ei puutu asiaan, miksi hän ei kuule rukouksiani? Minua pelottaa näiden vihamiesteni kohtalo, ja rukoilen heidän puolestaan, mutta ei kai kyllin voimallisesti.

Markku Vuori

Oikeus tuhota toinen ihminen

 Jos et toimi mieleiselläni tavalla, on minulla oikeus tuhota sinut!

18.08.2005

Aikanaan esitettiin televisiossa dokumentti isistä ja äideistä, jotka pahoinpitelivät lapsiaan, jopa sylivauvoja, jotta saattoivat sitten viedä nämä lääkäriin, ja saivat itse samalla huomiota osakseen. Tätä sairautta kutsutaan Muenchausensyndromaksi toisen kautta. Nämä pahoinpitelyt saattoivat toistua vuosien ajan kymmeniäkin kertoja, ilman että hoitohenkilökunta olisi osannut aavistaa asian oikeaa laitaa. Syyksi vammautumiseen kerrottiin putoaminen, taipumus onnettomuuksiin ja niin edelleen. Jotkut lapsista olivat täynnä luunmurtumia, ja jossakin vaiheessa pakostakin alettiin epäillä vanhempia.

Kun sitten nämä vanhemmat joutuivat kiinni itse teosta, jopa televisiokameran tallennettua heidän tekonsa, kielsivät he osallisuutensa asiaan, vaikka katselivat kuvaruudulta itseään ja pahoinpitelyään!

Jokaiselle on itsestään selvää, etteivät tällaiset ihmiset ole terveitä, jos itse saadakseen huomiota osakseen vaurioittavat omia jälkeläisiään. Miksi kerromme tällaisesta erikoislaatuisesta sairaudesta? Se muistuttaa tavattomasti kaikkea sitä, mitä meidänkin maassamme tehdään aivan toisenlaisen otsikon alla.

Narsistinen persoonallisuushäiriö aiheuttaa aivan samanlaisia piirteitä ihmisissä, vaikka kaikki onkin onnistuttu piilottamaan terveen ihmisen naamion taakse. Suurimmaksi osaksi tämä vahingoittaminen tapahtuu henkisellä ja hengellisellä alueella, mutta hyvin monissa tapauksissa se johtaa myös ruumiilliseen vahingoittamiseen. Narsistinen persoonallisuus ei tee tätä aivan samoista perusteista käsin kuin esimerkkimme ihmiset, mutta samankaltaisuus on niin suuri, että se selittää epäileville ihmisille sitä kärsimystä, mistä kymmenettuhannet ovat osallisia meidänkin maassamme, ilman että juuri kukaan olisi uskonut heidän kertomuksiansa, niin uskomattomia kuin ne ovat.

Eihän kukaan sellaisella tavalla halua vahingoittaa lähimmäistään, etenkään puolisoaan tai lastaan? Yleisessä tietoisuudessa ei ole se tosiasia, että lapsia käytetään uskomattomassa määrin vallan välikappaleina niissä perheissä, missä narsistinen persoonallisuushäiriö on hallitsevana. Useiden tapausten kohdalla uskallamme väittää, ettei lapsilla ole mitään arvoa eikä ihmisoikeuksia. He ovat vain välikappaleita, joiden kohtalo on yhdentekevä kiusaajalle. Ei yhtään ajatella heidän parastaan, vaan aikuinen ihminen itse asiassa on mahdollisesti vieläkin enemmän lapsi ajattelultaan ja persoonaltaan kuin perheen pienokainen!

Tässä on asia, josta tulisi enemmän keskustella lastensuojelupiireissä. Maassamme ollaan hyvinkin pitkälle tietoisia siitä, että lapsia kohdellaan huonosti enemmän kuin aikaisemmin on uskottu. Kun on kysymys narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, joudumme alueille, joista ei vielä julkisuudessa ole ollenkaan puhuttu. Häiriintynyt ihminen ei nykyisen tietämyksemme mukaan itse useinkaan tiedosta aiheuttamaansa vahinkoa, koska hän uskoo olevansa hyvä ja ainakin lähes täydellinen ihminen. Hän muistaa kaiken tapahtuneen myöhemmin sen mukaan mitä on itse asian mieltänyt. Todellisuutta on aivan turha yrittää palauttaa hänen mieleensä, koska hän täysin uskoo omaksumansa ”oikean näkemyksen”.

Kiusaajan puolelta ei siis ole odotettavissa tunnustusta, ja mikä tekee asian todella surulliseksi, on se, että totuus hyvin harvoin tulee julki, koska terve puoliso pelkää puhua asiasta. Hän katsoo olevan vaarana sen, että lapset kokonaan otetaan pois kummaltakin osapuolelta. Tämä pelko ei ole syntynyt vain terveen osapuolen järkeilyn perusteella, vaan hyvin monissa tapauksissa häntä on uhkailtu jopa järjestelmällisesti. Hänet on kaikin mahdollisin tavoin pyritty vakuuttamaan siitä, että jos hän paljastaa perheen asioita ulkopuoliselle, olkoonkin sitten kysymys mielenterveyden ammattilaisista, olisi uhkaaja pitävä huolen siitä, ettei kiusattu missään tapauksessa saisi lapsia. Uhataan pahoinpitelyllä, jopa tappamisellakin, mutta hyvin usein on kiusaaja jopa kirjallisesti valmistautunut todistamaan puolisonsa tai kumppaninsa mielisairaaksi!

On selvästi nähtävissä, että säilyttääkseen omakseen uskomansa vallan ja yliotteen perheessä, pyrkii kiusaaja kaikin mahdollisin keinoin (mikään keino ei ole hänelle luvaton) murentamaan vastustajakseen katsomassaan ihmisessä ne tekijät, jotka pitävät tätä henkisesti pystyssä. Olemme jo todenneet, etteivät läheskään kaikki kiusaajat ole älyllisesti huippuja, vaan monet ovat aivan keskitasoisia älykkyysosamäärältään. Mutta on olemassa tekijöitä, jotka ovat ajan myötä, ei hetkessä tai pelkästään geenien perusteella, luoneet heille aivan uskomattoman ja useimmille käsittämättömän ominaisuuden ja strategian alistaa ja mitätöidä toista ihmistä. Osaltaan tämä perustunee heidän omaan todelliseen tai kuviteltuun näkemykseensä omasta laiminlyödyksi tulemisen kokemuksestaan. Heiltä puuttuu paljon sellaista, mikä normaalilla ihmisellä määrittelee hänen tekemistään ja tekemättä jättämistään, mutta sen vastapainoksi he hienovaraisen salakavalasti ovat tietoisia kaikista mahdollisista keinoista oman hyödyn tavoittelemiseksi ja toisen masentamiseksi ja alistamiseksi.

Heillä ei ole omaatuntoa, vaikka pinnallisen tutkistelun perusteella he saattavat esiintyä hyvin empaattisina ja tunteellisina ihmisinä. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan ole heissä sisäisinä, vaan ulkoisina tekijöinä. Ne on vain opittu ympäristöstä ja he jäljittelevät näkemäänsä ja kuulemaansa, unohtaen kaiken oppimansa saavutettuaan haluamansa. Siksi jo avioliiton ensi hetkistä lähtien kokee kumppani mahdollisesti suunnattomankin muutoksen toisen persoonassa, koska yhteen liittyminen on perustunut kiusaajan itsensä antamaan vääristettyyn, naamiomaiseen kuvaan. Todellisuus tulee esiin heti kun tämä roolinaamio- ja asu riisutaan.

Tällainen henkilö ei kuitenkaan oikeastaan missään elämänsä vaiheessa luovu roolien käyttämisestä, koska hän ei itse asiassa tiedä kuka on. Siksi entisen roolin tilalle tulee jotakin uutta, ei kuitenkaan huomiota herättävässä määrin. Tarkoitamme tällä sitä, että ulkopuoliset ihmiset tuskin huomaavat näiden rajoitettuun piiriin tarkoitettujen roolien vaihtumista, vaan julkisuutta varten oleva, päällimmäisenä näkyvä terveen ihmisen naamio on hallitsevana.

Kiusaaja kokee ehkä ensisijaisena tehtävänään oman imagonsa ja persoonallisuutensa suojelemisen. Vaikka hän esittää ulospäin hyvin vahvaa ja pelottavaakin henkilöä, on hän suuressa määrin hyvin rikkinäinen ihminen, ja siksi hän tuottaa ympäristöönsä rikkinäisiä ihmisiä, vain erilaisella tavalla haavoitettuja. Tämä itsesuojelu on mitä suurimmassa määrin alitajuista, juuri niiden tekijöiden aikaansaamaa, mistä varmaankin on äärimmäisen vähän todellista tietoa. Miksi aikuisikäinen ihminen käyttäytyy kriisitilanteissa kuin jopa kolmevuotias lapsi? Miten hän voi olla täysin eri persoona julkisuudessa ja kotona? Miten hänen mielensä saattaa heilahdella sellaisella nopeudella, että hiukan ironisesti voidaan hänen muuttavan mieltään kaksi kertaa minuutissa?

Miten niin rikkinäinen ihminen voi sellaisella vakuuttuneisuudella ja voimalla nujertaa täysin normaalina ja terveenä pidetyn ihmisen? Onko hänellä yliluonnollisia voimia?

Olemme kuulleet tapauksista, joissa kiusaaja täysin käsittämättömällä tavalla ilman mitään ennakkotietoja aavistaa kumppaninsa pakoyritykset, aikomukset, joskus jopa ajatuksetkin. Kiusaajalla on siis eräänlaista yliherkkyyttä, joskus hypnoottiselta tuntuvaa voimaa tunkeutua toisen mieleen. Useat autettavat ovat kertoneet siitä, kuinka heitä pelottaa katsoa kiusaajaansa silmiin. Monelle nuo silmät ovat jääneet pelon kohteeksi jopa vuosien ajaksi eron jälkeenkin.

Uskottavuuden tähden emme voi ottaa tässä kohden esiin uskonnollisia näkemyksiä eikä yliluonnollista maailmaa. Kuitenkaan emme voi olla tuomatta esiin sitä todellisuutta, että näillä kiusaajilla on aivan uskomaton, selittämätön kyky ja vaisto tiettyihin asioihin. Heissä on jotakin siitä selittämättömästä karismasta joka on vallinnut tietyissä kuuluisuuksissakin. Yhä vielä ihmetellään sitä, kuinka Hitler aikanaan pääsi sellaiseen valtaan kansan keskellä. Mitä enemmän asiaa on tutkittu, ja mitä enemmän tiedämme, sitä käsitettävämmäksi kaikki muuttuu. Aikaa on kulunut noin kuusikymmentä vuotta, ja kaikkea on helpompi katsella nykyisestä perspektiivistä. Meitä koskettavat asiat ovat niin lähellä, että niiden katsominen ei ole yhtä helppoa.

Aikanaan uskottiin hyvin laajasti, niin kuin useimmat kai vieläkin uskovat, että Hitlerin kannustimena oli Saksan kansan paras. Mitä enemmän tietoa saamme, sitä enemmän selkiintyy kuva siitä, että hänen ainoa kannustimensa oli suunnaton, rajaton valta. Kun viime hetkillä selvisi niin Hitlerille, Göbbelsille kuin muillekin suurille herroille, että kaikki oli menetetty, olivat he valmiita uhraamaan koko kansan ja tuhoamaan koko infrastruktuurin. Tulevaisuus ei ollut heidän, joten sen saattoi tuhota!

Tästä heräävä mielikuva on mitä tärkein puhuessamme narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Se on mitä kuvaavin kohteenamme olevalle asialle. Se selittää hyvin laajasti sitä, miksi tämä vaikea sairaus on pysynyt sellaisessa määrin piilossa, ja miksi niin ilmeisistäkin tosiasioista huolimatta kokonaiskuvaa ei ole muodostunut. Tietyt asiayhteydet on selitetty täysin väärin ja virheellisesti.

Aivan kuten Hitlerille perikato merkitsi koko maailman loppua, aivan samalla tavalla aikamme persoonallisuushäiriöinen kokee olevan oikeutettua tuhota niin paljon kuin katsoo tarpeelliseksi. Jos hän tuhoutuu, saa kaikki muukin tuhoutua. Hitler olisi halunnut jättää jälkeensä totaalisen tuhon, ajattelematta yhtään henkiin jääneitä kansalaisiaan. Hänen mielestään he kaikki joutivat kuolemaan, koska maailmassa ilman kansallissosialismia ei ollut mitään järkeä elää. Juuri siitä syystä Göbbels ja hänen vaimonsa murhasivat lapsensa ja itsensä.

Niin Hitler kuin Göbbelskin omasivat käsittämättömän karisman ja puhujanlahjat saavuttaakseen päämääränsä. Huomionarvoista on se, että koko Saksa oli täynnä keskitysleirejä eri ihmisryhmiä varten, vaikka siitä onkin puhuttu niin vähän. Ei tapettu ainoastaan juutalaisia, vaan itse asiassa kaikki kansanryhmittymät ja kansalaisuudet, mitkä koettiin uhkaksi kansallissosialismille.

Täsmälleen sama henki vallitsee narsistisessa persoonallisuushäiriössä tänä päivänä. Moni ainakin antaa ymmärtää, ettei voi sietää väkivaltaa ja vääryyksiä. Jos olemme oikein ymmärtäneet, oli esim. Himmler niin herkkätuntoinen, ettei hän kestänyt katsella ihmisten tappamista. Mutta mikään omantunnon kaltainen ei toiminut esteenä sille, ettei hän olisi muille antanut määräystä miljoonien tappamiseksi! Moni uhri on kertonut vastaavanlaisesta, ja usein on jopa lapsia käytetty sanomaan ennen kaikkea äidille kaikki se, mikä eniten satuttaa häntä!

Suurimmalta osalta autettavistamme naisista on viety kaikki omaisuus siinä määrin, että he joutuvat erottauduttuaan asioimaan sosiaalitoimiston kanssa.

Joka on syyllinen, sille saa tehdä mitä vain. Vain kuusikymmentä vuotta sitten kaikui vielä laulu ja sotahuuto: Juutalaiset ovat kaikkeen syyllisiä. Narsistinen persoonallisuushäiriö etsii aina syyllistä. Ja kun joku on syyllinen, saa häntä käyttää hyväkseen joko opetukseksi tai rangaistukseksi. Ajatelkaamme sitä, kuinka jo sodan alkuvaiheessa, ensimmäisten pommitusten jälkeen, ajettiin juutalaisia jo pois kodeistaan jotta saataisiin majoitettua oman maan kansalaiset (oman maan kansalaisia olivat juutalaisetkin, mutta alempaa rotua, ei ihmisiä!). Saman saavat nyt kokea lukemattomat ihmiset meidänkin maassamme. Kuinka moni onkaan tuonut julki ajatuksen, ettei hän puolisonsa tai omaistensa luona asuessaan voi tuntea paikkaa kodikseen. Hän ei tunne itseään edes kunnolla ihmiseksi!

Sisäisesti ehjä ihminen ei tarvitse verukkeita toteuttaakseen päämääriään. Hänen omatuntonsa kertoo hänelle mikä on sopivaa ja mikä ei. Maamme seurakunnat näyttävät olevan täynnä ihmisiä ilman omaatuntoa. Jossakin mielessä Yhdysvaltain presidentinvaalien panettelukampanjat jäävät sen varjoon mitä uskonnollisessa maailmassa tapahtuu aivan katutason ihmisten keskuudessa. Joskus on todellakin tuntunut siltä, että seurakunnissa osittain vallitsee jonkinlainen kansallissosialismi tai jesuiittamainen ajattelu - tarkoitus pyhittää keinot! Kiusaamista ja vainoja ei suoriteta umpimähkäisesti, vaan kristillinen kasvatus on opettanut etsimään verukkeita ja syitä väärien tekojen oikeuttamiseksi.

Niinpä kristillisissä piireissä lyödään ja haavoitetaan oikeutetusti, perustellusti. Olemme jo maininneet useampaankin otteeseen, että jonkun auktoriteetin hyväksyminen ja siihen liittyvä oikeaoppisuus riittävät antamaan tuen hyvin laajamittaisellekin vääryydelle.

Kautta aikojen on ollut käsittämättömintä se, kuinka laajoissa piireissä ja kokonaisvaltaisesti on annettu ymmärtää, että tietynlainen vääryyden kokeminen ja henkinen väkivaltakin ikään kuin kuuluu kristillisen seurakunnan historiaan. Meille on siis vuosikymmenien ajan opetettu, että tietty määrä vääryyttä on väistämätöntä, eikä sitä vastaan tule taistella tai puolustautua. Kuinka sokea ihminen voikaan olla! Vasta jälkeenpäin on selvinnyt, että tätä opetusta ovat jakaneet nimenomaan ne ihmiset, jotka väkivaltaa ovat harrastaneet!

Kirkkohistoria todistaa meille, että vainoja on ollut aina ja totuuden puhuja on ollut kauhistus. Omista joukoista on noussut esiin totuuden vastustajia, mutta aina ennen vastustajat ovat selvästi ottaneet rintaman entisen joukon ulkopuolella. Nyt menneiden vuosikymmenien kokemus osoittaa, ettei vastustus niinkään ole tullut ulkopuolelta tai tällaiselta erottautuneelta ryhmittymältä, vaan saman auktoriteetin tunnustavat ihmiset ovat saman lipun alla, samassa ryhmittymässä, kamppailleet toisiaan vastaan. Miten tällainen tilanne ylipäätään on tullut mahdolliseksi? Auktoriteettihenkilön palvonnan johdosta! Usein tällainen auktoriteetti omaa niin paljon narsistisia piirteitä, ettei hän suorastaan halua puuttua palvojiensa ja kunnioittajiensa vääryyksiin, vaan ehkä tiedostamattaankin nauttii arvovallastaan, käsittämättä näiden sisäisten ristiriitojen tekevän tyhjäksi kaiken hyvän tarkoituksen. Tällainen auktoriteetti ei käsitä, etteivät nämä ihmiset todellisuudessa palvo häntä, vaan käyttävät hänen lahjojaan ja karismaansa sairaalloisella tavalla oman imagonsa ja tarkoitusperiensä toteuttamiseen.

Olisi väärin väittää jonkin aivan uudenlaisen vääryyden syntyneen. Ei, kaikkea on ollut aina, mutta joidenkin uskonnollisten liikkeiden keskuudessa on nyt ollut ennennäkemätöntä jakautuneisuutta saman lipun alla toimivien ihmisten keskuudessa. Tietyn opilliset asiat ja erikoisesti korostetut opit ovat aikaansaaneet uskomattoman röyhkeän vallantavoittelun ja narsistisen mielen julkitulemisen. Kristilliset totuudet on otettu yksilöiden tai pienryhmien vallan välineiksi, niin että saman lipun alla, saman auktoriteetin varjolla, sama totuus selitetään nyt kymmenilläkin eri tavoilla, itse kunkin ryhmän tai ideologian hyväksi.

Kristillinen elämä ja näkemys perustuvat alun perin meidän Herramme antamaan esikuvaan siitä, että suurin olkoon pienin, eli jokainen todellinen kristitty on kutsuttu palvelemaan, ei vaatimaan palvelua! Nyt on aivan ennustusten mukaisesti narsistinen maailmankuva vallannut erikoisella tavalla kristilliset yhteisöt, niin ettei juurikaan löydä palveluhaluisia ihmisiä.

Joskus tuntuu suorastaan jumalanpilkalta lukea niitä Uuden Testamentin kohtia, joissa puhutaan toinen toisensa rakastamisesta ja lempeydestä, armahtavaisuudesta ja anteeksiantamisesta. Narsistinen asenne on saanut valtaa jokaisessa kristillisessä yhteisössä, ja itsensä kieltävä näkemys on jo monen mielestä vanhanaikainen.

Miksi niin paljon selitetään kaikkia vaikeuksia, miksi määritellään kuinka paljon vääryyttä tulee sietää? Emmekö voisi sopia, ettei vääryys missään määrin ole oikein eikä sallittua? On aivan eri asia se, hyväksymmekö vääryyden vai hyväksymmekö sen tosiasian, että vääryyttä tapahtuu, teemme sitten mitä tahansa. Ero näiden kahden asian välillä ei näytä olevan suuri, mutta asenteemme määräävät uskomattomassa määrin todellista tekemistämme!

Vääryyden hyväksyminen pienimmässäkin muodossa tuo mukanaan uutta vääryyttä, ja lopulta joudumme toteamaan, että on saavuttu vääryyden maailmaan. Tässä on yksi selitys sille, miksi kaikki väärä henkinen vallankäyttö on saanut sellaisen vallan kristillisissäkin piireissä. Väärä kristillisyys merkitsee aina samanaikaisesti henkistä väkivaltaa.

Psykopaatti ei tunne pelkoa samalla tavoin kuin normaali ihminen. Hänen säikähtämisreaktionsa on huomattavasti pienempi kuin normaalilla ihmisellä. Hänen ns. pelottomuutensa on loppujen lopuksi haitallinen hänelle, sillä tämä pelottomuus perustuu kykenemättömyyteen ennakoida tulevaa, koska tällainen ihminen useimmiten on hetken lapsi. Hän ei näe mutkan tai kulman taakse, koska hänen elämänasenteensa perustuu äärettömään itsekkyyteen, kyvyttömyyteen tuntea toisen ihmisen kanssa. Siksi hän ihmissuhteissaankin pettyy jatkuvasti.

Hän kuitenkin omalla tavallaan pelkää, ei tulevaisuutta, ei sitä mistä normaalisti puhumme, vaan hän ehkä suurimmin pelkää, tai paremminkin on huolissaan sen suhteen, että kadottaa saavuttamiansa etuja. Jokin hänen alitajunnassaan viestittää hänelle omantunnon puutteesta huolimatta saavutettujen etujen ristiriitaisuuden. Hän on ominut itselleen melkoisen määrän sellaista, mikä ei ole omiaan hänelle, eli ei ole hänen omakohtaista omaisuuttaan tai ominaisuuttaan. Hän ikään kuin luvatta lainaa ja omaksuu toisen ihmisen hyviä piirteitä ja saavutuksia, uskoen lyhyessä ajassa kaiken olevan omia saavutuksia. Erilaiset tilanteet, mahdolliset ristiriitaisuudet, epäonnistumiset, itsensä nolaamiset, negatiiviset tunteet, eivät saavuta hänen sisintä olemustaan, koska se ei pysty käsittelemään eikä sietämään niitä. Ne on ohjelmoitu ikään kuin tietokoneen totaalisen kieltämisen eli poispyyhkimisen sektoreille, niin että ohjelma joko pyyhkii ne pois kokonaisuudessaan tai laatii niille sopivamman selityksen. On lukematon määrä tilanteita, joita ei voi selittää pois, mutta mille voi antaa uuden ja sopivamman selityksen. Eli kiusaaja kirjoittaa itse asiassa koko historiansa uudelleen, itselleen sopivaksi ja kunniaa tuottavaksi. Kaiken mitä ei voi pyyhkiä pois ja unohtaa, kirjoittaa tämä ohjelma puolison tai läheisen historiaan tai elämään.

Kiusaaja on ehdottomasti sitä mieltä, ettei pysty tekemään eikä halua tehdä mitään pahaa. Jos jotakin epäilyttävää tapahtuu, on siihen syyllinen aina toinen osapuoli, ja kiusaajan syyllistäminen on ilkeämielinen virhe, koska hän tarkkaan tietää millainen ihminen on, tai ainakin tietää mitä ei missään tapauksessa tekisi!

Tämä ohjelmoitu kieltäminen ja vastuun pakeneminen ei ole minkään pienen prosessin tulos, eikä sitä yksinään selitä geneettinen perimä eikä muutamat lapsuuden kokemukset tai järkytykset. Omantunnon puuttuminen tai katoaminen ei tapahdu minkään yksinkertaisen mekanismin vaikutuksesta.

Useat uhrit ovat yrittäneet löytää selityksen kiusaajansa käytökselle. Suvussa saattaa ilmetä laajemmaltikin tietynlaista luonnehäiriöön viittaavaa käytöstä, mutta siitä huolimatta mahdollisesti suuremmastakin sisarusparvesta vain yksi sairastuu. Kysymys ei varmaankaan ole niin paljon siitä millaisissa olosuhteissa ihmiset elävät, vaan millä tavoin yksittäiset perheenjäsenet mieltävät kokemansa. Yksi sisaruksista, sairastunut, saattaa väittää mitä suurimmalla vääryydellä, että perheessä isä törkeällä tavalla alisti äitiä. Kukaan muu ei ole samaa mieltä, vaan on sitä mieltä, että äidillä oli hyvä olo isän kanssa. Ongelma ei siis välttämättä ole ollenkaan ympäröivissä olosuhteissa, vaan yksilön sisäisen persoonallisuuden väärin tulkitusta tapahtumasta tai käsityksestä. Jokin ihmisen kehityksessä, mahdollisesti varhaisessa lapsuudessa, on vääristänyt hahmottamiskyvyn. Kysymys saattaa olla muille havainnoimatta jääneestä järkytyksestä tai pettymyksestä, muiden perheenjäsenten huomaamattaan sairastuneeseen kohdistuneesta käytöksestä. Kuinka paljon riippuukaan elämämme omista, usein alitajuisista tulkinnoistamme! Toinen kokee asian täysin päinvastaisena, selittää sen täysin toisin!

Käsityksemme mukaan narsistista persoonallisuushäiriötä voidaan hoitaa teoriassa, mutta yksinomaan hoitoresurssien puutteessa kaikki spekuloinnit jäävät teorian tasolle. Miksi sitten tuoda esiin näitä asioita? Aivan kuten on yleensäkin ihmiselämän suhteen, on tiettyjen asioiden kukoistaminen tai kuihtuminen kiinni auringonpaisteesta ja kastelusta. Tietyt asiat kehittyvät sen mukaisesti kuinka paljon niiden kehitykselle suodaan edistäviä tekijöitä. Miksi vasta nyt on alettu puhua tästä asiasta? Koska se on saavuttanut sellaisen kasvun, että versot tulevat näkyviin. Miksi? Olosuhteet suotuisalle kehitykselle ovat saavuttaneet tietynlaisen lakipisteensä. Mitä pidemmälle tietynlainen hyväksyminen ulottuu, sitä paremmin asia kukoistaa.

Narsismille on annettu aivan liian suuri hyväksyntä, ja siten uhrien osa on tullut entistä surkeammaksi. Jos hyväksyntä saataisiin pienenemään, vähenisi myöskin narsismin röyhkeys, koska näille ihmisille kasvojen säilyttäminen on yksi elämän perusasioista. Eli todellisuudessa olemme jokainen syyllisiä antaessamme hyväksyntämme väärinkäytöksille ja toisen ihmisen hyväksikäytölle. Kieltäytyessämme uskomasta kärsivien kertomuksia olemme vastoin uskomustamme tukeneet kiusaajien käsivarsia ja tavallamme rohkaisseet heitä valitsemallaan tiellä.

Jos narsismista puhuttaisiin tarpeeksi, ehkäisisi se jossakin määrin sen leviämistä ja ihmisten kärsimystä. Nyt kuitenkin useimmat, jotka yleensä ottaen suostuvat jotain näkemään, katsovat ongelman niin monimutkaiseksi ja laajaksi, että mieluummin vaikenevat ja nostavat kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.

Markku Vuori

Päiväkirjaa 30.3.2011

Suostuin pienoisesta painostuksesta Senioripuolueen ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa. Olen täysin realisti mahdollisuuksieni suhteen, mutta olen päättänyt käyttää hyväkseni jokaisen tilaisuuden, joka suo minulle mahdollisuuden tuoda esiin näkemyksiäni ihmistä koskevissa asioissa. Ensi sunnuntaina on vaalipaneeli, johon minunkin tulee osallistua, joten olen nukkunut joitakin öitä melko levottomasti, kun tietynlaiset ajatukset ovat alkaneet pyöriä mielessä.

Nykyisessä politiikassa on pakko nähdä melkoinen määrä ristiriitaisuuksia. On suorastaan käsittämätön se linja, jota yleisesti vedetään niin eduskunnan kuin hallituksenkin puolelta. Voidaan väittää, ettei nykyinen politiikka juuri ollenkaan kosketa ihmisyyden peruskysymyksiä, eli politiikka ja ihminen eivät kohtaa toisiaan ollenkaan. Politiikasta on tullut erillinen käsite, joka tosin käsittelee ulkonaisesti tärkeiltä tuntuvia asioita, mutta normaali, pieni ihminen, jää kaiken poliittisen toiminnan varjoon.

Yksittäinen ihminen ei oikeastaan koskaan ole voinut niin huonosti kuin juuri nyt. Siitä ei vain puhuta, monestakin syystä. Tietty taloudellinen puoli vaikenee siitä itsekkäistä, voittoa tavoittelevista syistä. Mielenterveyspuoli puhuu hyvin varovaisesti ja pidättäytyvästi yksinkertaisesti siitä syystä, että se kokee voimattomuutensa kaiken kehityksen keskellä.

Miksi juuri kaikki ne piirit, joilta olemme tottuneet odottamaan tietynlaisia kannanottoja ja käytännön apua, ovat nyt vetäytyneet syrjään todellisesta asioiden kohtaamisesta? Tähän on varmaankin monia syitä, mutta ehkä painavin on pelko leimatuksi tulemisesta. Mielenterveyden ammattilaiset eivät rohkene esittää ajatuksia, jotka ovat ristiriidassa nykyisen käytännön kanssa, vaikka heidän vaikenemisensa olisi kuinka vahingollista koko kansan mittapuuta ajatellen. Juuri heidän tulisi olla esitaistelijoitamme ja puolustajiamme, suoden meille rohkeutta oman pahoinvointimme julkituomiseksi!

Meitä kohdellaan hyvin suuressa määrin sen esikuvan mukaisesti, minkä itse sain kokea aikanaan asuessani Pohjanmaalla. Minulla oli ongelmia verenpaineeni kanssa ja pyrin lääkäriin. Sillä hetkellä ainoa mahdollisuus saada pääsy vastaanotolle oli eräs ulkomaalaistaustainen mieslääkäri. Minut kutsuttiin vastaanottohuoneeseen, vaikka lääkäri vielä askarteli mahdollisesti edellisen asiakkaan tietojen kanssa. Kun hän nosti katseensa, aloin kertoa ongelmistani. Hän kuitenkin vaiensi minut sanoen: ”Älä puhu mitään, minä tutkin sinut ja kerron sitten mikä sinua vaivaa!” Tämä kertomus on aivan tosi, ja siksi otankin sen esikuvaksi sille, mitä meille tänäänkin tapahtuu.

Todellisuudessa meitä yksilöinä, persoonina, kuunnellaan ja uskotaan entistä vähemmän, vaikka suumme aukaisisimmekin. Äänemme ehkä kuullaan, mutta sanojemme sisältö näyttää aivan liian usein jäävän vastapuolelta kuulematta ja käsittämättä. Meihin suhtaudutaan aivan kuten tuo mieslääkäri, jonka kansallisuutta en enää halua julkituoda. ”Minä tutkin sinut, ja kerron mikä sinulla on vialla!” Tänäkin päivänä vielä aika uskomaton lausunto, suorastaan ylimaallinen. Sitä tuskin kukaan tänään lausuu julki tällaisella suorasukaisuudella, mutta kuinka usein saammekaan kokea tietämättömyytemme, vaikka kysymys olisi aivan itsestään selvästä ongelmasta, meidän kannaltamme. Mutta elämme ajassa, jossa meitä joka puolelta manipuloidaan ja asetetaan oma käsityskykymme kyseenalaiseksi. Kaikki tapahtuu yksinkertaisesti, ei siksi, että meissä olisi jotakin puutteellista käsityskykyä, vaan koska kohtaamallamme alan ammattilaisella on omia, suuriakin ongelmia työssään ja persoonassaan. Ihminen aivan uskomattomalla tavalla pyrkii peittämään oman elämänsä ongelmat projisoimalla ne toisen ihmisen persoonaan ja elämään. Niin uskomatonta kuin se onkin, tämä tapahtuu myös mielenterveyden ammattilaisten kohdalla, ehkä ensisijaisesti siitä syystä, että he ovat ylikuormitettuja eivätkä yksinkertaisesti jaksa luoda oikeanlaista suhdetta autettaviinsa.

Ei siis ole ihme, että maassamme niin moni voi henkisesti huonosti, vaikka ei sitä rohkenekaan tuoda julki, juuri edellä mainituista syistä johtuen. Me emme halua leimautua itsellemme vahingollisella tavalla, itsesäilytysvaiston johdosta. Me alamme vähitellen tajuta, kuka meitä uskoo ja kuka käyttää meitä omaan terapiaansa. Uskomattoman moni hengellinen ammattilainen ja maallikkokin tarkemmin tutkisteltaessa käyttää kuulijakuntiaan, seurakuntalaisiaan, omaan sielunhoitoonsa ja terapiaansa, ilman että hän itse ja suuri osa seurakuntaisia käsittäisi sitä!

Keskuudessamme on useita ihmisryhmiä, jotka suorastaan pelkäävät tuoda julki oman henkisen pahoinvointinsa. Ensimmäiseksi tulevat mieleen iäkkäämmät ihmiset, jotka tuskin tulevat toimeen ilman ulkopuolista apua. Jo hoitoon joutuneet vanhukset vakuuttavat jokaiselle kyselijälle kaiken olevan hyvin ja hoidon erinomaista, riippumatta todellisuudesta. He pelkäävät epäkohtia julkituodessaan menettävänsä entisetkin oikeudet, ja jopa joutuvansa jonkinlaisen rangaistuksen kohteeksi valittaessaan.

Omaiset tai omaishoitajat ovat aivan liian varovaisia tuodakseen julki näkemyksiään, koska pelkäävät sosiaalitoimen kostoa. Mikä todellisuus on, se on vaikea sanoa, mutta näin ihmiset ajattelevat kautta maan, jo vuosikymmenien ajan. Pelko tuskin on kaikkialla perusteeton, jos se kerran on niin laajoille alueille levinnyt. Tälläkään alueella ei ole savua ilman tulta.

Lieviäkin mielenterveysongelmia kokevat pelkäävät leimautumista ja hakeutuvat apua etsimään aivan liian myöhään. Mitä he sitten todellisuudessa pelkäävät leimautumisen ohella? He epäilevät hyvin suuressa määrin saamansa avun laatua, erityisesti koska heihin suhtaudutaan hyvin suuressa määrin samoin kuin tuo pohjanmaalainen lääkäri minuun. Heidät koetaan hyvin epäluotettaviksi ja tasapainottomiksi, eikä heidän kertomuksiinsa suhtauduta asianmukaisesti. Heitä ei yksinkertaisesti usein uskota!

Kirjoittaja omassa työssään on päättänyt uskoa kaikkia autettavia, kertovat he sitten mitä tahansa. Jos he valehtelevat tai keksivät asioita, on se heidän vahinkonsa. Todellisuus on kuitenkin erityisesti meidän ongelma-alueellamme se, että tuskin kukaan enää voisi keksiä niin uskomattomia kertomuksia, jotka ylittäisivät käytännön todellisuuden. Todellisuus on niin mielikuvituksen ylittävä, ettei kertaakaan vielä ole ollut tarvetta epäillä jonkun kertomusta. Kukaan ei voisi keksiä sellaista ilman lähtökohtaa todellisessa elämässä!

Ihmiset työpaikoillaan joutuvat vuodesta toiseen nielemään pahoinvointinsa, pelossa työpaikan menettämisestä. Kodeissa joudutaan nuolemaan haavojaan, ensisijaisesti lasten tähden. Nuorison kohdalla tilanne on todella vakava, ensisijaisesti leimautumisen tähden. Pahoinvoinnin julkituominen tulkitaan heikkoudeksi, mamismaisuudeksi, ei cooliksi.

Ns. kristillisessä maailmassa on ajauduttu tilanteeseen, jossa vaikeudet ja ongelmat tulkitaan epäuskoisuudeksi ja kristitylle sopimattomaksi heikkoudeksi. Ennen kaikkea sisaren avioliitto-ongelmat tuottavat lähes aina tuomitsevia ajatuksia ja kulmien kurtistelua. Lähes aina herätetään ajatus jostakin synnillisestä, joka on saanut sisaren toimimaan väärällä tavalla, aikaansaaden ongelmia perheessä. Tämä on niin yleistä, että suuri osa uskovaisista ihmisistä viimeiseen asti pyrkii peittämään ongelmansa, mielenterveytensäkin menettämisen uhalla!

Onko kaiken tämän keskellä niin ihmeellistä, jos julkisuudessa kuvitellaan kaiken olevan paljon paremmin? Kaikki johtuu vain siitä, että me kuvittelemme olevamme ihmisyyden ammattilaisia, mutta emme ole valmiita kuulemaan ja uskomaan sitä, mitä hätäisen ja tuskaisen ihmisen kasvojen taakse kätkeytyy. Jopa monet ammattilaisetkin pelkäävät oikealla tavalla kohdata tätä kipua ja tuskaa. Siksi on luotu eräänlainen illuusion maailma, jossa kaikki tuskat ja ahdistukset korjaantuvat kuin itsestään. Auttajia on tuhansia, päivä päivältä enemmän, mutta niiltä puuttuvat kaikki tarvittavat ominaisuudet, mitä autettava niiltä odottaa. Ne ovat kaikki pyöreitä tai pitkulaisia, samaan materiaaliin puettuna. Nimet vaihtelevat, mutta vaikutukset ovat hyvin samankaltaiset. Kukaan ei vielä ole rohjennut antaa näille auttajille yhtenäistä nimeä, ystävä!

Pilleri voi olla ystävämme vain hyvin rajoitetun ajan, useimmiten mieluiten vain muutaman kuukauden, ehkä vuodenkin. Puhumme nyt mielenterveyden alueesta. Poikkeuksia toki on, mutta tämänlaisen ystävyyssuhteen luominen on ammattilaisen taholta mitä törkeintä henkistä väkivaltaa, suoranaista huumekauppaa. Lakimme sallii kaiken tämän, mutta se ei tee siitä ihmisyyden kannalta sen oikeutetumpaa kuin mitä normaali huumekauppa on.

Ihminen tarvitsee toista ihmistä, riippumatta millaisessa aikakaudessa elämme. Ihminen on omalla tavallaan paras asiantuntija oman persoonansa ja kehollisuutensakin suhteen. Meidän tulisi ensisijaisesti kuunnella häntä ja luoda hänestä oikeanlainen kuva, jonkinlaisesta sekavuudestakin huolimatta. Meillä vain tulee olla taito eritellä kaikki oikealla tavalla. Itse emme ole sen erikoisempia tai parempia, vaan jokaisella meillä on omat pimeät puolensa, itsellemmekin käsittämättömät erikoisuudet. Meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa toiseen ihmiseen positiivisesti, häntä tukien ja eheyttäen.

Nykyinen kehitys on kuitenkin suorastaan järkyttävä, vääränlaisia ihmissuhteita luova. Kannustamisen ja tukemisen sijaan lukemattomat median välittämät mallit johtavat meitä entistä rankempaan pudotuspeliin, on sitten kysymys ”Selviytyjistä” tai muista ihanteista, joita lehdet ja elokuvat suosittelevat. Kaikki ihannoi vahvuutta, joka todellisuudessa perustuu muiden ihmisten tallaamiseen ja suoranaiseen tuhoamiseen. Käsittämätöntä on erikoisesti se, millaisessa määrin tämä kaikki on vallannut alaa seurakunnallisessakin elämässä!

Markku Vuori