Mielikuvituksen mahti osa1

Mielikuvituksen mahti – kiusaajamme vai auttajamme?

Osa 1

30.05. 2011

Miksi toimimme juuri siten kuin toimimme? Elämme eräänlaista fantasian kulta-aikaa, ainakin mitä tulee erilaisiin median välittämiin kuviin ja teksteihin. Joudumme pakostakin esittämään kysymyksiä, joihin meillä kenelläkään ei tunnu olevan vastauksia, vaan ainoastaan täydentäviä fantasiakuvia. Kuinka moni meistä elää todellisuudessa juuri tätä elämää, joka jokaiselle meille on ainutlaatuinen ja ainutkertainen? Kuinka moni meistä ylipäätään pysähtyy miettimään elämänsä hyviä ja pahoja asioita, kun jokaisella näyttää olevan entistä kiireempi kohtaamaan seuraava elämänsä vaihe? Kiire on tämän ajan iskulause, niin negatiivinen sisältö kuin sillä onkin. Kiire ei lopu edes eläkkeellä, vaan itsekin koen olevani aktiivisempi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni.

Jos ulkona ei sataisi, olisin jo menossa jonnekin, ettei tarvitsisi olla aivan yksin, vaikka pari viime päivää olen viettänyt sukulaisten parissa pihatöitä tehden. Sade on kai yksi vähäpätöisimmistä pysäyttävistä tekijöistä, mutta jollakin merkittävämmällä tavalla meitä itse kutakin pysäytellään ja pakotetaan hiljentämään vauhtia. Merkittävimpiä näistä epämieluisista kohdallemme tulevista asioista on varmaankin jonkinlainen sairaus, joko mielen tai kehon alueella. Elämämme on niin arvokas, että sitä ei tule viedä eteenpäin sille vieraassa ja vihamielisessä ilmapiirissä. Kiire ja harkitsematon eteenpäin rientäminen eivät ole mitään harmittomia tekijöitä elämässämme, vaan aiheuttavat mahdollisesti suuriakin ongelmia, ilman että ajoissa huomioimme niitä.

Tämä aika tarjoaa kaikkine tekijöineen ja mahdollisuuksineen tien, jolla huristamme eteenpäin ajattelematta oikeastaan mitään todella vakavasti. Me olemme tulleet hetken lapsiksi, jotka haluavat unohtaa kaiken takana olevan ikävän ja luottavat käsin kosketeltavaan nykyhetkeen jonakin paljon pysyvämpänä kuin mitä se voi koskaan olla. Me emme halua maalata mustia pilviä tulevaisuuden ylle, koska ne jo aivan itsestään ovat havaittavissa, jos ei aivan yllämme, niin kuitenkin horisontissa häämöttävinä uhkaavina varjoina.

Emme voi kaikesta panna syytä nopealle tiedottamiselle, vaan oma elämän asenteemme ja toimintamme myrkyttävät niin oman elinalueemme kuin koko maapallomme siinä määrin, että voimme avoimesti ja suureen ääneen kuuluttaa, että me itse olemme luoneet lähes kaikki uhkakuvamme. Syytä ei voi vierittää sen paremmin kanssamatkaajallemme kuin Jumalallekaan, vaan itse päivästä toiseen kehitämme yllemme, emme Jumalan tuomioita, vaan oman tuomiomme kestämättömien tekojemme ja asenteidemme johdosta.

Ei oikeastaan koskaan aikaisemmin ihminen ole ollut niin haluton näkemään todellisuutta millään alueella. Uhkakuvat eivät saa meitä oikeanlaiseen itsetutkisteluun ja asioiden mieltämiseen, vaan entistä enemmän pyrimme pakenemaan kaikkea epämieluista, kaikesta tietoisuuteemme tunkeutuvasta oikeasta informaatiosta huolimatta. Me emme suoranaisesti kiellä todellisuutta, mutta peitämme sen kaiken mahdollisen ja mahdottoman alle tai taakse. Siksi käydään juuri nyt paikallislehdessä keskustelua nuorten ja vanhempien ihmisten käyttäytymisestä. Nuoret eivät haluaisi tiettyyn aikaan nähdä vanhoja ihmisiä, eivätkä nämä nuoria. Kaikki epämieluisa haluttaisiin saattaa kokemuksemme ja päivittäisen elämämme ulkopuolelle. Vammainen tai sairas ihminen tuottaa suoranaista henkistä ahdistusta monelle, ja siksi näiden ei suotaisi tulla näkyville kauppamatkamme tai lenkkimme aikana.

Ihminen pakenee ajatusta sairaudesta ja kuolemasta aivan uskomattomassa määrin, vaikka tästä ei kai kukaan ole halukas tekemään gallupia tai tutkimusta. Jos en näe sairautta ja vanhuutta, en itsekään sairastu tai vanhene, on aivan liian monen mielen kiemuroissa, vaikka se kuulostaakin uskomattomalta. Tämän tunteen merkittävyys riippuu toki hyvin monenlaisista asioista, eikä ehkä kosketa ollenkaan henkisesti tasapainoista ihmistä.

Jos me emme kykene hyväksymään elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on, ajaudumme pakostakin ajatuskuvioihin ja näkemyksiin, jotka eivät vahingoita vain meitä itseämme, vaan tuottavat ongelmia kaikessa kanssakäymisessämme toisten ihmisten kanssa. Uskallamme väittää, että kaikki totuuden ja todellisuuden pakeneminen on ihmiselle tavalla tai toisella vahingollista, jos se jatkuu kohtuuttoman pitkän aikaa.

Ajoittain itse kukin meistä on lohduttanut itseään erilaisilla mielikuvilla ja haavemaailmoilla, mikä on luonnollinen suojakeino elämän säilymiseksi ylivoimaisissa kamppailuissa. Nämä mielikuvat vain niin helposti sekoittuvat todellisuuden kanssa, koska se on meidän inhimillinen ominaisuutemme. Siksi meidän ei tule ihmetellä kaikkia niitä koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, mitkä joskus saattavat tuntua aivan ylimitoitetuilta ja kohtuuttomilta. Oikeastaan ne ovat ainoa työväline elämässämme, mikä pyrkii rakkaudellisella, joskin käsittämättömällä tavalla, palauttamaan meitä siihen, mikä on tärkeintä ihmiselämässä: elämän eläminen sen säännöillä ja ehdoilla. Aivan liian moni meistä elää jotakin aivan muuta kuin todellista elämää, ja jää siten osattomaksi niistä henkisistä ja ulkonaisistakin rikkauksista, jotka on tarkoitettu tekemään olemisestamme miellyttävä ja rikastuttava kokemus.

Juuri tässä ajassa on erikoisen tärkeää muistuttaa meitä siitä, että voimme elää ainoastaan tässä ajassa, juuri nyt. Me voimme elää vain tässä olotilassa, jota kutsutaan nykyisyydeksi. Mainitsimme aikaisemmin hetken lapset, jotka ajattelevat vain tätä hetkeä, mutta tässä kohden on eräänlainen elämän paradoksi. Tänään voi elää ainoastaan sellainen ihminen, joka rehellisesti ja totuudenmukaisesti näkee takanaan olevan elämän ja oikealla tavalla odottaa tulevaisuutta. Niin menneisyydellä kuin tulevaisuudellakin on mitä suurin merkitys elämällemme, mutta vain tasapaino kaiken välillä suo mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen elämään. Menneisyyttämme emme pääse pakoon, mutta voimme työstää sitä mielessämme, hahmottaaksemme keitä todella olemme, mitä olemme. Menneisyys sisältää asioita, jotka määrittävät sen, mitä nyt olemme, mistä tulemme, minne menemme, mutta koska elämämme jatkuu tänään ja mahdollisesti huomennakin, ei menneisyys täydellisesti ratkaise elämämme suuntaa.

Onneton lapsuus ja nuoruus vaikuttavat syvällisesti elämäämme, ja vastoinkäymisemme menneisyydessä on osa nykyisyyttämmekin, mutta osaltaan vain siinä määrin miten olemme mielessämme työstäneet kokemuksemme. Ikävät asiat eivät muutu hyviksi eivätkä edes siunaukseksi, mutta niistä voi oikealla työstämisellä tulla siunauksen välineitä kaiken oppimamme johdosta. Siunaus ei siis ole ikävissä asioissa, vaan siinä, mitä me niistä olemme oppineet osataksemme suhtautua oikealla tavalla kohtaamiimme toisiin ihmisiin. Tämä kaikki edellyttää kuitenkin rehellistä suhtautumista niin itseemme kuin kokemuksiimmekin. Jos vastoinkäymisemme ovat johtaneet meidät tietynlaiseen itsepetokseen ja fantasiamaailmaan, eivät persoonamme ja olemuksemme ole kykenevä kohtaamaan sen paremmin itsemme kuin kanssamatkaajammekaan todellisuutta ja mahdollisia ongelmia.

Tämä seikka on ehkä kaikkein surullisin ns. hengellisillä alueilla, jotka niin suuressa määrin perustuvat näkymättömään maailmaan. Näkymätön maailma ei perustu fantasioihin eikä kuvitelmiin, vaan itse elämää suurempaan todellisuuteen, joka ei itsessään sisällä mitään niistä elementeistä, mitä tänään näemme hengellisyyden piirissä. Uskonnollinen maailma on omassa mahdottomuudessaan ajanut meidät siihen tilanteeseen jossa juuri olemme entistäkin kielteisemmän maailman keskellä. Uskovaisuus on itse tuonut tuomion pilvet oman asiansa ylle omilla fantasioillaan ja ihmiskeskeisillä näkemyksillä ja rakenteilla. Todellinen usko on kadonnut perinteisten ja uusideologisten näkemysten johdosta. Ihmiset ovat kadottaneet luottamuksensa hengellisyyteen, koska uskonnollinen maailma on antanut niin väärän kuvan alkuperäisestä kristillisyydestä!

Ihmisillä on omia fantasiamaailmojaan ilman meidän uskonnollisia, totuudellisuuteen perustautumattomia oppeja. Ainoa mikä etsivää ihmistä todella kiinnostaa on esimerkki, joka perustuu lähimmäisenrakkauteen ja todelliseen toisesta välittämiseen. Suurin osa uskovaisista ei todellisuudessa elä todellisen kristityn elämää, vaan suorittaa jonkinlaista uskonnollista rituaalia, jota ei huomioida sen paremmin ihmisten keskuudessa kuin ei myöskään tulevassa ajassa. Lukemattomat ovat panneet merkille oman toimintansa, joka yllättävästi on tapahtunut jopa siinä ainoassa Nimessä, jossa meillä on pelastus, mutta siitä huolimatta tuon Nimen Omistaja on eräänä päivänä toteava, että nämä ihmiset ovat Hänelle täysin tuntemattomia!

Siis suuret teotkaan Jeesus - nimessä eivät merkitse mitään hyvää, jos Sana ei ole tullut meissä lihaksi, niin että olemme, emme tehneet suurta määrää hyviä tekoja, vaan eläneet sitä samaa Elämää, jota Herrammekin eli maan päällä ollessaan. Hän teki vain sitä, mitä näki Isän tekevän. Tämä on ainoa mahdollisuus meidänkin kohdallamme, joten meillä on oltava elävä yhteys Taivaaseen, missä koko ajan ohjataan meitä sille tielle, joka meille on valmistettu ennen maailman perustamista. Meidän nimemme täytyy olla kirjoitettuna Karitsan Elämän Kirjaan jo ennen maailman perustamista. Vain siten me voimme välittää sitä Elämää, jonka Sanat meille on uskottu. Siis Elämä, Elämä, Elämä! Millään muulla ei ole todellista ja kestävää merkitystä!

Markku Vuori

Jatkuu…

Tavallinen sairaalan vuodeosasto vai saattohoito-osasto?

Helmikuu 2007? Näin silloin, miten nyt 2014?

Olemme vanhusten hoitoa koskevissa kirjoituksissamme lähestyneet asiaa erikoisesti Heinolan kaupungissa vallitsevan tilanteen mukaan. Tämä on ainakin siinä mielessä rehellistä ja oikeutettua, koska tiedämme lähes vuoden tarkkailun perusteella mistä puhumme ja kirjoitamme.

Laadimme kevättalvella tutkimuspyynnön ja kantelun oikeuskanslerille, joka toimitettiin hänelle yli tuhannen nimen adressi saatteena. Lääninhallitus on jo pyytänyt vastineen Heinolan sosiaalitoimelta ja asiasta saataneen jonkinlainen vastaus syksyn aikana. Prosessin ollessa käynnissä valmistui myös Sirkka-Liisa Kivelän tutkimus vanhustenhoitotilanteesta, joka oli sen verran karmeaa luettavaa, että ministeriö selvästi säikähti. Oliko sitten takana itse ministeriö vai jotkin alemmat tahot, katsottiin Heinolassa tarpeelliseksi suorittaa Stakesin tutkimus, joka julkituotiin melko laajassa lehtiartikkelissakin. Tutkimus paljasti, että Heinolassa on koko maahan katsoen todella hyvä tilanne niin sairaan- kuin vanhustenhoidossakin. Kaikki siis hyvin, valitukset ovat siis aiheettomia?

Joka luki tuon lehtikirjoituksen tavanomaisella rutiinilla, tuskin pani merkille yhtä lausetta tai kahta, joissa todettiin, että tutkimus ei koskenut hoidon laatua eikä määrää, vaan rakennetta. Eli siis – pitäisikö nauraa vai itkeä? Lyhyesti sanottuna byrokratia sai kiitosta ja huolimattomasti lukevat kansalaiset saivat rauhoittavan ruiskeen tajuamatta suoranaista petosta!

Tietääksemme ei kukaan tarttunut asiaan julkisuudessa, vaan asiasta vain puhuttiin torilla ja kadunvarsilla. Johtuneeko väsymyksestä vai välinpitämättömyydestä, että asia jäi käsittelemättä ja omalla tavallaan unohtui, niin kuin kai oli tarkoituskin.

Vanhustenhoito maassamme on pelkästään jo Sirkka-Liisa Kivelän tutkimuksen perusteella katastrofaalisessa tilassa, minkä omalla tavallaan todistaa Stakesin tutkimuskin. Jos kaikkialla muualla on huonommin kuin Heinolassa, tulisi sen nostattaa paheksuntaa ja aiheuttaa kiihtyneitä mieliä. Mutta ei, jos joidenkin sisällä kuohuu, eivät he sitä tuo julkisuuteen!

Hoidon laatu henkilökunnan puutteen ja olosuhteiden johdosta ei ole sitä mitä sen tulisi olla sen paremmin sairaaloissa kuin ei vanhainkodeissakaan. Ensisijainen häpeä ei Heinolassa ja muuallakaan ole kai vanhainkotien henkilökunnan vähyys, vaan vahainhoitopaikkojen puute, mikä merkitsee sitä, että kymmenet vanhukset kuihtuvat henkisesti sairaaloiden vuodeosastoilla!

Heinolan terveyskeskus-sairaalan vuodeosaston johtava lääkäri teki aloitteen keräykselle, johon osallistui kunnan vaikuttajia, niin että saattohoitopotilaille saatiin kaksi uutta televisiota ja joitakin viihtyvyyttä lisääviä esineitä. Tahtoessaan kiittää lahjoittajia julkisesti, lähestyi lääkäri tai hoitohenkilökunta paikkakunnan lehtiä pyynnöllä jutun tekemisestä. Suurin lehti ei kai ollut halukas jutun tekemiseen, joten sen laati paikkakunnan toinen ilmaisjakelulehti. Kirjoitus oli lämminhenkinen ja hoitohenkilökunnan uhrautuvaisuudelle suitsuttava, missä ei ole mitään väärää. Me jokainen arvostamme niin hoitajia kuin lääkäreitäkin, ja toistaiseksi on kaikki moitteemme koskenut kunnallisia päättäjiä ja sosiaalitointa.

Väliotsikko ja sen alla oleva kirjoituksen osa kuitenkin antoivat sen kuvan, että osasto on nyt nimetty saattohoito-osastoksi. Että todellisuudessa on kysymys vain muutamasta huoneesta, ilmenee vasta todella tarkkaavaisen lukemisen perusteella. Kirjoitimme silloin tässä yhteydessä olevan jutun paikkakunnan suurimpaan lehteen. Seuraavana päivänä johtava lääkäri vastasi kannanottoomme vastaamatta oikeastaan ollenkaan merkittävimpiin seikkoihin. Hän vain pahoitteli väärinkäsityksen aiheuttamaa pahaa mieltä ja ikään kuin veti eräänlaisen sumuverhon oleellisimpien seikkojen ylle. Tietämyksemme mukaan hän on kaupungin päättävissä elimissä, ja siten hän puhuu sen mukaisesti.

Tuolla osastolla on suuri määrä vanhuksia, jotka todellisuudessa kuuluisivat vanhainhoitolaitokseen, mutta koska kaupungin sosiaalitoimi, sanokaamme suoraan, on aivan tietoisesti säästänyt vanhusten kustannuksella, joutuvat vanhukset viettämään aikansa olosuhteissa, joita ei mitenkään voi kutsua kodinomaiseksi. Tietoisena tästä seikasta, mukaan lukien Stakesin tutkimus ja Sirkka-Liisa Kivelän selonteko, ei voi olla hämmästelemättä sitä seikkaa, ettei saattohoito-osasto nimitys näyttänyt yhtään häiritsevän johtavaa lääkäriä eikä joitakin hoitajiakaan. Tämä kaikki tuntuu todella epäilyttävältä ja herättää oikeutetun pelon siitä, että vaivihkaa meitä totutetaan ajatukseen kaikkien sairaalaan joutuvien vanhusten tai pitkäaikaissairaiden ”luonnollisesta saattohoidosta”. Lääkärin mukaan käsite ”saattohoito” on laaja-alainen eikä tarkoita välttämättä ”loppuhoitoa”.

Emme pääse pakoon sitä todellisuutta ja tosiasiaa, että nykyisissä olosuhteissa vanhukset ovat selvästi eräänlaisen ”alasajon ja saattohoidon piirissä”, mille nyt etsitään niin henkilö- kuin yhteiskuntatasollakin puolusteluja. Kysymys on samalla vakavasta hoitotasovirheestä, joka ajan mittaan näiden väärässä paikassa hoidettavien ihmisten kohdalla muuttuu suoranaiseksi hoitovirheeksi. Lääkitys on täysin väärä, koska hoitopaikka on väärä. Toisenlaisissa olosuhteissa mielenterveyslääkkeitä ei ehkä tarvittaisi ollenkaan. Jos johtava lääkäri ei pysty myöntämään näitä asioita, vaan levittää tietynlaista sumuverhoa, tuleeko meidän jossakin vaiheessa katsoa, että todellisuutta vesittävät lääkärit ovatkin vastapuolellamme, ei puolellamme?

Olemme usein ihmetelleet kuinka hoitohenkilökunta yleensä ottaen jaksaa hoitaa työnsä. Kerroimme aikanaan eräälle Heinolan sairaalan hoitajalle siitä, kuinka pääkaupunkiseudun hoitajat pahoittelevat vanhusten saamaa kohtelua ja suuria rauhoittavien lääkkeiden määriä, joita he pakosta joutuvat syöttämään vanhusten rauhallisena pitämiseksi. Nämä hoitajat ovat selvästi sitä mieltä, että he edesauttavat vanhuksia nukkumaan pois. Kertomuksen kuullut hoitaja suorastaan keskeytti kertomuksen toteamuksella: ”Moderneja urbaanitarinoita! Urbaanitarinoita! Kenenkään hoitajan omatunto ei antaisi myöten tällaiselle hoidolle!” Kysymys ei todellakaan ole joistakin urbaanitarinoista, sen todistaa Sirkka-Liisa Kivelän tutkimus ja hänen haastattelunsa television aamuohjelmassa!

Tarkoituksemme ei missään tapauksessa ole syyttää hoitajia eikä lääkäreitäkään, vaan toimintamme on tarkoitettu heidänkin tilanteensa parantamiseksi. Hoitajat tarvitsisivat parempaa palkkaa ja enemmän työtovereita. Vallitseva tilanne on todella vaikea monen hoitajan psyykelle ja omalletunnollekin, koska näissä olosuhteissa on suorastaan mahdoton toteuttaa niitä periaatteita, joiden varaan hoito aikanaan on perustettu. Vanhustenhoidon nykytilanne on varmaankin yksi suurimmista hoitajille mielenterveysongelmia tuottavista tekijöistä. Kysymys on eräänlaisesta heijastustekijäkokonaisuudesta, joka ei voi olla vaikuttamatta suureen ihmismäärään, mukaan lukien erikoisesti vanhusten ja potilaiden omaiset.

Jonkin osaston nimittäminen, vaikkapa vain jossakin lehtijutussa, saattohoito-osastoksi, ei ole mikään pieni muotoseikka, vaan jos haluamme muuttaa yleistä mielipidettä vanhusystävällisemmäksi, on meidän suhtauduttava ehdottomalla kielteisyydellä kaikkeen sellaiseen, mikä tavalla tai toiselle ”tekee luonnolliseksi” vanhan ihmisen poisnukkumisen ennen aikojaan.

Miksi ei suuresta lehtikirjoitusmäärästä ja televisio- radio- ohjelmista huolimatta enempää ole tapahtunut? Katsomme yhdeksi suurimmista syistä sen, että niin hoitohenkilökuntien kuin lääkäreidenkin kädet ja suut on sidottu suorastaan laittomilla uhkauksilla. Erään suurehkon kaupungin keskussairaalan hoitaja kertoi siitä, kuinka heitä on potkujen uhalla kielletty tarttumasta näkemiinsä negatiivisiin asioihin. Jos esimerkiksi jostakin hoitajasta kirjoitettaisiin perätön ja ilkeämielinen lehtijuttu, ei tällä kuulemma olisi oikeutta julkisesti puolustautua. Onko tämä todellakin demokraattisen ja länsimaisen kulttuurin mukaista?

Pakostakin joudumme alkamaan perätä ensisijaisesti lääkäreiden vastuuta vallitsevan tilanteen keskellä. Niin kauan kuin he eivät tule mukaan rintamaamme, epäillään jopa niinkin korkean ammatti-ihmisen kuin Sirkka-Liisa Kivelän tutkimuksia!

Asenteemme vanhuksia kohtaan tuo julki todelliset ajatuksemme ihmisyydestä. Monet hankalat potilaat tekevät hoitotyöstä todella raskaan. Osittain vanhusten vihamielisyys johtuu heidän turvattomuudentunteestaan. Hyvinkin sekavan tuntuinen vanhus saattaa tiedostaa olevansa väärässä paikassa ja olosuhteissa, jotka suorastaan särkevät hänen mielensä vielä terveet osa-alueet. Tällaisissa olosuhteissa työskenteleminen on todella kuluttavaa, etenkin kun jokaista ihmistä tulee kunnioittaa loppuun asti, sekavuudestakin huolimatta.

Arvostamme työtänne, lääkärit ja hoitajat! Todellisuutta emme kuitenkaan voi paeta. Vain sen kohtaamalla löydämme tien parempaan tulevaisuuteen!   

Ihminen tavattavissa ry

Markku Vuori, toiminnanjohtaja

Positiivinen negatiivisuus vai negatiivinen positiivisuus?

Mitä liikkunee eri ihmisten mielessä tänään? Olen vuosien mittaan sanonut moneen kertaan, ettei meillä kenelläkään ole syytä suureen iloon ja riemuun niin kauan kuin seurakunnassa vallitsee nykyinen tilanne.

”Ja minä kyselin heiltä juutalaisista, siitä pelastuneesta joukosta, joka vankeudesta palanneena oli jäljellä, ja Jerusalemista. Ja he sanoivat minulle: ’Jotka vankeudesta palanneina ovat jäljellä siinä maakunnassa, ne ovat suuressa kurjuudessa ja häväistyksen alaisina; ja Jerusalemin muuri on revitty maahan, ja sen portit ovat tulella poltetut’. Tämän kuultuani minä istuin monta päivää itkien ja murehtien, ja minä paastosin ja rukoilin taivaan Jumalan edessä.” (Neh.1)

Olen viime aikoina lukenut Nehemian kirjan useampaan kertaan eri kielillä. Se on verraton kuva nykytilanteessa olevasta seurakunnasta. Jokaisen tulisi lukea se ainakin kerran vuodessa. En tunne yhtään ystävää tai tuttua, jolla ei olisi suuriakin vaikeuksia elämässään. Kaikki kokemamme sisältää jonkin merkityksen, josta emme juuri nyt ole selvillä.

Me olemme aivan erikoisella tavalla ratkaisun paikalla. Ei niinkään ole kysymys erilaisista vaihtoehdoista maallisen elämämme suhteen, tai ratkaisuista, jotka vaikuttavat erilaisiin ihmissuhteisiin. Kysymys kaiken keskellä on asenteestamme kaikkeen kokemaamme, ja näkemyksestämme, joka suuntaa katseemme tiettyyn suuntaan.

Monet käyvät lävitse aivan kestämättömältä tuntuvia ongelmia, ja kokevat ehkä Jumalan vetäytyneen niin kauaksi, että jo aivan epätoivo valtaa mielen. Aika on todella paha, ja näemme pääosin vain vaikeita tilanteita ja asioita. Niiden keskellä teemme sisäisiä ratkaisuja, jotka hyvinkin suuresti vaikuttavat elämäämme ja olotilamme.

Ihmisluonteeseen kuuluu syyn ja syyllisen löytäminen siinä määrin, että pidämme joitakin asioita jo ratkaistuina sen perusteella, että olemme mielestämme löytäneet syyn tai syyllisen. On itsestään selvää, että jos emme lue Raamattua ja alamme kuunnella päällimmäistä ääntä, olemme sielunvihollisen aaltopituudella. Nyt meitä kiinnostaa ennen kaikkea se syyllisyys, jota julistetaan tuolla taajuudella aivan erikoisella tavalla juuri tässä ajassa.

Nukuin viime yönä melko huonosti ja unen saaminen oli hankalaa. Illalla viimeksi kävin puhelinkeskustelun erään ahdistuneen ihmisen kanssa, ja puhe meni joihinkin tuntemiimme ihmisiin. Tällä hetkellä itse koen ahdistusta ajatellessani ihmisiä, jotka tietyllä aaltopituudella viipyen ovat tulleet päätelmään, että he itse ovat syyllisiä kaikkeen. He suorastaan ahdistavat itseään syyllisyydellään, joka perustuu elämän pettymyksiin, joiden kantaminen tuntuu mahdottomalta. Olen tietoinen näistä asioista, ja itse en ole milloinkaan kokenut aivan sellaista epätoivoa. Aikanaan minua syytettiin kaikista epäkohdista seurakunnan alueella ja uskoin syyllisyyteeni vuosikausien ajan. Tämä on kuitenkin pidemmällä tähtäimellä suoranaisen tuhon tie. Syyllisyys lamaannuttaa ihmisen ja saattaa vääränlaisiin asenteisiin ja suhtautumisiin koko elämän alueella. Kohtalokkainta se on hengellisen elämän puolella, koska erottamisen lahja tai kyky heikkenee ja saa vääränlaisia perusteita.

Asia on hyvin laaja, mutta juuri nyt haluan ajatella yhtä selviytymiskeinoa, jonka aika moni herkkä sielu valitsee syyllisyytensä keskellä. Kompensoimiseen käytetään positiivista asennetta, joka ei kaiken keskellä voi perustua totuuteen ja totuudellisuuteen, vaan joka kumpuaa sisäisestä puolustusmekanismistamme, joka turvautuu jokaiseen mahdolliseen torjuntakeinoon. Koska syyllisyys saa itsensä tuntumaan arvottomalta ja jopa hylätyltä, pyritään näkemään jotakin positiivista. Kun sitä ei juurikaan ole itsessä, voi sitä löytää kanssamatkaajista, jotka todellisuudessa eivät ole sen paremmassa tilassa. Kysymys on siis todellisuudessa omalaatuisesta elämänvalheesta, joka vallitsee todella monen vilpittömyyteen pyrkivän nykyseurakuntalaisen elämässä. Positiivisuuden keskellä katoaa kyky nähdä todellisuus, jolloin muotoutuu valkoisen valheen seurakuntaelämä, joka on petollisimpia asioita tässä ajassa. Ristiriidat ja suoranainen syntikin katoavat näiden selittelyjen alle siinä määrin, ettei todellista parannussaarnaa kuule oikeastaan missään, koska kaikessa halutaan nähdä jotakin hyvää. Ei ole mitään pahaa siinä, jos halutaan nähdä jotakin hyvää jokaisessa ihmisessä, mutta jos tilanne seurakunnassa on juuri sama kuin mistä Nehemia kertoo, on hymymme ja naurumme hyvin kyseenalaista!

Arkkipiispa vastasi aikanaan kysymykseen luterilaisen kirkon selviämisestä nykyisessä ajassa: ”Luterilainen kirkko on aina mukautunut vallitsevien olosuhteiden mukaisesti!” Ei siis ole mitään tarvetta Nehemian kertomalle surulle ja valvomiselle ja itkulle, kun kaikki on hyvin ”vallitsevien olosuhteiden mukaisesti”! Saman vastauksen tavalla tai toisella kuulee kaikissa eri hengellisissä suunnissa, vain toisenlaisin sanakääntein. Siten vääränlainen positiivisuus ei ole vain negatiivista, vaan suorastaan pelottavaa ja vaarallista!

Olen kirjoittanut paljon siitä, kuinka aikanaan vuosikausia uskoimme olevamme velvollisia suhtautumaan myönteisesti jokaiseen veljeen ja sisareen riippumatta siitä mitä nämä julkitoivat elämällään ja opetuksellaan. Tuloksen näemme päivä päivältä entistä selvemmin. Sama eksytyksen henki lähestyy meitä tässäkin ajassa, joskin nyt eri ihmisten taholta. Jonkun ihmisen mukavuus ja aivan ihailtavuus uskovaisena valtaavat mielemme, niin että suorastaan rakastumme tähän ihmiseen. Siinä ei ole mitään väärää, mutta meillä on oikeus ja suoranainen velvollisuus valvoa oman sielumme parasta, ja siten meidän on tutkittava kaikki kuulemamme ja kokemamme. Ihminen kuuluu rakkautemme piiriin, mutta ei välttämättä hänen näkemyksensä ja uskomuksensa. Suuren ahdistuksen keskellä etenkin tässä ajassa ihmiselle kelpaa mikä tahansa positiiviselta vaikuttava siinä määrin, että totuus tulee haudatuksi syvälle tämän suoranaisen sallivuuden hengen alle.

Tällaiselle ihmiselle on tärkeintä vaikka kuinka vähäiset ihmissuhteet ja mikä tahansa opetus, joka tuntuu sillä hetkellä hyvältä. Tämä ei kuitenkaan ole Jumalan Sanan tie. Vääränlainen positiivisuus siis sulkee suojelukseensa valtavan määrän suorastaan tuomittavaa ainesta. Jonkin ajan kuluttua mikään ei sinänsä ole väärää, kukaan ei tee mitään pahaa, ei ole tarpeen puuttua jonkun kauhistuttaviinkaan tekemisiin, koska rakkaus ja myönteisyys valtaavat olemuksen. Katoaa Nehemian kohtaama todellisuus seurakunnan suhteen, ja tilalle tulee itsemme sitä käsittämättä Laodikean ajan henki, joka tyytyy ajatukseen kaiken sittenkin hyvin olemisesta!

Markku Vuori

Jatketaan myöhemmin…

Vanhuksen suuri pelko

Vanhuksellakin on oikeutettuja pelkoja, jotka vaikuttavat hänen elämäänsä!

Tammikuu 2006

Poikkeuksetta lähes jokaisen, ainakin vähävaraisen vanhuksen, suurin pelko on joutua pois omasta kodista. Useimmat vanhat ihmiset ovat elämänsä ajan olleet sairaalassa sen verran usein, ettei juuri kukaan heistä ajattele lämpimästi sinne joutumista. Tietyssä määrin sairastuminen ja hoitoon joutuminen kuuluu normaaliin elämään, eikä kukaan voi välttää näitä usein epämieluisia kokemuksia.

Olemme kuitenkin tulleet aikaan, jossa säästösyistä usean pienituloisen ihmisen elämään vaikuttavat tekijät, joita ei voi pitää positiivisina eikä toivottavina. Karkein esimerkki on tavallaan useilla paikkakunnilla vanhainkotiin kuuluvien vanhusten sijoittaminen sairaaloihin, koska vanhustenhoitopaikkoja ei ole kylliksi.

Elämme ajassa, jossa jälleen kerran on yksi ihmisyyden perustekijöistä joutunut kadoksiin. Elämämme mielekkyys on hyvin suuressa määrin kiinni henkisistä tekijöistä, ei ensisijaisesti materiaalisista tekijöistä. Oma koti ja oma paikka ovat yksi tärkeimmistä tekijöistä, mutta ensisijaisesti henkisessä merkityksessään. Ihmisen turvallisuudelle ja henkiselle kasvulle, kehitykselle, on välttämätöntä tietynlainen oma tila, avaruus, omine rajoineen ja suojamuureineen.

Ihminen tarvitsee oman tilansa, oman alueensa, voidakseen kehittyä omaksi itsekseen, persoonakseen. Tämä on tärkeä edellytys ihmisen yhteiskuntakelpoisuudelle, sillä ihminen ei voi antaa mitään sellaista mitä hänellä ei ole. Ihminen voi antaa vain sellaista, mitä hänellä on. Jos ihmisen oman alueen ja oman tilan lakeja rikotaan, rikotaan samalla jotakin hänen todellisessa olemuksessaan, psyykessä. Tämä merkitsee tietynlaista henkistä väkivaltaa, usein kehollistakin. Nämä rikkomukset voidaan nähdä lukemattomissa tapauksissa niin mielisairaaloissa kuin yleensä psykiatrisessa hoidossa. Ihmisen mieli on todella arvoituksellinen, joskus tavattoman vahva ja särkymätön, usein taas äärimmäisen herkkä ja hauras.

Mikä vahvistaa toista ihmistä, rikkoo toisen lopullisesti. Mikä myrskyn tavoin saa jonkun juuret painumaan syvään maaperään, lennättää toisen pois omalta turvalliselta paikaltaan.

Tämä ihmisen arvoituksellisuus ja monimuotoisuus merkitsee ajattelevalle ihmiselle varovaisuutta ihmissuhteissa. Ajattelematon taas jättää jälkeensä lukemattoman joukon rikkinäisiä kanssamatkaajia.

Meidän Pohjoiseurooppalainen kulttuurimme ei kuulu ainakaan ajattelevimpaan ihmisryhmään, etenkin kun ajatellaan vanhuksia. Kehitys näyttää suuntautuvan entistä enemmän ajattelutapaan, jonka perusteella vanhuus, sairaus ja kuolema koetaan niin vastenmielisiksi, että vanhukset usein jätetään omiin oloihinsa, ilman sitä tukea ja turvaa, mitä he toista kertaa elämässään tarvitsevat. Niin, he ovat kulkeneet oman polkunsa tämän elämän kamaralla, alkaen vastasyntyneen turvattomasta tilasta, nousten vähitellen omille jaloilleen ja jälleen kerran vähä vähältä painuen kumaraan ja toisten ihmisten avun varaan. Heidän viimeisin tilansa muistuttaa hyvin paljon pientä lasta, joka kaikessa on riippuvainen lähimmäisistään.

Jos nykyinen suuntaus jatkuu, riittääkö meillä luottamusta elämään ja sen kantokykyyn, jos entistä enemmän joudumme näkemään sellaisia tekijöitä, mitkä viestittävät tulevasta turvattomuudesta? Jos me emme pidä huolta vanhuksistamme, kaivamme ehkä itse tiedostamatta maata oman itsemme alta, sahaamme juuri sitä oksaa rungon puolelta, jolla itse istumme.

Pieni lapsi ei käytännössä tajua turvattomuuttaan, vaan luottaa ensisijaisesti vanhempiinsa, huonoihinkin sellaisiin. Vanhemmat ovat hänelle kuin puolijumalia, virheettömiä, erehtymättömiä siinä määrin, että suuremmissa ristiriitatilanteissa lapsi hylkää mieluummin itsensä kuin vanhempansa.

Vanhus poikkeaa lapsesta yhdessä todella vakavassa ja murheellisessa suhteessa. Kehollisesti ja osaksi mielensä voimavarojen suhteen hän kulkee kohti lapsenomaista avuttomuutta, mutta hänen olemuksessaan on kuitenkin vuosikymmeninen kokemus ja elämänviisaus, tieto. Kun hän nyt kohtaa torjuntaa, hylkäämistä, turvattomuutta, on tämä negatiivinen tunne sisäisiä maailmoja ravisuttavaa, vaikka harva ulkopuolinen tulee sitä ajatelleeksi.

Moni näkee vain hauraan, rypistyvän ihmiskuoren, käsittämättä ollenkaan niitä mielenelämän liikkeitä, jotka kätkeytyvät usein mielestämme sekavan olemuksen taakse. Usein se, mitä pidämme sekavuutena, ei välttämättä ollenkaan ole sitä. Aivan kuten lapsen leikki on hänen työtänsä, samalla tavoin vanha ihminen on suuressa luonnon määrittämässä prosessissansa, josta lainomaisuuksien johdosta jokainen meistä tulee aikanaan osalliseksi. Kaiken tämän kieltäminen on mitä suurinta itsepetosta. Myös oman vanhenemisen halveksiminen ja vääränlainen kuoleman toivottaminen on elämää halveksivaa käytöstä. Miksi jollakin pitäisi olla oikeus välttää tämä kaikkien osaksi tuleva tilanne? Vanhenemisen ja kuoleman hyväksyminen ovat itse asiassa mitä suurimmasta merkityksestä oikeanlaisen elämänasenteen omaksumisessa.

Joka tietää vanhenevansa ja kuolevansa, arvostaa jokaista päivää, hetkeä, sekuntia. Harhaluulo ikuisesta elämästä maan päällä johtaa vääriin ratkaisuihin ja narsistiseen elämäntapaan.

On utopistista uskoa asioiden ja näkemysten kokonaisvaltaiseen muuttumiseen. Ihminen on valinnut narsistisen elämänkatsomuksen ja itsekeskeisen asenteen kaikkeen ympärillä olevaan. Mutta yksilöt voivat muuttua ja muuttuvatkin. Pienemmät ihmisjoukot ja ryhmät voivat muuttua ja omaksua oikeanlaisen asenteen kanssaihmisiinsä. Joka saarnaa paratiisista tämän maailman keskellä osoittautuu jossakin tositilanteessa väärän opin julistajaksi ja hurmahenkiseksi, mutta me uskomme pieniin keitaisiin tämän maailman myrskyjen pauhujen keskellä.

Pohjoiseurooppalainen kulttuuri on ilmeisestikin valinnut tiensä, jolta ei ole paluuta. Narsistinen elämänkatsomus ei ole kykenevä rakastamaan lähimmäistään, ei ole kykenevä antamaan lapsilleen oikeanlaisia eväitä maailmassa selviämiseen, ja mitä ei vanhemmuus kykene antamaan omille jälkeläisilleen, sitä ei pystytä antamaan mummuille ja vaareille.

Narsistinen näkemys kokee vanhenemisen ja rypistymisen jonakin niin negatiivisena, että joudutaan pienemmässä tai suuremmassa määrin jonkinlaisen suuruudenhulluuden tai mielikuvituksellisuuden pyörteisiin. Silmiin kehittyy piilolinssien tavoin aivan omalaatuisensa okulaarit, joiden lävitse kaikki näyttää juuri sellaiselta kuin toivotaankin. Peiliin katsominen tuottaa suurta mielihyvää, kun kuvastin kertoo näkemästään juuri siten kuin se on komennettu julkituomaan.

”Ken on maassa kaunehin?” Oikeastaan tämä on vanhanaikaista ja satujen maailmaan kuuluvaa. Nykyajan ihminen on sen verran laiska ja vaivannäkönsä laskelmoiva, ettei hän enää edes esitä tätä kysymystä, vaan peilin tehtävä on kuuluttaa heti sen eteen astuttua: ”Siinähän sinä jälleen olet, kaunokaiseni. Koko maan päällä ei ole vertaistasi!”

Niin, mikä on satujen maahan kuuluvaa? Pitäisi kai puhua mieluumminkin perinteisistä saduista ja… hmmm… aivan uudesta satumaailmasta, joka kasvaa ja kehittyy itse kunkin narsistisen ajattelun mukaisesti. Kaikki todellisuudesta ja ajallisuudesta poikkeava on tavalla tai toisella satumaailmaa, uutta tai vanhaa. Kauniita asioita kertomaan komennettu peili tekee käskyn mukaisesti, pitäköön asia paikkaansa tai ei.

Kummallista on sekin, että sama peili kertoo sitten toiselle perheenjäsenelle aivan kummallisia asioita. Heikomman osapuolen saapuessa kuvastimen ääreen ja vienosti toivoen kuulevansa kuka maassa on kaunehin, ärähtää peili vihaisesti: ”Jos kerran haluat tietää kuka on maassa kaunehin, mene hitossa pois edestä, sillä sinähän peität näkyvyyteni!”

Vanhus on nähnyt elämänsä aikana niin monenlaista, että kaiken keskellä helposti kadottaa toivonsa. Siksi monen muistokirjoitukseksi voidaankin laittaa: ”Elämästä kylliksi saaneena nukkui pois keskuudestamme…” On todella surullista että niin moni on suorastaan kyllästynyt tähän elämään. Miksi? Usein ensisijaisesti sen johdosta, että vanhus näkee kaiken narsistisen elämäntavan äärimmäisen turhauttavana ja väsyttävänä. Hän tietäisi kertoa meille jostakin paljon paremmasta ja kestävämmästä, mutta me olemme leimanneet hänet vanhanaikaiseksi ja ajasta jälkeen jääneeksi.

Aika roisia siinä valossa, mitä olemme yrittäneet heijastaa tämän kirjoituksemme avulla! Viisaudessamme ja valistuneisuudessamme olemme erehtyneet valon ja pimeyden välillä. Pimentynyt mieli halveksii valoa, joka sokaisee pimeyteen tottuneet silmät. Jos koskaan, niin juuri nyt pätee ikivanha viisaus, että vain silmänsä kiinni puristava voi väittää, ettei aurinko paista ollenkaan!

Me olemme katsoneet sopivaksi juuri tässä ajassa sulkea silmämme niin valtavalta määrältä vanhojen viisauksia, että olemme tulleet uussokeiksi. Narsistinen ajattelu on siinä suhteessa todella katala, ettei se juuri millään alueella kykene näkemään tulevaisuuteen, nurkan taakse. Se ei myöskään näe mitä mutkan takana on tulossa vastaan, vaan oikaisee mielellään kurveissa, ajatellen vain vauhtia ja omaa mukavuutta.

Narsistinen ajattelutapa sisältää itsessään tuhon siemenen. Aikanaan tuli televisiosta ohjelma, joka kertoi jokaiseen soluumme ohjelmoidusta kuolemasta. Teemme mitä tahansa, ruumiimme on eräänä hetkenä tuhoutuva. Tämä on elämän ja kuoleman laki, luonnon peruuttamaton päätös. Se on jokaisen edessä riippumatta tekemisistämme ja ajatuskuvioistamme. Meidän ei kuitenkaan ole pakko heittäytyä narsistisen harhan valtaan, mikä suuressa määrin on tietoista itsepetosta.

Narsistinen ajattelu saa unohtamaan niin hyvin oikeutetun kuin muunkinlaisen pelon. ”Minulle ei voi sattua mitään ikävää! Tuota ei tapahdu ainakaan minulle! Minä en todellisuudessa vanhene ollenkaan! Vanhat ihmiset ovat vastenmielisiä ja muistuttavat jostakin sellaisesta, mitä en halua juuri nyt ajatella!”

Ihmisen itsepetoksella ei siis ole rajoja! Peloton ihminen on nykyään todella suuressa suosiossa. Kaahari ja jopa rattijuoppo nauttii suuren yleisön salaista ihailua. ”On siinä todella peloton kaveri!” Mitä hurjempia temppuja joku tekee, sitä suurempaa ihailua hän saa osakseen. Jälleen kerran itsepetosta ja yhteisöllistä petosta! Ihmisessä, joka ei pelkää mitään, ei ole kerta kaikkiaan kehumisen aihetta! Vain tyhmä ihminen ei pelkää mitään!

Jos pääsisimme haastattelemaan todella jotakin saavuttaneita hurjapäitä ja sankareita, saisimme kuulla heidän jokaisen tunnustavan, että he pahoissa tilanteissa todella pelkäsivät. Mutta he pelostaan huolimatta tekivät sen, mikä toi heille kunniaa ja mikä palveli kanssaihmisiä! Todella viisas pelkää, mutta suorittaa velvollisuutensa pelostaan huolimatta!

Pelko on yksi elämää ylläpitävistä tekijöistä. Pelko johtaa harkitsemaan, suunnittelemaan, ennakoimaan tulevaa – välttämään pelon kohteen! Väärä pelottomuus on siis myös narsismia, kykenemättömyyttä ennakoida tulevia katastrofeja!

Ilman pelkoa elämä muuttuu arvaamattomaksi, turvattomaksi. Narsisti pelkää tiettyjä asioita, mutta on peloton juuri siinä kohden missä niskakarvojen tulisi nousta pystyyn. Hän saavuttaa hyvällä onnella suuria, mutta useimmiten toisten ihmisten kustannuksella. Hän saa muut pelkäämään, jopa kammoksumaan itseään. Mutta hän ei hätkähdä mistään, sillä hänen peilinsä pitää huolen hänen itsetunnostaan jatkuvalla hokemisella: ”Sinä olet maassa kaunehin, nuorempi kuin koskaan!

Kuka miettisi sen tarkemmin kehuvia sanoja, hunajanmakeata ääntä! Aivan kuten sopiva määrä alkoholia saa tilikirjan sivut näyttämään aivan toisenlaisilta, velkojen muuttuessa saataviksi, suuri määrä uskoa omaan ylivertaisuuteen saa kuluvat päivät merkitsemään lisääntyvää nuortumista.

Vanhempi väestö ei käsitä tätä nykyistä suuntausta ollenkaan. Siksi olemme antaneet sille sopivan nimityksen: kalkkikset! Eiväthän nämä muinaisaikojen dinosaurukset käsitä mitään nykyajan menosta ja vauhdista! Meillä aivo leikkaa ja mitä suurempi jytä ja melu on päällä, sitä vakuuttavampaa on kaikki esittämämme. Nyt puhaltavat uudet tuulet, ja vanhukset saavat korjata kampaustaan tässä hulvattomassa menossa! Ihme että tukka enää päässä pysyy!

Voi kurjuuden kurjuus! Olisiko sittenkin helpotus jos tämä vanha sukupolvi saisi nukkua pois kaikkea tätä näkemästä? Kaiken keskellä alkaa säälittää aivan uudella tavalla tämä vanhempiemme sukupolvi. Vanhusten olisi paljon parempi olla, jos ei heillä olisi niin paljon tietoa ja viisautta, että meidän säälimme jää todella varjoon sen säälin rinnalla, mitä he kokevat meitä kohtaan! Ei ole ihme että heidän tukkansa on muuttunut harmaaksi ja kasvot ovat niin rypistyneet murheesta, ei närkästyksestä! Meidän siis tulisikin sääliä itseämme, narsistista omahyväisyyttämme, joka on johtanut meidät aivan vääränlaisen maailman luomiseen!

Jos ei vanhoja ihmisiä olisi ollenkaan, olisimme jo totaalisesti hukassa! Onko vanhustemme ainoa pelastus säästyä liian suurelta murheelta lisääntyvä dementia? Onko se luonnon keino säästää entisaikojen viisaat lopulliselta sydämen särkymiseltä? Teemmekö sittenkin palveluksen isillemme ja äideillemme, kun annamme heidän vaipua dementian unohduksen maailmaan, pois luomastamme sekasorron maailmasta?

Voihan nenä, kuinka tyhmiä me oikein olemmekaan!

Markku Vuori