Lähellä Herraa!?

Mitä tarkoittaa todella Herraa lähellä oleminen? Katselen nyt elämää(ni) yli viisikymmentä vuotta taaksepäin, nimenomaan seurakunnallisessa mielessä. Mitä kaikkea olen saanut ja joutunut kokemaan ja näkemään? En halua masentaa itseäni enkä lukijoitani, mutta tänä aamuna mieleeni nousevat aivan tietynlaiset hetket mitä erilaisimmista yhteyksistä. Noudatanko nyt, tätä kirjoittaessani yhtä peruslainauksistani?:

”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.” (Jes.43).

Me kaikki olemme varmaankin yksimielisiä tämän sanankohdan kanssa, mutta miten on, kun luemme mitä myöskin on kirjoitettuna, varmastikin ajatellen juuri meidän aikaamme, sitä hetkeä, jossa nyt elämme?:

”Joka käskyn pitää, ei tiedä pahasta asiasta; ja viisaan sydän tietää ajan ja tuomion. Sillä itsekullakin asialla on aikansa ja tuomionsa; ihmistä näet painaa raskaasti hänen pahuutensa. Hän ei tiedä, mitä tuleva on; sillä kuka ilmaisee hänelle, miten se on tuleva?” (Saarn.8).

Olemme useita kertoja lukeneet myöskin:

”Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet…” (Saaarn.3).

Kuinka voisimme koota heittämämme kivet, jos ei ole lupa ajatella ollenkaan menneitä asioita, joiden vaikutusta emme pääse pakoon edes unohduksen voimalla?

”…viisaan sydän tietää ajan ja tuomion. Sillä itsekullakin asialla on aikansa ja tuomionsa; ihmistä näet painaa raskaasti hänen pahuutensa.”

Itse asiassa ajatus, jonka kanssa heräsin tänä aamuna, on seuraava:

”Mutta Jeesus itse ei uskonut itseänsä heille, sentähden että hän tunsi kaikki eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on.” (Joh.2).

Kuinka tärkeätä onkaan olla tietoinen siitä, mitä itsessänsä on, mutta kenen todistusta ja mitä todistusta olemme valmiit kuuntelemaan ja uskomaan? Herramme tiesi tarkkaakin tarkemmin mitä ihmisen omassa olemuksessa on, ja se selittää sen, miksi Hän aivan omalla tavallaan pysyttelee Kätkettynä Jumalana!

Mikä minua nyt tänä aamuna hämmästyttää on se seikka, että inventaarioni yli viideltäkymmeneltä seurakunnalliselta vuodelta sisältää valtavan määrän iloa ja riemua, tanssimista ja hyppelemistä pelastuksen johdosta, mutta miten on mahdollista, että kokemuspiiriini ei kuulu hetkiä, jolloin uskovaiset olisivat langenneet polvilleen ja itkeneet katumuksen kyyneleitä, anoen anteeksiantamusta lähimmäisiltään ja Herralta? Eikö ihminen todellakaan ole selvillä siitä, millainen hän omassa itsessään on, ja kieltää kaikenlaisen kivien heittelemisen menneisyydessä ja siten nykyhetkessäkin? Mitä mielessäni on kirjoittaessani tällaista?

”Kun Simon Pietari sen näki, lankesi hän Jeesuksen polvien eteen ja sanoi: ’Mene pois minun tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.’ Sillä kalansaaliin tähden, jonka he olivat saaneet, oli hämmästys vallannut hänet ja kaikki ne, jotka olivat hänen kanssaan, ja samoin myös Simonin kalastuskumppanit, Jaakobin ja Johanneksen, Sebedeuksen pojat.” (Luuk.5).

Miksihän niin voimakkaasti samaistun, aivan hengellisestä pakosta, Pietariin juuri tuossa hetkessä, yhtenä veneessä olleena ja kaiken nähneenä? Hämmästys ei sinänsä ole ollenkaan rinnastettavissa jumalanpelkoon, ja siksi kai ajatuksemme aivan liian vähän menevät tälle alueelle! Ilolla ja riemulla on oma paikkansa, mutta eläminen hetkessä jossa on syytä tehdä todella tarkka inventaario, ei kivien kerääminen jatkuvine kumartumisinensa ole mikään ilon ja riemun synnyttäjä!

Kuinka oikeassa Paavali onkaan halutessaan asettaa sanansa meidänkin suuhumme!:

”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” (Room.7).

Miten siis todella on, onko meillä syytä pomppimiseen vai polvillemme lankeamiseen?