Puidaankos leipävilja murskaksi?

”Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.” (Apt.20).

Minulle on aina ollut täysin käsittämätöntä se, missä määrin seurakunnallisessa elämässä tehdään ihmiset riippuvaisiksi toisista ihmisistä, useimmiten toisesta ihmisestä! Olemme toki saman Kristuksen Ruumiin jäseniä ja aivan tietyllä, Jumalan säätämällä tavalla sidoksissa toisiimme, mutta tämä ei tarkoita sitä, että hallinnoisimme toisiamme luodaksemme eräänlaisen robottiarmeijan, joka koostuu kunkin osaston täysin samannäköisistä olennoista! Eilinen kirjoituksemme on soinut mielessäni etenkin Frank Mangsin ajatusten johdosta. Me olemme jokainen aivan erityisellä tavalla omalaatuisia, yksilöitä, erillisiä persoonallisuuksia, joita todellisuudessa yhdistää vain sama Henki. Jumalamme ei missään vaiheessa ole luonut kopioita, vaan yksilöitä! Ihminen antaa omaperäisiä nimiä ja nimityksiä, mutta tämä ”luominen” on täysin irrallaan jumalallisesta etukäteen tietämisestä ja suunnitelmasta. Ajatelkaamme vain Herramme valitsemia apostoleja ja heidän jokaisen erityislaatuisuuttaan!

Me taidamme olla enemmän kiinnostuneita omasta hengellisestä ryhmästämme kuin sen ulkopuolella olevista, etsivistä ja kaipaavista sieluista! Tietynlainen kopioiminen ja samaan muottiin puristaminen, jyrääminen, luo aivan vääränlaista turvallisuutta ja aikaansaa näkymätöntä, mutta erittäin todellista hengellistä huonovointisuutta ja ahdistusta. Me emme ole toinen toisemme muovaajia, eikä Herramme oli milloinkaan antanut meille lupaa siihen! Kuinka elävä kuva tälle kaikelle onkaan jo Vanhassa Testamentissa!:

”Kuunnelkaa ja kuulkaa minun ääntäni, tarkatkaa ja kuulkaa minun sanojani. Ainako kyntäjä vain kyntää, kun olisi kylväminen, ainako vakoaa ja äestää maatansa? Eikö niin: kun hän on tasoittanut sen pinnan, hän kylvää mustaa kuminaa, sirottelee höystekuminaa, panee nisunjyvät riviin, ohran omaan paikkaansa ja kolmitahkoista vehnää vierelle? Hänen Jumalansa on neuvonut hänelle oikean tavan ja opettaa häntä. Sillä ei mustaa kuminaa puida puimaäkeellä eikä puimajyrän tela pyöri höystekuminan yli, vaan musta kumina lyödään irti sauvalla ja höystekumina vitsalla. Puidaankos leipävilja murskaksi? Ei sitä kukaan iankaiken pui eikä aina aja sen päällitse puimajyrällään ja hevosillaan; ei sitä murskaksi puida. Tämäkin on tullut Herralta Sebaotilta; hänen neuvonsa on ihmeellinen ja ymmärryksensä ylen suuri.” (Jes.28).

Oi, millaiset puimajyrät ovatkaan ajaneet kerrasta toiseen seurakunnallisen elämän ylitse! Onko sitten ihme, ettemme juurikaan voi havaita alkuperäisen näköistä viljaa tai muuta maan tuotetta, vaan jo pellolla tuotetaan kaikenlaista jumalallisen tarkoituksen vastaista! Uusi Testamentti puhuu toistamiseen nisunjyvistä ja niiden kylvämisestä ja korjaamisesta, ei mistään litistetyistä ryyneistä!

”Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus. Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen…” (1.Kor.3).

Jumalan rakennuksesta ja viljelysmaasta puhutaan samassa lauseessa. Kaiken yllä kaikuvat veljemme Paavalin todellisen viisauden sisältävät sanat:

”Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen…”

Kuinka suuressa määrässä tarvitsemmekaan puimajyrään rakastuneina samaa henkeä Paavalin kanssa! Todellinen seurakuntaelämä ei ole jatkuvaa saman toimenpiteen toistamista ja yksilöiden ylitse ajamista, vaan rakentavasti toimimista jokaisen yksilön edun saavuttamiseksi ja taivaskelpoiseksi auttamiseksi!

Olenko veljeni (vangin)vartija?

”Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.” (Apt.20).

Mikä on meidän roolimme hengellisessä elämässä ja suhteessamme lähimmäiseemme? Millainen tulee olla kiinnostuksemme kanssamatkaajiamme kohtaan? Miksi kaikki ei näytä olevan siten kuin pitäisi, kaikesta seurakunnallisesta toiminnasta huolimatta? Lainaamme jälleen kerran aikaisempaa kirjoitustamme:

”Jumala on juuri minuun kätkenyt jotain, jota ei milloinkaan aikaisemmin ole ollut eikä tule olemaan. Minun sieluni on kudottu sellaisen mallin mukaan, jota ei aikaisemmin eikä myöhemmin ole käytetty kenenkään toisen sielua kudottaessa. Jumala on valmistanut minulle tehtävän, jota ei kukaan muu voi täyttää. Jumala on virittänyt sisimpääni sävelen, jota ei kukaan muu voi saada kuuluviin täydellisesti. Hän on antanut käteeni ihmissydänten ja olosuhteiden avaimen, jota hän ei ole uskonut kenellekään muulle. Meidät on kaikki luotu samoin ihmeellisin eduin – saamme olla omalaatuisia. Tässä piilee eräs syy, miksi taivas tulee olemaan niin ihmeellinen ja sen veisuu niin täysiääninen. Sillä siellä ei ole mitään ihmisjäljennöksiä – ainoastaan Kristuksen jäljennöksiä. Mutta kukaan näistä ei kykene täydellisesti ja joka puolelta heijastamaan Kristuksen kuvaa. Jokaisella on oma erikoinen yksityiskohtansa, jolla hän heijastaa Luojan määrätöntä moninaisuutta. Jokaisen on esitettävä oma erikoinen sävelensä. Ja taivaassa eivät laula vain autuaitten huulet ja kielet ja äänijänteet. Koko vapautunut henki ja kirkastunut ruumis laulaa. Koko olemassaolo on Jumalan ylistysvirttä.  (Frank Mangs – Tarkemmat tiedot löydät hakusanalla).

Miksi tämä kaikki ei pääse toteutumaan tarkoitetulla tavalla? Me vartioimme veljiämme ja sisariamme itsekkyyden hengessä, kuvitellen olevamme velvollisia valvomaan ympäröivää piiriämme tavalla, jota Herramme ei ollenkaan ole tarkoittanut! Mitä sanoo Sana meille?:

”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).

Meidän Jumalamme on todellakin uskollinen ja pysyy loppuun asti Sanassansa! Miksi meille on niin vaikeata uskoa, että tämä pätee lähimmäistemmekin kohdalla?

”…valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin…”

”Pitäkäämme huolta toisistamme rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin. (Raamattu Kansalle).

On siis hyvä joskus lainata muitakin raamatunkäännöksiä! Meidät on kutsuttu ja suorastaan määrätty pitämään huolta toisistamme siinä määrin mitä ihmiselle on mahdollista! Mutta kaiken takana, yllä, alla ja kaiken kattavana pätee vieläkin:

”Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.”

Masentava näytelmä?

Ainakin aikanaan jokin henkinen tutkimus totesi, että ihmiselle voidaan tuottaa kaikkein suurin mahdollinen pettymys ja masennus hyökkäämällä hänen uskonnollista vakaumustaan vastaan. Itse olen valmis allekirjoittamaan tämän omien kokemusteni perusteella, etenkin kun viime yönä harvinaisen voimallinen uni palautti mieleeni niitä hyökkäyksiä, joiden perusteella sain tuntea olevani lähes jokaisen hylkäämä ja halveksima. Erikoista kaikessa on se, ettei mikään arvostelu tai tuomio perustunut todellisuuteen, vaan pohjautui ihmisten omiin näkemyksiin ja uskomuksiin, jotka eivät kaivanneet mitään todisteita.

Kuinka todelliseksi ja eläväksi onkaan tullut ajatus, että kun ihminen toistaa saman valheen tarpeeksi monta kertaa, uskoo hän lopulta siihen mitä vahvimpana totuutena!

Olemme viime päivinä kirjoittaneet esittämisestä ja näyttelemisestä, naamioista. Koen olleeni tällaisten näytelmien ja naamiaisten kohteena suuren osan elämääni, nimenomaan hengellisen elämän piirissä. Kaiken valheellisuutensa keskellä ihminen pelkää totuutta ja suojautuu mahdollisesti tapahtuvan paljastumisen johdosta mitä erilaisimpiin naamioihin, siirtääkseen siten syyllisyyden jonkun toisen harteille. Kaikkein suurimmat valheet esitetään jotakuta toista esittävän naamion takaa, varmuuden vuoksi!

Näytelmä on aina vain näytelmä, vai onko? Koen kaiken esittämisen ja omasta itsestä irtautumisen olevan suurin tuhoava tekijä aidon hengellisyyden kannalta. Kaikki epäaito on vääränlaista hallintaa, joka tuottaa vain vahinkoa ja ahdistusta kohteissaan. Kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan vaarassa kätkeytyä naamioiden taakse, mutta menneessä maailmassa naamiohuvit olivat lähinnä hallitsevan tahon käytössä.

Mihin tämä vie ajatuksemme?

”…kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta, ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina, niin te, ylipaimenen ilmestyessä, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen.” (1.Piet.5).

Oikeastaan jokainen meistä tietää mitä Sana meiltä odottaa keskinäisissä suhteissamme. Meitä kehotetaan kunnioittamaan toista ihmistä ohitse omien näkemystemme. Jokainen vastaa itse itsestänsä Jumalansa edessä eikä meillä ole oikeutta hallita herrain tavalla toinen toistamme. Me emme sitä teekään, näkyvällä tavalla, vaan salaisesti, valitsemiemme naamioiden välityksellä, esiintyen lainahöyhenissä, siirtäen vastuun ulkopuolellemme. Milloin oikein käsitämme, että kaikki keksimämme ja kuvittelemamme on kuin avoin kirja Hänen edessänsä, josta sanotaan joskus aivan mielipahaksemme:

”Sillä joka on päässyt hänen lepoonsa, on saanut levon teoistaan, hänkin, niinkuin Jumala omista teoistansa. Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottelemattomuuden esimerkkiä. Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.” (Hebr.4).

”Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimessa luonnollisia kasvojaan; hän katselee itseään, lähtee pois ja unhottaa heti, millainen hän oli.” (Jaal.1).

Sana haluaa meistä Sanan toteuttajia, todeksi eläviä! Kuinka moni meistä todella haluaa nähdä luonnolliset kasvonsa kaiken teatterin ja näyttelemisen jälkeen? Tämä mieltä ehkä järkyttävä kokemus on jokaisen perille haluavan koettava mahdollisimman pian! Siten unohdamme kaiken hallitsemisen tarpeen ja toteutamme Jumalan tahdon:

”Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.” (Apt.20).

Jos tahdomme seppeleen päähämme, joudumme juoksemaan edessämme olevassa kilvoituksessa, jolla ei ole mitään tekemistä teatterin kanssa!

Emme ole teatterissa!

”’Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä.’ Tämän kuvauksen Jeesus puhui heille; mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hänen puheensa tarkoitti.” (Joh.10).

Kerroin eilen hyvin teatraalisesta esiintymisestä seurakunnallisessa tilaisuudessa. Mielessäni soi kysymys siitä, miksi emme voisi kaikessa hengellisessä toiminnassamme olla normaaleja, ilman erilaisten erikoisuuksien tavoittelua. Emme totisestikaan ole tekemisissä vaihtelevien ilmaisutyylien kanssa, kun on kysymys ensisijaisesta tehtävästämme olla lähettiläinä Kristuksen puolesta!

 Muinaisen Kreikan ja antiikin aikana ihmiset esiintyivät kaikenlaisten naamioiden kanssa, usein pitäen kädellänsä jonkinlaista maskia kasvojensa edessä, peittäen siten oman persoonallisuutensa. Ihminen on koko historiansa ajan rakastanut kaikenlaista esittämistä ja näyttelemistä, keksien aina jotakin uutta ja huomiota herättävää. Katsomon väki on omalla tavallaan yllyttänyt tähän:

”Sillä ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan.” (Apt.17).

Kaikki näytteleminen ja esittäminen voivat olla omalla paikallaan teatterissa ja näyttämöllä, mutta käsitämmekö todella missä määrin sama henkivalta vaikuttaa seurakunnallisessa elämässä? Jokin sisimmässäni on aina vierastanut kaikenlaista teatterin ja näyttelemisen tuomista hengellisiin tilaisuuksiin. Erikoisella tavalla on mieleen jäänyt jo vuosikymmeniä vanha esitys kotikaupunkini kirkossa, kun paholainen pomppi alttarilla!

Me saatamme pitää Sanaa melkoisessa arvossa ja uskoa kaiken toimintamme palvelevan seurakunnan ja lähimmäisen parasta, mutta olemmeko tietoisia siitä, mikä merkitys on esitystavalla ja jo pelkällä äänellämme? Raamattua tuntematon henkilö ei keskity pelkästään kuulemaansa ja näkemäänsä sinänsä, vaan hänen sisimpänsä tutkistelee kokonaisuutta! Saatamme olla vakuuttuneita oman esityksemme hengellisestä merkityksestä, mutta minkä kuvan saavat katsojamme ja kuulijamme? Tuommeko heille todellisen muutoksen mahdollisuuden, vai jäämmekö tasolle?:

”Sillä ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan.”

Määritteleekö kuulijakuntamme esityksemme laadun, vai käsitämmekö uskovaisen olemassaolon perustarkoituksen, josta näytteleminen on kaukana?:

”Sillä me emme seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja tehdessämme teille tiettäväksi Herramme Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta, vaan me olimme omin silmin nähneet hänen valtasuuruutensa.” (2.Piet.1).

Meitä ei ole kutsuttu viihdyttämään eikä toimimaan kuulijoiden ehdoilla, vaan ilman minkäänlaista näyttelemistä ja naamioita tuomaan esiin Totuus, joka aikaansaa muutoksen kuulijoissa ja tarkkailijoissa! Haluammehan heidänkin omin silmin näkevän Herramme valtasuuruuden!

”Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: ’Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan.’” (Apt.17).

Paavali oli omalla tavallaan vieraiden jumalien palvontaan keskittyvien rakenteiden keskellä, mutta ei antanut sen itseänsä häiritä, vaan toimi Kristuksen lähettiläänä ilman teatraalisuutta ja itsekorostusta! Rohkenemmeko me riisua kaikenlaiset naamiomme tuodaksemme esiin ihmisille tuntemattoman, mutta meille Elävän Jumalan?

Kuka oikein on äänessä?

”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kuule hänen ääntänsä ja riipu hänessä kiinni, sillä siinä on sinun elämäsi ja pitkä ikäsi…” (5.Moos.30).

”’Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä.’ Tämän kuvauksen Jeesus puhui heille; mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hänen puheensa tarkoitti.” (Joh.10).

Eilen kirjoitimme Jumalan äänestä, joka erikoisesti viidennessä Mooseksen kirjassa mainitaan lukemattomia kertoja. Mikä ero sitten oikein on Jumalan Sanan ja Hänen äänensä välillä, kun Raamattu mainitsee kummankin asian toistuvasti? Kysymys taitaa olla paljon monimutkaisempi kuin ensi kuulemalta voi päätellä! Kirjoittaja kokee melkoista avuttomuutta jouduttuaan tämän kysymyksen ääreen. Jotkin israelilaiset oppineet voisivat varmastikin valottaa tätä asiaa alkukielen sanojen merkityksen perusteella. Mutta mekin voimme nyt tässä esittää joitakin näkemyksiä, jotka perustuvat aivan normaaliin, hengelliseen ajatteluun.

Mielessäni toistuu koko ajan uusitestamentillinen sanankohta:

”Sillä Esaias sanoo: ’Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?’ Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. Mutta minä kysyn: eivätkö he ole kuulleet? Kyllä ovat: ’Heidän äänensä on kulkenut kaikkiin maihin, ja heidän sanansa maan piirin ääriin.’ Minä kysyn: eikö Israelilla ole ollut siitä tietoa?” (Room.10).

Mitä me kuulemme erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa? En ole tainnut istua yhdessä ainoassakaan hengellisessä kokouksessa, jossa puheet eivät olisi selvästikin koskeneet raamatullisia asioita. Olen kuitenkin, jos oikein muistan, istunut kokouksissa joissa ei ole luettu Raamatusta varmaankaan yhtä jaetta enempää. Aikanaan kai kirkossa sain nuorena miehenä kuulla saarnan Lutherista ja silloin ei kai luettu yhtään sanankohtaa!

Mitä me siis kuulemme erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa? Jos luetaan jotakin Raamatusta, onko se Jumalan Sanaa vielä sen jälkeen, kun saarnaava henkilö on esittänyt siitä täysin omia ajatuksiaan jo usein mainitsemani esikuvan mukaisesti. Esitetään mitä erilaisimpia näkemyksiä olematta ollenkaan varma pitävätkö ne paikkansa Sanan kokonaistodistuksen kanssa!

Mikä on meidän tehtävämme hengellisen elämän ja koko elämämme piirissä?

”…ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.” (2.Kor.5).

Tuoko tämä tehtävä meille joitakin erityisiä velvoitteita? Mitä ihmiset kuulevat meidän avatessamme suumme? Toteutuuko meidän kohdallamme:

”Heidän äänensä on kulkenut kaikkiin maihin, ja heidän sanansa maan piirin ääriin.”

”…sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä.’ Tämän kuvauksen Jeesus puhui heille; mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hänen puheensa tarkoitti.”

Ymmärrämmeköhän me mitä Jeesuksen puhe tarkoitti? Eikö Hän selvästikin tarkoittanut Hänen Sanansa meissä olemista, ja sen kuulumista Hänen äänellänsä, Pyhän Hengen vaikutuksen johdosta? Hänen puolestaanhan me toimimme?

Mikä innoitti minut näihin ajatuksiin? Istuin hiljattain kokouksessa, jossa esiintyi naissaarnaaja, hyvin eloisa ja jo ennen kokouksen alkua koko ajan hymyilevä. Esiintymisensä (en käytä sanaa puhumisensa) aikana hän liikkui koko ajan salin etuosassa, kävellen pitkiäkin matkoja. Hän kai puhui hengellisiä asioita, mutta mitään ei jäänyt mieleeni odottaessani useiden lähimmäisten kanssa hänen lopettamistansa, kuullen läheisyydestä hartaita huokauksia: ”Miksi hän puhuu tuollaisella äänellä, miksi hän ei jo lopeta?”

Äänellä on siis yhtä suuri merkitys kuin Sanallakin!