Kuoleman haju ja elämän tuoksu

”Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun! Sillä me olemme Kristuksen tuoksu Jumalalle sekä pelastuvien että kadotukseen joutuvien joukossa: näille tosin kuoleman haju kuolemaksi, mutta noille elämän tuoksu elämäksi. Ja kuka on tällaiseen kelvollinen? Sillä me emme ole niinkuin nuo monet, jotka myyskentelevät Jumalan sanaa; vaan puhtaasta mielestä, niinkuin Jumalan vaikutuksesta, Jumalan edessä, me Kristuksessa puhumme.” (2.Kor.2)

”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa, niinkuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa, edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta…” (Ef.1)

Kun rakkaus kylmenee ja laittomuus pääsee valtaan, menettää myöskin suola vaikutuksensa. Voidaanko ajatella suurempaa petosta hengellisellä alueella, kuin että syyllistymme Sanasta pois ottamiseen ja lisäämiseen siinä määrin, kuin nyt tässä ajassa tapahtuu? Kysymys ei ole siitä, että kirjaimellisesti viivaisimme jotakin ylitse tai leikkaisimme osan sivuista pois. Poisottaminen tapahtuu tietoisella tiettyjen kohtien ylitse hyppäämisellä tai lukematta jättämisellä. Tämän seurauksena automaattisesti lisätään tämän järkeilyn pohjalta omia näkemyksiä, joilla ei todellisuudessa ole mitään yhteyttä kirjoitetun Sanan kanssa.

”Sillä me olemme Kristuksen tuoksu Jumalalle sekä pelastuvien että kadotukseen joutuvien joukossa: näille tosin kuoleman haju kuolemaksi, mutta noille elämän tuoksu elämäksi.” Meidän tehtävämme on selvästi julkituotu edellisessä ajatuksessa. Ratkaisu on lähellämme olevilla ihmisillä, meidän vain tulee olla se tuoksu, joksi meidät on kutsuttu ja asetettu. Jo Herramme maan päällisen vaelluksen aikana ihmiset joutuivat ratkaisun eteen, joutuen osaltaan kohtaamaan tilanteita, joissa julistajat puistivat tomunkin jaloistaan kielteisten päätösten edessä. Tänä päivänä jalat eivät juurikaan liiku, vaan suu valitsee sovittelevia sanoja kaikkien hyväksynnän saamiseksi. Aivan tietoisesti vältellään Herramme esittämiä tilanteita varmaankin juuri sen esikuvan mukaisesti, mitä kirkkomme suurin johtaja esitti aikanaan. Luterilainen kirkko selviää kaikista tilanteista mukautumalla vallitseviin olosuhteisiin! Samaa tekevät monet muutkin, jollei sitten kaikki kirkkokunnat!

Mikä on se tuoksu, joka lähtee tämän ajan seurakunnallisista ihmisistä? Kuka haluaisi olla kuoleman tuoksu kuolemaksi? Tämä ei ole meidän päätöksemme, vaan jumalallinen suunnitelma, johon meidän on tyytyminen. Vastustavat ajatuksemme eivät oikeuta meitä käyttämään inhimillisiä tuoksuja ja deodorantteja muuttaaksemme vaikutustamme, vaan usko ei todellakaan ole joka miehen. Mutta koska meidän hedelmämme on meidän elämämme vaikutus kohtaamiimme ihmisiin, riittää se meidän osaksemme. Kiitos Jumalalle, ettei meille ole annettu oikeutta päättää muiden ihmisten puolesta tai määritellä heidän lopullinen päämääränsä! Me emme tiedä sitä varmuudella kenestäkään, joten kadotustuomion tulee olla kaukana meidän mielestämme ja suustamme!

…edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta…”

Me emme tässä yhteydessä mene laajemmin ennalta määräämisen alueelle, koska se on yksi todella vakavista erimielisyyden kohteista. Ajatus siitä että joku olisi määrätty kadotukseen ja joku taivaaseen sotii usean mieltä vastaan. Asiaa tuleekin lähestyä vain niiden sanankohtien perusteella, jotka tuovat esiin Jumalamme Kaikkivaltiuden ja siihen perustuvan Kaikkitietämisen. Jokainen päivämme on jo ennalta Hänen tiedossaan, ja siten Hän omassa viisaudessaan jo ennalta laati suunnitelman, jonka kautta ihmiselle suodaan mahdollisuus palata takaisin esivanhempiemme kadottamaan jumalayhteyteen. Meidät siis määrättiin edeltäpäin lapseuteen ja jumalayhteyteen Jeesuksen Kristuksen sovitustyön perusteella.

Me olemme liian valmiita selittelemään ja etsimään ihmismielelle sopivia näkemyksiä, tahtoen siten asettua korkeampaan asemaan kuin mitä meille on tarkoitettu. Me olemme tuoksu, joka asettaa ihmiset ratkaisun eteen, ja siten me suoritamme meille kuuluvan tehtävän. Miksi tämä asia pitäisi selittää ihmismielelle ymmärrettävällä tavalla, koska usko perustuu alusta loppuun asti näkymättömän maailman kohtaamiseen, ei ihmisviisaudella, vaan Pyhän Hengen voiman kautta.

Esimerkiksi haluan ottaa meidän jumalanäkemyksemme. Mistään muusta alueesta ei ole syntynyt niin paljon riitoja ja taisteluja. Miksi sellaisessa määrin pyrimme ymmärtämään ja selittämään Jumaluutta, jota ei kukaan pysty inhimillisellä ymmärryksellä julkituomaan? Jos me pystyisimme selittämään Jumaluuden, ei Jumala enää olisi Jumala, ja me emme enää olisi ihmisiä!

Raamattu puhuu jatkuvasti siitä, että Jumala on yksi. Jos meille on todella tärkeätä keskustella tästä aiheesta, tulee meidän lähteä mielekkäältä ja Sanan mukaiselta pohjalta. Siten tulemme päätelmään, että keskustelumme ja pohdiskelumme ei tule perustua siihen,

miten kolme voi olla yksi, vaan miten Yksi voi olla kolme!

Edellinen ajatus on oleva useimmille koko elämän ratkaiseva tekijä!

Jatkuu…

Koko maa on Minun

”’Te olette nähneet, mitä minä olen tehnyt egyptiläisille ja kuinka minä olen kantanut teitä kotkan siivillä ja tuonut teidät luokseni. Jos te nyt kuulette minun ääntäni ja pidätte minun liittoni, niin te olette minun omaisuuteni ennen kaikkia muita kansoja; sillä koko maa on minun. Ja te olette minulle pappisvaltakunta ja pyhä kansa.' Sano nämä sanat israelilaisille.” (2.Moos.19:4)

Meitä siis jumalallisen viisauden perusteella verrataan kotkiin. Olemme puhuneet näkemisestä, ja tässä kohdassa kiinnitetään huomiomme siihen, mitä tapahtui egyptiläisille. Vastakohtana meidän tulee nähdä Jumalan huolenpito valitsemaansa kansaa kohtaan. Kun kotkanpoikanen on vielä nuori, saattavat sen voimat lennossa vähetä siinä määrin, että se on otettava aikuisen kannettavaksi. Se saa siis huomata olevansa riippuvainen vanhemmastaan, jota kohtaan on osoitettava sille kuuluva arvostus. Miten oikeastaan voi olla mahdollista, että Jumalan kansa sellaisella tavalla on kadottanut näyn omasta asemastaan tämän maailman keskellä? Mikä estää meitä ottamasta asemaamme, mikä on vienyt meiltä rohkeuden käyttäytyä sen mukaisesti, että me todella olemme Jumalan omaisuuskansa ennen kaikkia muita kansoja?

Vaikka syntiinlankeemuksessa sielunvihollinen sai tämän maailmanjärjestelmän hallintaansa, pätee kuitenkin lunastuksen kautta: ”Sillä koko maa on Minun!” Todellinen valta ja viimeinen sana ovat yhä vielä Hänen käsissään, joka voi täydellisellä auktoriteetilla sanoa: ”Sillä koko maa on Minun!”

Samassa yhteydessä meidän tulee nähdä oma asemamme tässä maassa: ”Ja te olette minulle pappisvaltakunta ja pyhä kansa.”

En voi olla ihmettelemättä useiden ihmisten asennetta tätä Sanan pohjalta nähtävää järjestystä kohtaan. Olemme puhuneet seimestä ja yksinkertaisuudesta meidän Herramme elämässä. Olemme puhuneet nöyryydestä ja mielentilasta, joita meiltä odotetaan. Nöyryys ja alhaisuus hengellisessä mielessä eivät kuitenkaan tarkoita asemamme väheksymistä. Me olemme Uudenkin Testamentin mukaan pyhä kansa, jolla on oma asemansa etenkin Jumalan silmissä Kuninkaan lapsina. Maailma halveksi ristiinnaulitsemiseen asti Meidän Herraamme, mutta siitä huolimatta Hän on Kuningas ja Hallitsija, ja on eräänä päivänä palaava valkoisen ratsun selässä jumalattoman maailman tuomioksi.

Me elämme vielä armon ajassa, evankelioimisen ajassa. Nyt on selvästi osoittautumassa todeksi Herramme ilmaisu: ”Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” (Luuk.18). Joku rakas veljeni saattaa olla koko voimallaan perehtynyt ajatukseen armosta ja Jumalan rakkaudesta, ja siitä hän puhuu jokaisen tapaamisemme yhteydessä. Armo on tarkoitettu jokaiselle, ja Jumala rakastaa jokaista. Kaikki ovat yhdenvertaisia Hänen edessään, ja meidän tulee rakastaa jokaista, jopa vihamiehiämmekin. Tämä kaikki on totta, erikoisesti meille osoitetun käskyn mukaisesti. Näin on oleva koko elämämme ajan, mutta silti meidän on nähtävä myöskin kaiken takana oleva jumalallinen suunnitelma. Usko on siis Herran palatessa oleva hyvin kyseenalainen asia, Herramme oman kysymyksen perusteella. Mitä muutakin on meidän Herramme sanonut? ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.” (Joh.3).

Kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa. Armon ja Jumalan rakkauden varjolla emme voi sulkea silmiämme kaikelta todellisuudelta, joka sisältyy Herramme ilmaisuun. Inhimillisessä armeliaisuudessamme me olemme huomaamattammekin pyrkineet näkemään jumalallisen suunnitelman omalla, totuutta pilkkaavalla tavalla, suodaksemme inhimillisen mielen mukaisen mahdollisuuden niillekin, jotka todellisuudessa ovat kääntäneet selkänsä Jumalan tarjoukselle. Me olemme manipuloineet tietoa kaidasta tiestä ja ahtaasta portista, kysymällä yhä uudelleen ja uudelleen, onko Jumala todella sanonut.

Jos seurakunta tekee tämän, turvautuu ns. maailma samaan ajatteluun, niin että nykyisen ”kristillisen” ajattelun mukaan oikeastaan jokainen pelastuu siinä määrin, kuin eräs paavi huudahti itämaiden uskonnon edustajille: ”Me olemme kaikki veljiä!” Me olemme kaikki toistemme lähimmäisiä, mutta ihmisen ei tule asettua Jumalan asemaan ja esittää suorastaan rienaavia ajatuksia. Armon tarjous on yhä vielä kaikesta huolimatta voimassa, mutta selvästikin tuomion pilvet sakenevat ja tummenevat ihmiskunnan yllä, koska suurin osa ihmiskuntaa on hylännyt tämän tarjouksen uskoen koko maailman kuuluvan heille, uskoen mieluummin kaikkeen mahdolliseen ”jumaluuteen”.

On harmi kun niin moni lukee hyvin vähän Jumalan Sanaa, niin että tunnen henkivallat, jotka moittivat minua siitä, etten perustele ajatuksiani useammilla sanankohdilla. Minun tehtäväni on saada Sinut ajattelemaan ja pohtimaan, etsimään itse ne kohdat, jotka puhuvat samoista asioista.

Jatkamme samasta aiheesta lähipäivinä.

Nostakaa päänne

”Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” (Luuk.21).

Nostakaa päänne! Kaiken kohtaamamme täytyy tapahtua juuri siinä ajassa mihin jumalallinen ymmärrys on sen asettanut. Meidän ajattelumme ja mielemme vain on suuntauduttava oikeisiin asioihin. Mitä meidän tulee tehdä otsikon alla?: ”Nostakaa päänne!” Tarkoittaako se sitä, että meidän entistäkin voimallisemmin tulee tarkkailla kaikkea maailmallista tapahtumista ja keskittyä saamaan mahdollisimman paljon tietoa katastrofaalisista asioista?

Olemme jo kirjoittaneet siitä, kuinka jotkin saarnaajat keskellämme ovat kokouksesta toiseen tarttuneet johonkin huomiota herättäneeseen tapahtumaan ja kuuluttaneet meille: ”Katsokaa kuinka kauheaa! Katsokaa, katsokaa, mitä siellä ja siellä tapahtuu! Katsokaa kuinka kauheaa!” Kaikki tämä on omalla tavallaan herätellyt meitä ja usein saattanut mielemme kuohuksiin, mutta mikä on sitten ollut lopputulos? Hetken hysterian jälkeen on täytynyt todeta, ettei julistuksesta ollut mitään pysyvää hyvää vaikutusta. On tuotu esiin viimeiset ajat ja lopunajan tuomiot, mutta ihmisen olemus ei ole lainkaan muuttunut.

Kaiken näkemämme tarkoitus ei ole kiinnittää huomiotamme kaikkeen negatiiviseen ja pahaan, vaan kysymys on jostakin aivan päinvastaisesta. Näkemämme tulisi todistaa meille, että Jumalan Sana sittenkin pitää paikkansa, koska kaikki tämä on kerrottu meille etukäteen osittain tuhansia vuosia sitten. Jumala ei ole hylännyt kansaansa eikä Aabrahamin siementä, ei meitäkään!

Elämme nyt ajassa, josta kertoo kauniilla tavalla sanankohta: ”Sillä Herran kansa on hänen osuutensa, Jaakob on hänen perintöosansa. Erämaasta hän löysi hänet, autiosta, ulvovasta korvesta; hän otti hänet suojaansa ja hoitoonsa, varjeli häntä kuin silmäteräänsä. Niinkuin kotka kiihoittaa pesuettaan lentoon ja liitelee poikastensa suojana, niin hän levitti siipensä, otti hänet ja kantoi häntä sulillansa. Herra yksin johdatti häntä…” (5.Moos.32)

Me olemme kuin kotkanpoikasia, joista pidetään erikoista huolta. Kotka ei asustele missään helpossa paikassa, vaan suojaisessa kallionkolossa, korkeuksissa, jossa se voi pitää poikueensa turvallisena. Miksi me niin voimallisesti vierastamme sitä hengellistä, autiota korpea, jossa ehkä olemme juuri tällä hetkellä ulvovien tuulten keskellä? Meitä ei ole tarkoitettu lopullisesti pysymään pesässämme, vaan meidät on varustettu olemuksella, johon kuuluu tarkka kuulo ja erityisen tarkka näkökyky, voidaksemme jo kaukaa havaita tärkeät ja turvallisuuteemmekin liittyvät asiat. Meitä ei todellakaan ole hylätty, vaan Suojelijamme leijailee edelleen suojanamme, tahtonaan osoittaa meille, ettemme ole mitään maahan sidottuja olentoja, vaan tarkoituksenamme on lähteä lentoon Hänen antamansa esikuvan mukaisesti.

Kotkan pesä on mahdollisimman suojainen ja turvallinen paikka pienille poikasille. Sen perustana on kaikenlaisia piikikkäitäkin oksia ja kiviä, mutta se on pehmustettu mahdollisesti kaikenlaisilla karvoilla ja nahanpalasilla. Tarjolla ovat siis kaikki mukavuudet ilmaisen ja jatkuvan ruokailunkin merkeissä. Poikaset viihtyvät pesässä, mutta jos kaikki on siten kuin pitääkin, kasvavat ne tässä miellyttävässä ja parhaassa mahdollisessa ympäristössä sellaista vauhtia, että tulee aika asialle, joka ei ehkä niitä miellytä. Niillä on kasvettuaan mahtavat siivet, joiden levittäminen pesässä alkaa olla hankalaa.

Miksi Suojelijamme leijailee pesämme yllä? Osoittaakseen meille, että meidät on tarkoitettu samaan ilmapiiriin, leijailemaan yli vuorten ja kukkuloiden! Mitä tekee kotka sopivaksi katsomassaan ajankohdassa? Se asettuu pesän ylle suurine siipineen, ja aikaansaa niitä vatkaamalla sellaisen myrskyn pesään, että kaikki pehmusteet ja mukavuudet lentävät taivaan tuuliin, niin että pesästä tulee todella epämukava ja pistelevä. Kotkanpoikaset ovat kauhuissaan ja ihmettelevät miksi kaikki tämä tapahtuu juuri siinä paikassa, missä ne ovat tottuneet syömään ja lepäilemään. Mutta kaikella on tarkoituksensa, sillä nyt osoitetaan poikasille niiden todellinen luonne. Niitä ei ole tarkoitettu jäämään tähän yhteen paikkaan koko elämänsä ajaksi, vaan niiden tulee ravistella siipiään, jotta kaikki irtohöyhenet poistuvat, ja siivet voivat kantaa ne samoihin korkeuksiin, joissa kaikki todelliset kotkat viihtyvät.

Mitä hyötyä on hyvästä näkökyvystä, jos kotkanpoikanen jää pesäänsä makaamaan? Sitä ei enää ruokitakaan tässä entisessä ravintolassa, vaan voidakseen toteuttaa sille tarkoitettua olemusta, on sen jätettävä entinen ja pyrähdettävä lentoon suurenkin syvyyden yllä. On otettava askel tuntemattomaan, uskossa että siivet kantavat. On luotettava näkymättömään, ennen kokemattomaan, ja uskossa heittäydyttävä siihen ilmapiiriin, johon meidät on tarkoitettu.

Kotkan tavoin meidän on nostettava päämme ja suuntauduttava korkeuksiin, kaiken mukavan ja turvallisen lentäessä pois siitä elinpiiristä, jossa olemme olleet. Meidän on etsittävä ravintomme itse, meihin asetetun olemuksen mukaisesti. Meitä ei ole tarkoitettu kuopimaan kanan lailla kanalan pihaa, vaan siipinämme ovat Uusi ja Vanha Testamentti, sisäisenä tutkanamme ja ohjaajanamme Pyhä Henki, joka vakuuttaa nyt meille lapseuttamme ja turvallisuuttamme kaiken myrskyn keskellä.

Jatkuu…

Kun näette tämän kaiken

”Samoin te myös, kun näette tämän kaiken, tietäkää, että se on lähellä, oven edessä. Totisesti minä sanon teille: tämä sukupolvi ei katoa, ennenkuin kaikki nämä tapahtuvat.” (Matt. 24)

Olisimmeko milloinkaan uskoneet kaikkea sitä, mitä nyt näemme? Meidän tietoisuuteemme on saatettu valtava määrä asioita, joiden uskotaan edeltävän meidän Herramme tulemusta. Mutta onko kaikki niin mieltä järkyttävää, ettemme todellisuudessa näytä ollenkaan heränneen siihen todellisuuteen, joka vallitsee ympärillämme ja osittain meissä itsessämme, elämässämme, perheissämme, seurakunnissamme?

Viimeisin todella järkyttävä uutinen tulee Saksasta, missä halutaan laillistaa sisarusten väliset liitot, kunhan nämä vain ovat täysi-ikäisiä. Näemme ja kuulemme siis asioita, jotka kertovat todellisuuden siitä ajasta, jossa olemme eläneet jo pidempään kuin uskommekaan.

Mikä on meidän asemamme kaiken tämän keskellä? Useimmat tuntuvat antautuneen toivottomina, jaksamatta edes kaivaa leiviskäänsä maahan. Se pyritään peittämään kaikella mahdollisella päivittäisellä toiminnalla, joka kylläkin viihdyttää ihmistä, mutta ei sisällä juuri mitään siitä materiaalista, joka sisältyy ajatukseen valmistautumisesta, valvomisesta ja oikeanlaisesta odotuksesta. Nyt odotetaan kaikkea hyvää kuin Manulle illallista, tahtoen unohtaa oma osuutemme kaikesta. Meillä on oma osuutemme, jota emme voi ohittaa, vaikka nykyinen opetus ja virtaus ovat poistaneet meiltä oikeastaan kaiken vastuun, korostaen vain kasteen armoa ja Jumalan rakkautta. Kaikki on kuulemma jo ansaittu meitä varten, joten me voimme vain rentoutua ja asettua lepäämään kaikkiin lupauksiin.

Mikä on kuitenkin totuus kaiken kokemamme keskellä?

”Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne. Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan, ja te olette unhottaneet kehoituksen, joka puhuu teille niinkuin lapsille: ’Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa.’ Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita? Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia.” (Hebr. 12)

Millaista on vastarintamme ollut, miten olemme taistelleet syntiä vastaan? Onko todellisuus lähinnä sitä, mistä luemme Roomalaiskirjeen alussa: ”Sentähden sinä, oi ihminen, et voi millään itseäsi puolustaa, olitpa kuka hyvänsä, joka tuomitset. Sillä mistä toista tuomitset, siihen sinä itsesi syypääksi tuomitset, koska sinä, joka tuomitset, teet samoja tekoja.”

Kirjoituksissamme olemme selvääkin selvemmin tuoneet esiin sen seikan, että ns. hengellisissä piireissä on kautta aikojen narsistisessa hengessä projisoitu kaikki paha todellisen sijaintipaikkansa ulkopuolelle. On haluttu vanhurskauttaa itsensä näkemällä kaikki paha toisessa ihmisessä, esittämällä tuomitsevia ajatuksia ilman minkäänlaista todellisuuspohjaa. Otapa tehtäväksesi tutkia Sanasta, mitä siellä laajemmin sanotaan tuomitsemisesta. Jos sinulla ei ole Raamatun sanakirjaa, löytyy netistä useampiakin Raamattuohjelmia. Tuomitseminen on aivan selvästi rajattu meidän oikeuksiemme ulkopuolelle! Me olemme väärissä asenteissamme aivan käytännössä toimineet itseämme vastaan, tehden itsestämme syyllisiä niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä!

Kun nyt näemme kaiken sen, mikä selvästi viittaa suuriin ja vakaviin tapahtumiin, on aika herätä siihen tilaan, mitä Herramme meiltä odottaa.

”Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” (Luuk.21).

Jatkuu…

Hänen kaltaisensa

”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa; mutta jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut.” (Room. 8).

”Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa.” (1.Joh. 4).

Eilen illalla huomiotani herättivät muutamat sanat erikoisella tavalla: ”…hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi.”

Me saatamme vuosikausia ja vuosikymmeniä siteerata lainauksemme alkuosaa, mutta olemmeko koskaan käsittäneet todellista asemaamme Jumalan ja samalla ihmistenkin edessä? Kaikki parhaaksi vaikuttaminen ei ole vain jokin meitä miellyttämään tarkoitettu ajatus, vaan siihen sisältyy meiltä odotettu ja suorastaan vaadittukin perusolemus. Jos me olemme todella Jumalan kutsumia siihen erikoisasemaan, josta Sana niin monessa kohtaa puhuu, ei se voi olla näkymättä meidän vaelluksessamme. Monessa suhteessa tuomiopäivä näyttää lähestyvän ja kansakunnat vapisevat sisäisessä pelossa odottaessaan sitä mikä on tuleva. Mutta miten on meidän suhteemme? Onko rakkaus tullut täydelliseksi meissä, niin että meillä todella on se turva, josta me puhumme? Vai puhummeko vain jostakin sellaisesta, mistä meillä ei todellisuudessa ole mitään aitoa kokemusta?

”…hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi.”

Tämä on seikka, jota emme milloinkaan voi korostaa liiallisesti. En ole kai koskaan kuullut puhuttavan kirkon piirissä siihen sisältyvästä vastuusta, ja oikeastaan siitä ei nykyään puhuta juuri ollenkaan missään hengellisissä piireissä. Eräänlainen vapauden henkivalta on saanut lujaan otteeseensa kaikki kirkkokunnat ja yksittäisetkin ihmiset. Korostetaan vain osaa ajatuksesta, luvaten kaikkea hyvää yhteisön kannattajille, jotka uskovat rakastavansa Jumalaa ulkonaisilla ratkaisuilla. Kaikki parhaaksi vaikuttaminen on kuitenkin yhä vielä kiinni sisäisestä uudistumisesta Pyhän Hengen vaikutuksen johdosta. Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka ensin etsivät Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa!

Kunpa Jumalan Henki todella voisi vakuuttaa meidät siitä etuoikeudesta ja samalla vastuusta, mikä meillä on Jumalan lapsena! Me olemme Jumalan kuva, Kristuksen tuoksu. Lapsella on Isänsä ominaisuudet, hän kertoo omalla olemuksellaan ympäröivälle maailmalle millaiseen perheeseen hän kuuluu, millaiset vanhemmat hänellä on. Hän tuottaa joko kunniaa ja arvostusta, tai suoranaista häpeää suvullensa. Kaikki hänen tekemisensä ja olemisensa on paljastettuna koko maailman edessä. Hänen luonteenlaatunsa, suhtautumisensa ihmisiin, asenteensa ennen kaikkea heikompiosaisia kohtaan kertoo ympäröiville ihmisille todellisuuden, jota ei voi kätkeä.

Yleinen lankeemus ja rakkauden kylmeneminen eivät ole minkäänlainen puolustus omalle penseydellemme. Juuri nyt jos milloinkaan on totta se, mistä Laodikean seurakunnan kohdalla puhutaan. ”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.” Kun luemme koko asiayhteyden, voimme todeta, ettei penseä ihminen ollenkaan käsitä olevansa sellainen, koska hän pitää itseään hyvin onnistuneena ja hengellisenä. Ihmisten silmissä hänessä ei ole moitteen sijaa, mutta on Eräs, joka näkee sydämeen ja ajatuksiimme. Häneltä ei mikään ole salassa!

Mikä on suhteemme Herraan Jeesukseen? Onko Hän vain jokin kaukainen palvonnan kohde, vai onko totta että Hän on ottanut meissä asumuksensa Isän kanssa?

Herra on luvannut olla läsnä sielläkin, missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään. Mutta millaiseksi uskossa näemme tämän yhteyden ja kanssakäymisen Herran kanssa? Onko se vain jonkinlainen uskonnollinen toimenpide, vai aito, Herran läsnäolon tunteminen? Ainakin minulle tämä yhteys on kuvattavissa kahden persoonan kanssakäymisenä.

Jostakin syystä olen aina vierastanut tietynlaisia hengellistettyjä toimia, pystymättä näkemään niiden todellista merkitystä. Yksi näistä asioista on lippujen heiluttaminen hengellisissä kokouksissa, etenkin kun joku tällainen heiluttaja toimii aivan vieressäni. Olen hyvin arka vedolle, ja joskus olen melkein saanut päänsäryn lipun melkein hipoessa päätäni.

Eräs nainen kertoi, kuinka hän saa aivan valtavia siunauksia heiluttaessaan lippua kotonaan. En halua epäillä hänen kokemustaan, mutta jotenkin en voi ymmärtää koko asiaa. Jos Herra on minussa ja omalla tavallaan muutenkin läsnä kodissani, niin kertoakseni omista tuntemuksistani ymmärrettävällä tavalla, kuvittelen Hänen istuvan jossakin tuolissani luoden minuun katseen, joka kehottaa minua kertomaan sydämeni asioista Hänelle. Meillä on hyvin persoonallinen suhde, vaikka Hän omalla tavallaan istuukin Isän oikealla puolella Korkeuksissa.

Minulla ei ole tällä hetkellä lähellä ketään rakasta ihmistä, mutta miten olisi ollut aikanaan, jos olisin sanonut vaimolleni: ”Ole hyvä ja tule istumaan tuohon nojatuoliin! Haluan yllättää sinut!” Sitten juoksisin eteisen komerolle ja tulisin lippua heiluttaen istumaan häntä vastapäätä. Katsoisin häntä silmiin ja loistavin kasvoin vatkaisin lippua sellaisella voimalla, että verhot heiluisivat. Innostuisiko vaimoni asiasta siinä määrin, että alkaisi kiitellä minua tästä esityksestä?

Jostakin syystä en voisi edes kuvitella huitovani lipun kanssa kotonani, uskoen Herran istuvan edessäni. Hän tuskin on kiinnostunut tällaisesta huomionosoituksesta, koska en ole koskaan kuullut Hänen pyytävän tällaista lähestymistapaa. Hän ei kaipaa jotakin esitystä, vaan katsekontaktia, keskittymistä Häneen, kuuntelemista, sydämeni asioiden julkituomista! Tuskin edes jokin kuningas, presidentti tai pääministerikään innostuisi lipputapaamisesta jonkun alamaisen kohdalla. Miksi me sitten annamme niin oudon kuvan uskovaisuudesta, jumalanlapseudesta?

Jatkuu…