Olenko veljeni (vangin)vartija?

”Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.” (Apt.20).

Mikä on meidän roolimme hengellisessä elämässä ja suhteessamme lähimmäiseemme? Millainen tulee olla kiinnostuksemme kanssamatkaajiamme kohtaan? Miksi kaikki ei näytä olevan siten kuin pitäisi, kaikesta seurakunnallisesta toiminnasta huolimatta? Lainaamme jälleen kerran aikaisempaa kirjoitustamme:

”Jumala on juuri minuun kätkenyt jotain, jota ei milloinkaan aikaisemmin ole ollut eikä tule olemaan. Minun sieluni on kudottu sellaisen mallin mukaan, jota ei aikaisemmin eikä myöhemmin ole käytetty kenenkään toisen sielua kudottaessa. Jumala on valmistanut minulle tehtävän, jota ei kukaan muu voi täyttää. Jumala on virittänyt sisimpääni sävelen, jota ei kukaan muu voi saada kuuluviin täydellisesti. Hän on antanut käteeni ihmissydänten ja olosuhteiden avaimen, jota hän ei ole uskonut kenellekään muulle. Meidät on kaikki luotu samoin ihmeellisin eduin – saamme olla omalaatuisia. Tässä piilee eräs syy, miksi taivas tulee olemaan niin ihmeellinen ja sen veisuu niin täysiääninen. Sillä siellä ei ole mitään ihmisjäljennöksiä – ainoastaan Kristuksen jäljennöksiä. Mutta kukaan näistä ei kykene täydellisesti ja joka puolelta heijastamaan Kristuksen kuvaa. Jokaisella on oma erikoinen yksityiskohtansa, jolla hän heijastaa Luojan määrätöntä moninaisuutta. Jokaisen on esitettävä oma erikoinen sävelensä. Ja taivaassa eivät laula vain autuaitten huulet ja kielet ja äänijänteet. Koko vapautunut henki ja kirkastunut ruumis laulaa. Koko olemassaolo on Jumalan ylistysvirttä.  (Frank Mangs – Tarkemmat tiedot löydät hakusanalla).

Miksi tämä kaikki ei pääse toteutumaan tarkoitetulla tavalla? Me vartioimme veljiämme ja sisariamme itsekkyyden hengessä, kuvitellen olevamme velvollisia valvomaan ympäröivää piiriämme tavalla, jota Herramme ei ollenkaan ole tarkoittanut! Mitä sanoo Sana meille?:

”…pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr.10).

Meidän Jumalamme on todellakin uskollinen ja pysyy loppuun asti Sanassansa! Miksi meille on niin vaikeata uskoa, että tämä pätee lähimmäistemmekin kohdalla?

”…valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin…”

”Pitäkäämme huolta toisistamme rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin. (Raamattu Kansalle).

On siis hyvä joskus lainata muitakin raamatunkäännöksiä! Meidät on kutsuttu ja suorastaan määrätty pitämään huolta toisistamme siinä määrin mitä ihmiselle on mahdollista! Mutta kaiken takana, yllä, alla ja kaiken kattavana pätee vieläkin:

”Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.”