Herra, avaa silmämme!

 ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen. Ja mihin minä menen – tien sinne te tiedätte.” (Joh.14).

Huomioni tänä aamuna kiinnittyi Herramme sanoihin:

”Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa?”

Herramme ei puhu vain puhumisen tähden. Hän todella tarkoittaa mitä sanoo ja sanoo mitä tarkoittaa. Näin ei ole useinkaan meidän ihmisten kohdalla. Kuinka usein yritetäänkään puheella kääntää ihmisten huomio aivan toisarvoisiin asioihin! Herramme ajattelee vain meidän parastamme ja tahtoo kiinnittää meidät iankaikkisiin todellisuuksiin, jotka ulottuvat jo tämän elämän puolelle aivan hämmästyttävällä ja koko sielun valtaavalla tavalla.

Me emme elä näkemisessä, vaan uskossa. Se ei kuitenkaan tee tyhjäksi näkymätöntä maailmaa, joka toimii meidän hyväksemme niin moninaisella tavalla. Meidän tulee vain olla siinä asemassa, että enkeleidenkin palvelustehtävä voi toteutua kohdallamme. Ei ole yhdentekevää miten elämme ja miten asennoidumme Jumalaan ja Hänen Sanaansa, Hänen tarkoitukseensa!

Miksi puhua näkymättömästä maailmasta, koska emme kuitenkaan kykene havaitsemaan sitä haluamallamme tavalla? Ja mikä ylipäätään todistaa meille, että pitää todella paikkansa puhe asumuksesta jossakin aivan kaukana, tai miksi ei myös hyvin lähelläkin, tulevan maailman käsitysten mukaisesti? Epäilemmekö Herramme omia sanoja maallisen masennustilan tai suoranaisten pettymysten johdosta?

Viime viikon saarnasta Heinolan kirkossa jäi mieleen erikoisella tavalla se, että kerrankin heräteltiin ihmisiä ajattelemaan maallista haurautta ja kuolemaa. Pappi kertoi tarinan sielunvihollisesta ja sen edessä seisovista pikkupaholaisista, jotka esittivät erilaisia eksytyskeinoja. Vaikuttavin ja parhaana pidetty oli esitys siitä, että ihmisille vakuutettaisiin, ettei ole mitään kiirettä!

Rauha, rauha, ei hätää mitään! Tätä viestiä on levitetty kautta aikojen tavalla ja toisella. Itselleni siitä on tullut melkein kuin kirosana vuosien varrella. Kuinka monet ovatkaan pyrkineet vakuuttamaan minut siitä, että minun on aivan turha herätellä ihmisiä. Harhaisten käsitysten johdosta ei ollenkaan nähdä sitä, että lukemattomat hartaatkin uskovaiset ovat sikeässä unessa, ja avoimet silmät ovat vain maalatut heidän suljettuihin silmäluomiinsa! Ei todellakaan nähdä avoimin silmin, kuinka pitkällä hengellisessä yössä olemme!

Me tarvitsemme todellakin aidon herätyksen, ei jonakin mieliä mullistavana suurena tapahtumana, vaan vienona tuulen hyminänä yksittäisissä, kaipaavissa sieluissa! Me tarvitsemme silmävoidetta, hengellisen näkökykymme palauttamista, silmiemme avaamista!

”Kun Jumalan miehen palvelija nousi aamulla varhain ja meni ulos, niin katso, sotajoukko, hevoset ja sotavaunut piirittivät kaupunkia. Ja hänen palvelijansa sanoi hänelle: ’Voi, herrani, mitä me nyt teemme?’ Hän sanoi: ’Älä pelkää, sillä niitä, jotka ovat meidän kanssamme, on enemmän kuin niitä, jotka ovat heidän kanssansa.’ Ja Elisa rukoili ja sanoi: ’Herra, avaa hänen silmänsä, että hän näkisi.’ Ja Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki, ja katso: vuori oli täynnä tulisia hevosia ja tulisia vaunuja Elisan ympärillä.” (2.Kun.6).