Pieni aasitarina osa1

 

Osa 1

Aasilla ken ratsastaa...?

eli kuinka helposti uskonnollinen hurmosliike syntyy

Tämän kirjoituksen omistan kaikille aas… ei kun fanaatikoille niin lähipiirissäni kuin kauempanakin, jotka eivät usko, että ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee.”

Esipuhe

Tämä kertomus on tallennettu hiukan ristiriitaisin tuntein. Jonkinlaisena pelkona on, että se ymmärretään täysin väärin. Mutta jos aina joutuu aprikoimaan kirjoittamansa vaikutusta kanssaihmisiin, ei oikeastaan koskaan voi laittaa paperille yhtään mitään, sillä aina löytyy joku arvostelija ja ensimmäisen kiven heittäjä. Ja toisaalta - ihminen tarvitsee joskus tietynlaista rentoutusta, vapautumista; niin, uskovaisellekin tekee hyvää nauraa oikein sydämen pohjasta, ainakin joskus!

Tätä kertomusta ei ole tarkoitettu pilkkaamaan kenenkään uskonnollista vakaumusta; se olkoon kaukana niin kirjoittajasta kuin kaikista muistakin. Mutta tietyssä mielessä uskonnollisuuden ja hengellisyyden alueella on tapahtunut ja tapahtuu niin paljon suorastaan järjetöntä, fanaattista, ylitse kaiken käsityskyvyn ampuvaa "hurskautta", että sille on suorastaan pakko laatia jonkinlainen muistomerkki, tai sanottakoon muistokirjoitus.

 Tarkoitus ei ole kirjoittaa tulevaisuudessa laajoja jatko-osia tästä aiheesta, sillä silloin lukija voisi saada liian keveän kuvan näiden asioiden merkityksestä. Mutta sallittakoon kirjoittajan tällä kertaa keventää sydämensä taakkaa tällä karikatyyrin omaisella kertomuksella. Pilkkaa ei siis ole tarkoitettu kenenkään tietyn henkilön tai ryhmän nilkkaan, vaan olkoon tämä kuvaus siitä fanaattisuudesta ja väärästä hengellisyydestä, mikä ajoittain vaivaa itse kutakin. Naurakaamme siis, mutta ei toiselle, vaan itsellemme!

1. Luku

Johanneksen kylän yläpuolella, melko vaivalloisen taipaleen päässä, haukotteli pieni, jossakin määrin viheliäisen näköinen kyläpahanen aamuauringon ensimmäisten säteiden herätellessä elämää siihen. Niin, tämä vielä unentokkurainen taloryhmä oli auttamattomasti jäänyt jälkeen kehityksestä, sillä se sijaitsi niin eristäytyneessä maailmankolkassa, ettei juuri kukaan välittänyt sen olemassaolosta saati sitten katoamisesta ikuisiksi ajoiksi. Itse asiassa sinne ei ollut monenkaan kilometrin matka linnuntietä, mutta juuri tämä sanonta toi julki sen perustekijän, mikä oli kyläpahasen eristyksiin jäämisen suurin syy: olisi todellakin pitänyt olla lintu, jotta olisi mielekkäällä tavalla voinut asua tuossa yhteisössä, joka sijaitsi yli kahdentuhannen metrin korkeudessa, pienen soratien päässä!

 Yleensä ottaen tässä maailmankolkassa oli lähes jokaisella peltotielläkin kestopäällyste. Näin etelässä ei tarvinnut pelätä niitä tekijöitä, mitkä pohjoisessa Euroopassa ovat suurimpia tienlaatijoiden kauhukuvia. Käsitettä routa ei tunnettu täällä, joten kestopäällysteen voi laskea melko vaatimattomankin perustustyön päälle, ja päällyste oli halpaa verrattuna esimerkiksi Pohjoismaihin. Mutta tähän kylään johti vain vaivainen, sorapäällysteinen tiepahanen, sillä kukaan ei ollut ilmoittautunut tien maksajaksi. Kylässä asui pääasiassa vain vanhahkoja ihmisiä, sillä kuka nuori olisi halunnut viettää elämänsä parhaat vuodet ylhäällä vuorilla, yksinäisyydessä?

Matka alas suurempiin kyliin kesti tuntikausia, sillä kenelläkään kyläläisellä ei ollut autoa, ja tie kiemurteli vuoren rinnettä niin verkkaisesti, että paraskaan kävelijä tai hevosmies ei saavuttanut laaksoa alle yleisesti katsotun järkevän ajan. Jos halusi käydä alhaalla, sai varautua viettämään yönsä vieraassa paikassa, sillä jos alaspäin meno todella mutkaisella ja jyrkkäreunaisella tiellä kesti kauhistuttavan kauan, oli sitäkin uuvuttavampaa takaisin ylös palaaminen!

Valtiovalta olisi jo vuosia sitten ollut halukas maksamaan kaikkien kyläläisten siirtämisen alas laaksoon, mutta yksimielisesti oli tarjous hylätty jumalattomana esityksenä. Niin, jumalattomana, sillä nämä ihmiset olivat omassa ylhäisessä yksinäisyydessään omaksuneet melko erikoisen katsantokannan niin hengellisesti kuin maallisestikin. He uskoivat itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan asettaneen heidät tähän paikkaan, ja eräässä mielessä itse kukin piti tätä kylää eräänlaisena "Jumalan kukkarona". Täällä jokainen tunsi olevansa lähellä Jumalaa, joka niin suuresti oli pitänyt huolta omistaan, vaikka puute olikin jokapäiväinen vieras jokaisessa kylän talossa. Mutta siitä huolimatta luotettiin Jumalaan, ja niin kuin täällä päin maailmaa oli tapana, ehkä vieläkin enemmän armolliseen ja pyhään Mariaan, joka niin lempeästi piti kyläläisten puolta "hiukan vihaisemmin suhtautuvaa Poikaansa" vastaan, tai miten sen nyt sanoisi.

Vaikka tämä kertomus hyvin suuressa määrin tuo esiin jotakin vähemmän vakavasti otettavaa katolista uskonnäkemystä kohtaan, ei se missään suhteessa jätä ulkopuolellensa niin omahyväisiä protestantteja, jotka omalta puoleltaan tekevät itsensä ehkä vieläkin naurettavammiksi tiettyjen asioiden kohdalla, erikoisesti kun huomioidaan heidän ylemmyyden tunteensa hengellisissä asioissa.

Juuri tuona aikana mitä erikoisimmat opit ja ajatukset valtasivat alaa kristikansan keskuudessa Hopeajärvenkin kylällä. Johanneksen mielen täyttivät murheella nämä erilaiset profetiat ja julistukset, jotka vuodesta toiseen saivat hiukan erilaisen muodon, mutta jotka todellisuudessa aina olivat peräisin aivan samasta lähteestä: ihmismielen käsittämättömistä koukeroista, jotka saivat hurskaatkin ihmiset, ja erikoisesti heidät, uskomaan kaiken tulevan Jumalasta, siitäkin huolimatta, etteivät nämä asiat missään suhteessa täyttäneet Sanan kriteeriä: kuinka voisi olla Jumalasta jokin sellainen profetia tai ennustus, joka ei toteutunutkaan!?

Juuri tuona syksynä Johannes oli erikoisen murheellinen kaiken vääristyneen hengellisyyden johdosta. Ihmiset uskoivat aivan käsittämättömiä asioita, jotka vaihtelivat äärilaidasta toiseen. Ihmiset tuntuivat kadottaneen täysin terveen harkintakykynsä, ja niinpä palvottiin ja uskottiin jotakin täysin mieletöntäkin, kunhan se vain tuotti uskonnollista tyydytystä. Niin, ihmiset uskoivat melkein mitä tahansa, tai oikeammin sanottuna, aivan mitä tahansa! Sen tähden kerrottakoon tämä tarina tuon korkealla vuoren rinteellä sijaitsevan hurskaan kylän pikku aasista, josta tuli mitä suurimman "herätyksen" keskipiste.

Kylän muodosti muutama kymmentä vanhaa, osaltaan liuskakivistä rakennettua, lähes kahdensadan vuoden ikäistä taloa, joita vuosikymmenien ja -satojen kuluessa oli välttävästi korjattu edes jonkinlaisen elintason säilyttämiseksi. Luonnollista on, että katot oli jouduttu uusimaan useaan kertaan, ainakin kertaalleen jokaista sukupolvea kohti, sillä täällä vuorilla säät olivat ajoittain hyvin armottomat.

Niin kuin jo mainittiin, ei kylällä ollut yhtään ainoata autoa, sillä jossakin määrin tämä eristäytynyt joukko seurasi samoja periaatteita kuin muutamat amerikkalaiset uskonyhteisöt: ei luotettu kehitykseen ja nykyaikaiseen tekniikkaan, sillä kaikki se oli, niin kuin uskottiin, jumalatonta ja väärää. Tosin oli silloin tällöin joku asukkaista hankkinut mopedin, se kun oli paheellista autoa niin paljon pienempi, mutta kerta toisensa perään oli jouduttu toteamaan, että sillä oli lysti lasketella alas kylälle, mutta jo muutama vuorelle kipuaminen oli siinä määrin koetellut pientä moottoria, että nyt useammassakin pihavarastossa pölyyntyi suhteellisen siistin näköinen "prätkä" kiinnileikanneine moottoreineen.

Todellisuudessa oli hyvä, että tämä joukko tunsi tekevänsä oikein kieltäytyessään nykyajan houkutuksista, sillä tuskin olisi mikään auto pitemmän päälle pystynyt välttämään rotkoon syöksymisen näillä todella mutkaisilla serpentiiniteillä. Niinpä paras mahdollinen kulkuneuvo oli apostolin kyyti tai hevoskärryt.

Yksi tämän kylän uskollisimmista asukkaista oli Giovanni perheineen. Hänen siisti ja huolella hoidettu talonsa sijaitsi melkoisen keskellä kylää, ja hän oli itseoikeutettu jäsen asukasneuvostossa, jonka päänä oli kylän vanhin mieshenkilö, pitkäpartainen patriarkka. Niin, neuvoston jäsenen tuli huolehtia maineestansa ja asemastansa kylän merkkihenkilönä. Niinpä Giovanni pyrki kaikessa noudattamaan vuosisataisia perinteitä ja tapoja, joita oli seurannut sukupolvi toisensa perään.

Mistä tämän kylän asukkaat elivät, sitä ei kukaan osannut todella sanoa. Tietysti voidaan heti arvata, mitä ilkeämieliset Hopeajärven kyläläiset asiasta ajattelivat; hurskaathan elivät siitä yhdestä asiasta, mitä ei tässä ole soveliasta mainita! Mutta todellakin, ajatellen kylän asemaa eristäytyneisyydessään, oli kysymys heidän toimeentulostaan enemmän kuin oikeutettu. Ainoa merkittävä elinkeino oli vuohien ja lampaiden pitäminen, ja oli joillakin lehmiäkin, mutta muuten ei maatalouden harjoittaminen onnistunut noilla niin jyrkillä vuorenrinteillä. Taisi olla Giovanni ainoa etuoikeutettu, jolle oli sattunut melkoinen pläntti peltomaata, jolla kasvoi suurin osa koko kylän talveksi talteen saatavasta heinästä.

Luonnostaan on ymmärrettävää, että Giovannilla oli perhe, ja vaimo useiden muiden kylän naisten tavoin oli saanut nimen Maria, taivaallisen esikuvansa mukaisesti. Niin kuin myöskin on ymmärrettävää, harrasteiden puutteellisuutta ajatellen, oli jokaisella vielä keski-ikäänsä ylittämättömällä pariskunnalla melkoinen liuta lapsia, joista joka toinen tyttöpuolinen oli nimeltään Maria, joka toinen poikalapsi Petrus tai Paulus.

Miksi kylä sitten kuihtui kuihtumistaan, kun kerran jälkikasvua oli tällainen määrä? Ankarasta uskonnollisesta kasvatuksesta huolimatta lähes jokainen täysi-ikäisyyden saavuttanut kasvatti jätti kylän ja muutti muualle vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Ja olisiko tässä ollut se salaisuus, mitä niin ankarasti laaksossa pohdittiin? Ilmeisestikin nämä kotoaan pois muuttaneet lapset lähettivät kuukausittain rahaa vanhemmillensa, niin että nämä saattoivat saapua Hopeajärven kylälle tarvikehankinnoilleen, keskimäärin kerran kuukaudessa.

Giovannin kotona kaikki oli yksinkertaisen karua, karuja olivat huonekalut, sitä samaa oli koko rakennus eläinsuojineen. Toisessa päässä taloa asuivat ihmiset, toisessa päässä eläimet: kymmenkunta vuohta, muutama lammas, kaksi lehmää, tusina kanoja kukkoineen, ja kukapa muu, kuin sitkeä ja kuka tietää kuinka monta vuotta vanha pikku aasi, joka oli tämän perheen vetojuhta niin pellolla kuin kylämatkoillakin. Giovannin perheen arvoa kyläläisten silmissä ei yhtään laskenut se seikka, ettei heillä ollut hevosta, sillä olihan aasi eräänlainen pyhä eläin; itse Mestari oli ratsastanut aasilla!

Todellisuudessa ei aasilla ja kylän hevosilla ollut suurtakaan eroa, sillä yksikään näistä kaviollisista otuksista ei ollut todellinen hevonen, vaan kaikki olivat jonkinlaisia hevosen ja ponin risteytyksiä. Mutta kaikki olivat ahkeria työjuhtia, sillä kylällä ei kukaan laiskotellut, ei sen paremmin ihmiset kuin eivät eläimetkään. Toimeliaisuus oli ainoa elinmahdollisuus täällä karussa ilmastossa, karulla seudulla. Niin, ihmisetkin olivat karuja!

Sinä syyskesänä oli Giovanni korjannut talteen ennätysmäärän heinää, niin että siitä oli jaettavaksi koko kylälle. Yhteistuumin oli kylän työkykyinen väki ollut talkoissa, ja nyt oli viimeinenkin heinäkuorma ajettu kylän varastoihin. Tänään kerättäisiin kaikki seipäät pelloilta, ja illalla olisi sadonkorjuujuhla, missä kiitettäisiin Luojaa tästä erinomaisesta heinäsadosta. Ja samalla kiitettäisiin myöskin kylän omaa suojelupyhimystä ja pyhää Mariaa kaikesta siitä hyvästä varjeluksesta, mikä oli ollut kylän yllä. Mutta kuka olisi osannut aavistaa, mitä oli odotettavissa vielä tänä samaisena myöhäiskesäisenä, aurinkoisena päivänä! Niin, kukaan ei ollut osannut varautua siihen, mikä nyt olisi vaikuttava koko kylän elämään niin traagisella ja kokonaisvaltaisella tavalla!

Niin kuin aina ennenkin, kautta vuosikymmenien, oli nytkin yhteistuumin koottu kaikki heinäseipäät Giovannin aasin rattaille, jotta tämä vetäisi ne pihalla olevaan suojakatokseen. Väki oli hartaalla tuulella, ja viimeisiä seipäitä kärryille aseteltaessa itse kukin ajatteli tulevaa iltaa ja sadonkorjuujuhlaa. "Kiitos Maria, kiitos suojelupyhimyksemme!" kuului hurskaiden palvojien suista. "Ole siunattu, ole siunattu!" lausui kättänsä kohottaen paikalle hevosrattailla tuotu kylänvanhin, ja sipaisi Giovannin aasin harjaa. "Ole siunattu, sinä pyhän kuorman kantaja, sinä, joka kannoit meidän Herraammekin!" Tämän kuulevat eivät yhtään epäilleet, etteikö olisi ollut mahdollista sekin, että juuri tämä samainen aasi oli aikanaan kantanut pyhää kuormaansa!

Tiepahanen pellolta alas kylälle oli tänä vuonna kärsinyt tavallista vilkkaammasta liikenteestä, niin että paikoitellen kärrynpyörien irrottama maa oli valunut sateen mukana reunan yli rotkoon. Mutta hurskaassa tunnelmassaan Giovanni ei ajatellut näin maallista asiaa, vaan illan juhla mielessään hän hiukan riehaantui onnelliseen tunnelmaan, nykien ohjaksista tavallista voimallisemmin. Niin, normaalisti aasia ei ohjastettu, vaan sitä saatettiin vierellä kävellen, mutta nyt oli Giovanni noussut seiväskasan päälle. Huomaamatta kipitti aasi jo sellaista vauhtia, että tottumatonta olisi kauhistuttanut koko näky korkeine kuormineen ja sen päällä keikkuvine kuskeineen, sillä ajoittain tie kulki kymmenien metrien pudotusten yläpuolella. Mutta kuin ihmeen kaupalla kaikki meni hyvin kunnes... Hirvittää kertoakin siitä, mitä silloin tapahtui!

Giovanni aaseineen oli ehtinyt onnellisesti jo melkein jyrkästi laskeutuvan tien alapäähän, kun täydessä vauhdissa kipittävän aasin eteen ilmestyi kuin taiottuna suuri, vihaisesti haukkuva koira. Liekö ollut aasikin hurskaan juhlan odotustunnelmissa ravatessaan rinnettä alas noin hirvittävällä vauhdilla, mutta joka tapauksessa oli nykyhetkeen herääminen sellainen shokki tälle viattomalle luontokappaleelle, että se vaistomaisesti löi kaikki jarrut päälle, väistäen siihen suuntaan mistä koira ei ollut tullut. Ja juuri siinä paikassa oli tien reunassa suuri kivi, johon kärryn etureuna iskeytyi suurella voimalla. Ja voi hirvitystä, voi kauhistusta, mitä siitä seurasi! Sitä on vaikea kertoa, sillä se on jotakin niin hirvittävää, sanoin kuvaamatonta!

Kuka voisi todellakaan kuvitella sitä, mitä nyt seurasi?! Voi, voi ja kymmenen kertaa voi, sata kertaa voi! Se oli niin kamalaa, niin sydäntä särkevää, ettei siitä voi kertoa! Mutta koska olemme luvanneet kertoa tämän tarinan, on kirjoittajan pakotettava itsensä kuvailemaan se tragedia, murhenäytelmä, joka nyt esitettiin tuossa pienessä kylässä, aivan odottamatta, kuin salamana kirkkaalta taivaalta!

Kuka voi kuvitella mitä tapahtuu, kun äkkipysäytetään etulaidaton kärry ja yli metrinen kasa teräväpäisiä heinäseipäitä suureen kiveen, joka ei anna tuumaakaan periksi? Ketä ei jo nyt alkaisi repiä sydämestä ja raadella kalmankourilla selkäpiistä? Giovanni lensi kuin leppäkeihäs kuorman päältä kauas ylitse aasin pään, kovalle, soraiselle tielle. Mutta millainen varjelus olikaan tuolla miesparalla, sillä hän selvisi verisillä käsillä ja revenneillä vaatteilla, kuin ihmeen kaupalla! Siitä hän nyt sopersi kiitosta Herralle maassa pitkällään, tajuamatta vielä koko tilanteen kauheutta. Puolitajuttomana hän kuuli kuin ylimaallista pasuunan soittoa, uskoen sittenkin kuolleensa ja saapuneensa taivaallisen Jerusalemin muurin juurelle.

Mutta hetken kuluttua tuo pasuunan ääni ei enää ollutkaan niin riemullista, onnellista, vaan kauhistuttava herääminen valtasi maassa makaavan miesparan! Giovanni oli selvinnyt melkoisen vähin vaurioin tuosta ilmalennostansa, mutta aasi, aasiparka! Kuka kykenee kertomaan tätä tarinaa edelleen? Kuka voi jatkaa sydämen särkymättä? Ei, kertomus on pakko lopettaa, sillä on liian kauhistuttavaa kuvata sitä, mitä oli tapahtunut samanaikaisesti Giovannin ilmalennon kanssa!

Lupasimmeko kertoa tämän tarinan? Lupasimmeko todella? Ei sitten auta mikään muu, kuin yrittää tehdä se mahdollisimman tuskattomasti, ilman liiallista tunnetta. Kokonainen kärrykuorma heinäseipäitä, terävämpi kärki kohti aasin... voi, voi, voi... aasin niin hauskasti heilahtelevaa peräpäätä! Voi kauhistus, kauhistus... kauhistus! Kuka voi kuvitella tapahtuneen hirvittävyyttä? Puoli metriä, niin, leveydeltään noin puoli metriä elävää, tuntevaa aasin peräpäätä, kaikkine tarpeellisine aukkoineen ja herkkine osineen! Ei, kukaan ei voi kuvitella sitä infernaalista kiljuntaa ja huutoa, tuskan parkunaa, mitä aasiparka tuossa hetkessä päästi ulos suuresta reiästään etupäässä! Jokainen vielä useamman sadan metrin päässä vuorenrinnettä alaspäin tarpova kyläläinen olisi muistava nämä hetket elämänsä loppuun asti jonakin todella hirvittävänä, helvetillisenä! Niin, tuollaista huutoa olisi varmaankin huutava yhteensä sata kadotettua sielua syöksyessään helvetin liekkeihin, siitä olivat kyläläiset varmoja!

Aasi parka, lujasti kiinni valjaissaan, ei päässyt pakoon tätä hirvittävää tilannetta, ja siinä rimpuillessaan se vain pahensi tilaansa. Giovannin jalat eivät kantaneet, rinnettä alaspäin rientävät auttajat olivat vielä kaukana, ja eläinparka kiljui ja kiljui tuskassansa! Kuka auttaisi, kuka pelastaisi tämän viattoman luontokappaleen?

Tämä hirvittävä kallabaliikki oli kuultu kylälläkin, minne muutama asukas oli jäänyt valmistelemaan illan juhla-ateriaa. Niinpä oli yhdelle paikalle rientäneistä naisista terävä leikkuuveitsi unohtunut käteen kuin taivaallisesta johdatuksesta. Muutama nopea vetäisy, ja aasi oli vapaa hirvittävistä kahleistansa. Vieläkin tuskaisena, irronneista seipäistä huolimatta, se peräpää verta valuen sinkoutui kuin rakettien heittämänä kohti kylää ja pilttuutansa, missä se väsymättä jatkoi tuskaista vaikerrustansa. Niin, kuka kykenisi kuvaamaan eläinparan tuskaa ja valitushuutoa? Kuka ylipäätänsä on kuullut, millaista ääntä aasi pitää jo itsepäisyytensä hetkinä, saati sitten tällaisen tuskan hetkellä?

Ymmärrettävää on, että koko kylä oli kuin yhtä särjettyä sydäntä tämän kärsivän eläinparan puolesta. Ilojuhlasta muodostui surujuhla, eikä kenellekään maistunut herkullinen illallinen. Giovanni vaimonsa kanssa vietti koko illan ja seuraavan yönkin aasiparan pilttuussa, köytellen vanhoista vaatteista tehtyjä siteitä eläinraukan takalistoon verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Aasiparka valitti koko illan ja osan yötäkin ennen kuin uupuneena rojahti pitkälleen oljillensa!

Selviäisikö tämä kärsivä luontokappale tästä koettelemuksestansa? Koko kylä rukoili aasin puolesta niin hartaasti, ettei tuskin koskaan ollut kohonnut sellainen rukoustulva pyhän Marian eteen Jeesukselle esitettäväksi tämän hirvittävän tapahtuman korjaamiseksi. Tuskin kukaan vetosi kylän omaan suojeluspyhimykseen, sillä nyt tämä oli mitä ilmeisimmin ollut tarkkaamaton salliessaan jotakin tällaista tapahtua, vaikka juuri oli pellolla pyydetty nimenomaan hänen varjelustaan!

Koko kylänväen sydämet olivat syrjällään usean päivän ajan. Selviäisikö aasiparka hirvittävistä, terävien seipäiden aiheuttamista haavoista? Yksi noista kauhistuttavista peitsistä oli tunkeutunut syvälle strategiseen paikkaan, niin että eläinparka tuskin koskaan tulisi olemaan entisensä, niin ainakin ajatteli vuorokausia unta silmäänsä kunnolla saamaton Giovanni, välillä aasin viereen pahnoille torkahtaen. Jatkuva virta ihmisiä kuin salavihkaa kulki eläinsuojan avoimen ikkunan ohitse, luoden silmäyksen maassa ketarat suorana makaavaan aasiin, ja sen vieressä kuorsaavaan isäntään. Ei, ei, päätään puistellen poistuivat tarkkailijat paikalta, toivonsa menettäneinä!

Toivo alkoi todellakin olla mennyttä, kun eräänä päivänä Giovanni heräsi siihen, kun aasin kavio töytäisi häntä rintaan. Aasi yritti nousta seisomaan, valittamatta, vinkumatta. Isännän sydän pamppaili epätietoisuudessa. Mitä tämä merkitsi, oliko ihme tapahtunut? Oliko aasi parantunut kuin ihmeen kaupalla?

Giovanni riensi noutamaan ämpärillisen raikasta vettä, mitä aasi siemaili kuin nääntyvä erämaasta saavuttuansa. "Vaimo, vaimo! Vaimooo!" huusi mies täyttä kurkkua! Tätä ei voinut olla kuulematta koko kylä, ja niinpä pahaa aavistaen itse kukin hylkäsi askareensa rientääkseen paikalle kuulemaan murheen viestiä. Mutta millainen riemu puhkesikaan, kun selvisi että aasiparka oli noussut seisomaan ja juonut ämpärillisen vettä! Mutta koettelemus ei vielä ollut ohitse. Aina kun tuli aika päästää pois harmaakarvaisesta ruhosta se luonnollinen poistuma, mitä ei voida välttää, voitiin jälleen kuulla tuskaista vinkunaa. Niin, olihan luonnollista, että nämä niin tarpeelliset värkit olivat vahingoittuneet tuossa hirvittävässä hetkessä!

Aasiparka joi, söi jotakin, mutta laihtui aivan silmissä! Jännitys ei ollutkaan ohitse, sillä kuka tuollaista kestäisi pitemmän päälle? Mutta kyläläiset muistivat aasiparkaa, tuota pyhää otusta, päivittäin ja hetkittäin, niin että sunnuntaisissa kokoontumisissakin ihmisten mielen täytti vain yksi asia: "Maria hyvä, auta meidän pientä aasiparkaamme, ja suojeluspyhimyksemme, auta sinäkin, kun kerran annoit tämän tapahtua!"

Useita viikkoja oli jo kulunut, kun aasiparka aivan kuin jollakin tavoin uudistuneena astui ulos eläinsuojan ovesta aurinkoiselle pihalle, minne oli puhtaitten vaatteiden päälle levitetty herneitä kuivamaan talven varalle säilömistä varten. Niitä tuo viaton luontokappale nyt alkoi nuoleskella suuhunsa ruokahalun kasvaessa aivan silmissä. Talonväki oli askareissansa, niin että tämä ahmiminen saattoi jatkua hyvän tovin kenenkään häiritsemättä. Kun emäntä astui pihalle noutaakseen vettä, osui katse ateriointiaan suorittavaan eläinparkaan. "Siunakkoon, siunakkoon!" kuului emännän suusta. Ensimmäinen ajatus oli häätää tuo elikko pois puuhastaan, sillä menneinä vuosina se usein oli karannut tähän kiellettyyn toimeen, mikä oli katsottu hyvin pahaksi. Olihan herneet tarkoitettu ihmisten talvella syötäväksi! Mutta sitten emännän sydän suli hänen muistaessaan tilanteen todellisen laadun. "Oi rakas, oi rakas, sinähän tulet terveeksi!", hoki hyväsydäminen nainen, ottaen aasia kaulasta kiinni.

Kaikessa tässä ei nyt ole mitään niin eriskummallista, eihän? Tällaistahan voi sattua missä tahansa siellä missä on aaseja? Eikö vain? No niin, tähän ei perustukaan tarinamme erikoislaatuisuus, vaan johonkin aivan muuhun, mistä kohta olemme kertova.

Herneet oli siis tarkoitettu ihmisten ravinnoksi, mehevää rokkaa varten kylminä talven päivinä, siansorkilla maustettuna. Mutta nyt, riemastuneena tästä eläinraukan toipumisesta, päätti Giovanni vaimonsa myötävaikutuksella, että eläinparan oli saatava hyvitystä kärsimyksellensä, joka sitä oli kohdannut, osaltaan ihmisen vaikutuksesta. Seuraavina päivinä olisi aasiparka saava herneitä niin paljon kuin se jaksoi syödä, vedessä liotettuina, pehmenneinä. Ja nyt, lukijani, tuskin osaat arvata, vai osaatko, mitä alkoi tapahtua tässä jumalaapelkääväisessä kylässä?! Alkoi tapahtua ihmeellistä, erikoista, taivaallista, koko kylän elämää muuttavaa, laajakantoista. Ihme toisensa perään olisi nyt koskettava tämän monen mielestä jumalanhylkäämän kylän elämää!

Aasiparka tointui päivä päivältä yhä enemmän ja alkoi heiluttaa iloisesti korviansa. Giovanni hyväili ja harjasi sitä kuin parastakin juoksijahevosta. Onnen tunne läikehti hänen sisimmässänsä, ja koko kylän kanssa oli kannettu valtava määrä kukkasia kylän suojeluspyhimyksen kuvan juurelle pyhätössä. Kuka todella oli auttanut, Maria vai pyhimys, sitä ei toki tiennyt ihminen, mutta nyt tuntui luonnollisimmalta kantaa kukat pyhimyksen kuvan juurelle, sillä kylän ainoa Marian kuva oli huomattavasti pienempi kuin tämän pyhimyksen kookas kipsipatsas.

Se oli aurinkoinen, raikas syyspäivä, kun kaikki alkoi. Aasiparka oli hyvää vauhtia toipumassa, ja seisoi nauttimassa aamuateriaansa. Niin, luonnollisestikin vedessä liotettuja herneitä, tai paremminkin sanottuna hernesoppaa, sillä viime päivinä oli emäntä alkanut jonkin aikaa keittää tuota liuosta, jotta se olisi maistunut paremmalta aasiparan suussa. Giovanni oli juuri alkanut lapioida aasinlantaa olkien seasta, kun hän kuuli sen ensimmäisen kerran. Se oli jotakin sellaista, mitä hän ei koskaan aikaisemmin elämänsä aikana ollut kuullut. Se kaikui sieltä, missä aasi oli, oven luota eläinsuojan ulkopuolelta.

Giovanni ei ollut varma korviinsa kantautuvasta äänestä, mutta sen hän tiesi, ettei milloinkaan aikaisemmin ollut kuullut sitä. Otsa kurtussa hän asteli varovaisesti aasin luokse, sivellen sitä kädellänsä kaulalta. Ulkona oli kuultavissa kaikki se, mitä normaalistikin kantautui ihmiskorvaan syksyisinä, aurinkoisina päivinä. Mutta tämä äsken kuultu ääni ei ollut tullut kaukaa, vaan aivan läheltä, sieltä, missä aasiparka oli!

Giovanni oli jo aikeissa astua takaisin keskeyttämäänsä askareeseensa, kun se jälleen kuului. Totisesti, aasi sanoi jotakin! Lapio putosi miehen kädestä tämän rientäessä noutamaan vaimonsa paikalle. Oliko hän tulossa hulluksi, sen hän nyt halusi tietää vaimoltansa. "Rakkaani, rakkaani, kuuntele sinäkin! Kuuletko sinä sitä mitä minäkin, vai olenko tulossa hulluksi!?"

Aviopari oli suoranaisesti pyhän pelon vallassa seisoessaan siinä aterioivan aasin vieressä. Kaikki mitä oli kuultavissa, oli aasin äänekäs höriminen tai maiskutus sen nauttiessa tästä erinomaisesta ateriastansa. Kuka olisi uskonut, että nyt hänelle tyrkyttämällä tyrkytettiin sitä, mitä nauttimasta hänet aikaisemmin oli huutaen ja lyöden karkotettu!

Nyt he kuulivat sen molemmat! He kuulivat sen, ja pyhä kauhistus valtasi avioparin, niin että nämä toisiinsa katsoen olivat langeta polvillensa! Aasi puhui, aasi puhui, siitä ei ollut epäilystäkään! Mutta kuinka se saattoi puhua, kun turpa koko ajan oli hernerokkaämpärissä?

Koko maailma pysähtyi nyt tuossa kylässä, tuon talon pihamaalla. Veri seisahtui miehen ja vaimon suonissa, sillä he kuulivat sen jälleen kerran. Totisesti, aasin peräpäästä kuului niin selvä ääni, ettei sitä kukaan voinut epäillä! Mutta mitä tuo ääni sanoi? He eivät milloinkaan elämänsä aikana olleet kuulleet jotakin sellaista, mikä ei selvästikään ollut tästä maailmasta. Joku olisi voinut väittää, että aasi pieraisi, mutta se olisi ollut vain ilkeämielistä panettelua. Tokihan saattoi tällainen epätavallinen ravinto aiheuttaa eläinparalla niin kuin ihmisilläkin, tavallista voimallisempaa kaasun muodostusta, mutta tämä ei ollut mitään normaalia kaasun päästämistä, siitä todisti itse ääni!

Varovasti muutaman askeleen aasin peräpäätä kohti ottaen oli aviopari pelkkänä korvana. Pää kallellaan he kumpikin, molemmin puolin aasiparkaa, pinnistivät kuulonsa äärimmilleen; voiko todella olla totta se, mitä he kuulivat? "Pyhä taivas, pyhä Maria!", nyt he kuulivat sen niin selvästi kuin vain kuulla voi, ilman minkäänlaista epäilyksen häivää! "Prreetttrvus!" Ja vielä toiseenkin kertaan: "Ppreetrruus!" Vaimoparka oli pyörtyä siihen paikkaan! Giovannin jalat olivat pettää hänen allansa. Hänen oli pakko ottaa tukea tämän pyhän eläimen harmaasta, karvaisesta selästä. Miten he olivat ansainneet sen, että saivat kaiken tämän kokea!? Neuvottomuuden ja sanoinkuvaamattoman riemun tunteet velloivat sekaisin tämän avioparin sisimmässä! Halleluja! Heidän aasinsa oli kaiken kärsimyksensä kirkastamiseksi saanut yliluonnollisen lahjan, palkkion suurista tuskista ja ahdistuksista! Siitä oli tullut taivaallinen sanansaattaja, sillä mitä selvimmin se oli jo useaan kertaan kuuluttanut saman asian: "Pietari, Pietari!" (saksankielellä "Petrus").

Sanoma tästä suuresta ihmeestä ja etsikonajasta levisi hetkessä koko kylän tietoisuuteen, niin että muutaman tunnin sisällä koko kylä oli kokoontunut Giovannin pihalle. Tämän ihmeen todistajien määrä lisääntyi siis nopeaa vauhtia, sillä melkein säännöllisin väliajoin voitiin tämän siunatun luontokappaleen kuulla päästävän ilmoille tuon siunatun sanan "Pietari!" Mitä tämän sanoman tarkoitus kokonaisuudessaan oli, se olisi varmastikin selviävä oikealla ajalla, mutta nyt ei ollut tärkeätä suurempi valaisu, vaan se yksinkertainen asia, että tässä viaton, kärsinyt luontokappale puhui korvin kuultavalla äänellä! Ei ollut mitään merkitystä myöskään sillä, miten paljon konsonantteja tuo sana sisälsi eri ilmaisukerroilla, sillä mitä useampaan otteeseen väkijoukko tuon äänen kuuli, sitä selvemmin se kerta kerralta kuului jokaisen korvissa: "Pietari, Pietari!"

Jonkin ajan kuluttua aterioinnin loppumisesta sanomien tulo lakkasi, ja aasi kävi pitkälleen olkikasaansa aurinkoiselle talonseinustalle.

2. Luku

Tämän päivän kokemusten jälkeen ei pikku kylä ollut entisensä. Eläinsuojan seinustalla makoileva, tyytyväisesti huokaileva pikku aasi tuskin lainkaan käsitti mitä sen ympärillä tapahtui. Se ei tajunnut olevansa jokaisen kylän jäsenen jakamattoman huomion kohteena, eikä se millään tavoin antanut ympärillä seisoskelevan väkijoukon häiritä päivälepoansa. Ainoa mistä se todella ymmärsi jotakin, oli kuhmurainen, sangaton ämpäri, joka nyt parin päivän ajan oli täytetty sen herkulla, vihreällä ja makoisalla hernemössöllä, mitä Giovannin vaimo sille keitti. Mikä oli elukkaparan ollessa, kun takapäätäkään eivät enää tuon hirvittävän päivän muistona olevat arvet särkeneet!

Niin, aasiparka oli hyvää vauhtia toipunut tuskaistakin tuskaisemmasta kokemuksestansa. Tosin ei takapäässä kaikki ollut entisellänsä, mutta nyt ei enää sattunut tuo niin jokapäiväisen pakollinen paineen hellittäminen, sillä aika oli tehnyt tehtävänsä, parantanut niin tarpeelliset värkit. Mutta niin kuin nyt tänä aurinkoisena syyspäivänä selvästi voitiin todeta ympärillä sankoin joukoin seisoskelevasta kylän väestä, oli luonto tehnyt temppunsa, kepposensa tälle niin suurella rakkaudella hoivatulle lemmikille. Mutta tästä älkäämme puhuko ääneen, sillä kukaan kyläläisistä ei osaa oikealla tavalla yhdistää nyt tapahtunutta suurta ihmettä tuohon muutaman viikon takaiseen hirvittävään katastrofiin!

Todellakin, nyt valitsemme seuraavien päivien ja viikkojen ajaksi mahdollisimman hyvän aitiopaikan seurataksemme tätä "jumalallista etsikonaikaa" tuon hyljeksityn ja melkein unohdetun kylän elämässä. Totisesti, suuret muutokset olivat alkaneet ilmoittaa saapumisestansa tähän kohta unohtumattomaksi tulevaan yhteisöön.

Pitäkäämme visusti salaisuutena tietomme tämän pikku aasiparan anatomiasta, sillä miksi pilaisimme vilpittömien ja yksinkertaisten ihmisten ilon asettamalla kyseenalaiseksi suuren ihmeen tapahtumisen? Onhan todella suuri ihme, että aasiparka oli selvinnyt hengissä tuollaisesta koettelemuksesta, joka ihmisraukan olisi varmasti tappanut julmuudellaan ja peruuttamattomuudellaan. Mutta aasi oli päässyt onnensa kukkuloille, sillä tie sen sydämeen ilman epäilyksen häivääkään kulki tuon kuhmuraisen peltiämpärin kautta. Mitäpä tuosta, jos peräpäässä kaikki ei ollut ennallaan! Mitä tuosta, jos ilmavaivat kieltämättä aikaansaivat ihmiselle ennen kuulumattomia ääniä, "sanomia"! Mitä tuosta, jos hassusti lerpahtaneet peräsuolen ja sulkijalihaksen revenneet jäännökset olivat kuroutuneet yhteen normaalisti tunnettua eläimen anatomiaa pilkaten!

Kuka voisi sanoin kuvata sitä odotuksen ja kärsimättömyyden ilmapiiriä, mikä vallitsi tuolla talojen välisellä aukealla ihmisten kurottautuessa kunnioittavan etäisyyden päästä kohti tätä nöyrää ja oljilla lepäilevää sanansaattajaa! Voidaan hyvin kuvitella, ettei yksikään ihmeiden jatkumista odottava kyläläinen kuullut ainoankaan linnun laulavan, ei kuullut tuulen huminaa, ei läheisen kosken pauhinaa. Ei, vaikka jokaisen korvat olivat pinnistetyt äärimmilleen, niin että olisi voinut kuulla neulasen putoavan kuusen oksalta. Tällainen on ihmisen mieli, se kuulee vain sen, mitä se haluaa kuulla, ja nyt ei paikalla oleville ihmisille ollut mitään merkitystä sillä, mitä ympärillä olevassa luonnossa tapahtui, tai mitä vieressä seisova kyläläinen rapisteli. Tuskin on milloinkaan aikaisemmin nähty niin tarkkaavaista kuulijakuntaa, niin valmiina kuulemaan, omaksumaan, vastaanottamaan — mutta hiljaisuus oli mieltä masentava!

Aurinko lämmitti yllättävän suloisesti ottaen huomioon syksyn saapumisen, mutta täällä oltiinkin vuorella, parin tuhannen metrin korkeudessa. Ihmiskunnan saasteet eivät vielä himmentäneet tämän hurskaan kylän auringon loistetta, niin että asukkaiden tavattomaksi mielipahaksi aasi ei moneen tuntiin ollut hievahtanutkaan paikaltansa, oli vain heilauttanut muutaman kerran korviaan, maiskauttanut turvallansa. Se nautti koko olemuksellaan hyvän aterian mukanaan tuomasta turrasta hyvänolosta, mitä auringon lämpö täydensi sellaisella tavalla, että aivan kyläläisten ajatuksia vastaavasti se oli kuin "taivaassa". Niin, eikö taivaallisen sanansaattajan tullutkin olla kuin "taivaassa"?

Uskokoon sitä kukaan tai ei, mutta aivan yhtä sitkeästi kuin aasi makasi liikahtamatta oljillansa, aivan yhtä hellittämättömästi seisoi kylän väki kaikki nämä aurinkoiset ja lämpimät hetket tämän harmaan karvaturrin ympärillä, ilman että edes pienimmät lapset olisivat hälinällään harrasta ilmapiiriä häirinneet! Jos ulkonaisesti kaikki sujui käsittämättömän rauhallisesti ja kärsivällisesti, kävi sitäkin suurempi kamppailu itse kunkin odottavan sisimmässä. Kukaan ei sitä varmastikaan milloinkaan tahtoisi tunnustaa, mutta hetkittäin suoranainen viha oli vallata ulkonaisesti näkymättömän kärsimättömän mielen, sillä jalat alkoivat puutua, selkää alkoi särkeä, nälkä kurni suolissa, jano paahtoi säälimättömästi — eikä tämä kirottu elukka hievahtanutkaan, ei nähnyt pienintäkään vaivaa jatkaakseen tehtävänsä suorittamista!

Yhden ja toisen mielessä käväisi lukuisa määrä erilaisia ajatuksia siitä miten havahduttaa tämä sanansaattaja jo aivan liiallisesta levostansa, sillä olihan sen ympärillä näin otollinen ja odottava kuulijakunta. Mutta kenelläkään ei ollut rohkeutta puuttua näin merkittävän olennon lepoon.

Yhtäkkiä ajautui kuitenkin lempeän taivaan sinen keskellä valkoinen pilvenhattara auringon ja vuorenrinteen välille, niin että pihalla kävi viileä ilmavirtaus. Itse kukin näin kauan paikalleen jähmettynyt pyhiinvaeltaja tunsi kylmän puistatuksen jäykistyneissä jäsenissänsä ja selkäpiissänsä, ja ei jäänyt tästä vaikutuksesta osattomaksi pikku aasiparkakaan, joka nyt joukon suureksi helpotukseksi nosti päätään oljilta, vilkaisten kohti auringon eteen tunkeutunutta pilveä. Tosi on, ajatteli se varmaankin, nyt on hetki hiukan jaloitella, ja... ja... Niin, niin, sydän oli avoinna tällä viattomalla luontokappaleella, ja kuin tämän ajatuksen siivittämänä se tuossa tuokiossa seisoi kaikilla jaloillaan, kääntyen kohti seinustalla makaavaa peltiämpäriä. Väkijoukossa kuohahti, sillä nyt jokainen käsitti sen suuren häpeän, joka kohdistui kaikkiin paikalla oleviin! Olihan toki ensisijaisesti Giovannin asia pitää huoli palvelustaan suorittavan sanansaattajan kaikista tarpeista, mutta olisihan nyt sentään edes jonkun pitänyt tajuta huomauttaa tämän vaimolle siitä, ettei näin tärkeän olennon syömäastia hetkeksikään saanut tyhjentyä!

Giovannin vaimo huomasi kaikkien katseiden kohdistuneen häneen, ja häpeän puna levisi kuin tulinen hohde hänen kasvoilleen ja rintaan. Juoksujalkaa hän riensi ämpärin luokse, nappasi sen käteensä ja kiiruhti hernekaukalolle. Hyvänen aika sentään, pohjalla oli enää korkeintaan puoli ämpärillistä, vaikka sinne koko ajan oli kaadettu pihalla kuivattuja herneitä! Mutta, mutta, olihan näköjään suuri ero siinä, mitä Giovannin perhe söi talven aikana, ja ensimmäistä kertaa todella tämän herkullisen mössön makuun päässeellä aasilla! Niin, tämä eläinparka oli ahminut suruunsa perheen koko talven herneannoksen, niin että viimeiset olivat nyt tässä! K

Aasin ollessa nyt hereillä rohkeni väkijoukkokin hiukan hälistä. Jokaisella oli hirmuinen nälkä, sillä ainakin kaksi ruokailua oli tämän erikoisen tapahtuman johdosta jäänyt väliin. Mutta ensimmäinen ja tärkein asia jokaisen mielessä oli se, että tämä kaikkien huomion keskipiste saa ansaitsemansa aterian.

Markku Vuori

Copyright 1997

Kaikki oikeudet pidätetään