Social Icons

Pages

tiistai 17. syyskuuta 2013

Jumala loi maailman kuudessa päivässä

*****************************
Jumala loi maailman kuudessa päivässä,
Aadamin yhden aikana.
Miksi sitten ihmeessä,
kysyn aina uudelleen,
Hän tarvitsi kolmekymmentä vuotta
tehdäksensä minusta ihmisen?
Kolmekymmentä vuotta turhaan elettyä elämää,
täynnä tuskaa ja ahdistusta?
Etsin ystävää,
rakastavaa puhetta,
lempeyttä.
Etsin sitä väärästä paikasta,
en sieltä, missä olisi toinen kärsivä.
Etsin sitä vahvojen joukosta,
sieltä missä kuljetaan
leijonan taljassa,
suden viitassa.
Miksi huusin ja paruin,
itkin itseni uneen kyynelin?
Kolmekymmentä vuotta,
tuskan vuotta!
Että oppisin sen,
ettei kukaan ole vahva.
On vain niitä,
jotka haluavat haista leijonalle,
murista suden lailla.
Pyysin heiltä sääliä,
armahtavaisuutta.
Minua potkittiin päähän,
kolmekymmentä vuotta.
Että oppisin,
vahva pelkää minua,
ei halua paljastuvan,
että hänkin on vain pelokas jänönen,
leijonan taljassa,
suden viitassa.
Kolmekymmentä vuotta särjettynä,
niin vähän toivoa.
Mutta sitten tuli joku,
joka sai minut uskomaan ja käsittämään:
Minä olen vain ihminen,
heikko, puutteellinen.
Minä saan olla ihminen,
juuri sellainen kuin olen.
Käsitän nyt,
muuta en saakaan olla.
Kymmenen vuotta,
kaksikymmentä vuotta,
kolmekymmentä vuotta.
Mitä siitä, kun olen nyt saanut oppia:
Minun ei tulekaan olla suuri, vaan pieni.
Oppia, ettei lähimmäistä nosteta tukasta,
ei korvista,
ei päästä,
ei vedetä nenästä.
Pienen on niin helppo kumartua
maassa makaavan vierelle.
En kysy kuka hän on,
mitä hän on,
mihin hän kuuluu.
Kun nostan häntä,
itsekin nousen.
Kun hän ottaa ensimmäisen askeleen,
minäkin teen sen.
Kun hän ottaa toisen askeleen,
minäkin kuljen eteenpäin.
Kun myrsky raivoaa,
tuulet pauhaavat,
horjahdamme ehkä kaksi askelta taaksepäin.
Mutta kun hetkenkin hellittää,
astumme kolme eteenpäin.
Siitä mitä teen,
ei kirjoiteta lehdissä,
ei kerrota radiossa,
saati sitten televisiossa.
Mutta se kirjataan muistiin jossakin.
En ajattele sitä.
Minulle riittää ystävän hymy,
toivon pilkahdus silmässä.
Niin kauan etsin sinua,
nyt olet siinä, kiitos!
Me kuljemme yhdessä.
Kolmekymmentä vuotta, miksi, miksi?
Että ymmärtäisin,
minua ei tarvita huomenna.
Tämä on minun päiväni,
ystävän hätä.
Kolmekymmentä vuotta, miksi, miksi?
Että ymmärtäisin:
ei suuria tekoja,
vaan pieniä asioita, pikkiriikkisiä.
Minä en ehkä niitä huomaa,
mutta ystävälleni ne voivat olla uusi alku,
avain koko elämään!
En enää kysy:
Miksi kolmekymmentä vuotta hukattua elämää?
Se olikin koulu,
että oppisin:
Siinä maailmassa,
jossa todella välitetään, rakastetaan,
pieni onkin suurta.
Kun meihin katsotaan alaspäin,
me katsommekin ylöspäin.
Nyt on tämä päivä,
tärkein hetkemme.
Huominen päivä kantaa murheensa,
kuitenkin täynnä toivoa.

*******************************

Markku Vuori
Oma-apu kurssilla Tampereella 2002


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text