Valkeuden lapset

Valkeuden lapset

”Jos sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeydessä, niin me valhettelemme emmekä tee totuutta. Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1.Joh.1)

Mitä itkee minun sisimpäni ja oikeastaan koko kehoni? Mitä itkevät ne lukuisat ihmiset, jotka ajoittain soittavat sydämensä suruista? Ongelmat ovat hyvin monenlaisia, mutta päällimmäiseksi jää jokaisesta puhelusta yksi sydäntä särkevä asia, on sitten kysymys uskovaisesta tai uskosta osattomasta lähimmäisestä: Me kaikki olemme mitä murheellisimmassa määrin yksinäisiä!

Joku saattaa nyt todeta äärimmäisellä hurskaudella, että tällainenhan se on todellisen uskovaisen tie, hyvin yksinäinen ja karu. Kohtaamme tässä mitä suurimman paradoksin tämän erikoisen ajan keskellä. Tämä on seikka, joka kymmenien vuosien ajan on kalvanut sisintäni niin tietoisuuden kun epävarmuudenkin vaihdellessa, joskus aivan päivittäin. Joudun ajattelemaan aikanaan Kangasniemellä kuulemaani profetiaa, jonka mukaisesti Jumalalla on minulle tehtävä, jossa tulen olemaan aivan yksin, eikä edes vaimoni olisi oleva siinä mukana. Tarkoittaneeko se sitä, että loppuelämäni joudun olemaan aivan yksin, ilman minkäänlaista läheistä tai kumppania?

Ihminen voi suurenkin väkijoukon keskellä olla yksin, ei fyysisesti tai henkisesti, vaan erikoislaatuisen kutsumuksensa johdosta. Jokin erikoinen seikka voi johtaa siihen, että ihminen jää yksin edustamansa asian johdosta, erikoisesti Jumalan valtakunnan alueella.

  Tietyt piirit ihannoivat yksinäisyyttä jonakin erikoisena jumalallisena erikoisoikeutena ja suuren vanhurskauden merkkinä. ”Yksin veljeni sinäkin...”, on hyvin usein kuultu lohdutus, ikävä kyllä tilanteissa, joissa tuota veljeä kohtaan on tehty vääryyttä ja aikaansaatu hänen eristämisensä hengellisestä yhteydestä!

Jo Sanan todistuksen perusteella yksinäisyys on yksi Taivaallisen Koulun oppiaiheista, toki kuitenkin rajallisena niin ajan kuin kokonaisuudenkin kannalta. Tämä on pakko todeta, jottemme tekisi suurta vääryyttä Totuutta vastaan. Suurin osa yksinäisyyttämme ei ole Taivaallisen oppilaitoksemme ohjelmassa suunnitelmallisena, vaan enemmänkin olosuhteitten pakottamana. Tässä menemme alkuperäisen ja sallivan Herran tahdon alueelle. Mitä meihin tulee, me tuskin olisimme millään lailla hyväksyneet tuota sallivan tahdon aluetta, niin inhimillisiä kuin olemmekin. Me jotka joka suhteessa muuten etsimme kiertoteitä ja mutkia, olemme osaltaan liikuttavan ja raivostuttavankin säntillisiä joillakin elämän alueilla, etenkin kun on kysymys kanssamatkaajistamme.

”Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt.25) Koskeneeko tämä aiheuttamaamme mielipahaa, joka on saanut hänet masennukseen ja omalla tavallaan erottautumaan muista ihmisistä? Mehän olemme vain tarkoittaneet hyvää radikaaleilla mielipiteillämme ja oikeutettuna pitämällämme ojennuksella ja nuhteella! Huomatkaamme, ettei Herramme rajaa millään tavoin veljeämme kohdannutta asiaa, olkoon se hyvä tai paha! Tulemme yhä uudelleen jo moneen kertaan esiin nostamaamme asiaan: ”Meidän hedelmämme ei perustu yksittäisiin sanoihin tai tekoihin, ei hurskaisiin puheisiin ja saarnoihin, ei mielestämme huomattaviin jumalallisiin tekoihin. Ei, koko hedelmämme perustuu elettyyn elämään, elämämme jokaisen hetken vaikutukseen toiseen ihmiseen, lähimmäiseemme. Rikkinäinen ja masentunut, joskus toivotonkin ihminen ei juurikaan tarkkaa sanojamme tai tekojamme, vaan asennettamme häneen. Vain muutama prosentti vaikutuksestamme muihin ihmisiin perustuu suumme muovaamiin sanoihin, suurin osa koostuu eleistämme ja olemuksestamme, kehon kielestämme.

Tämä on hengellisellä taistelukentällä alue, jota emme voi kylliksi korostaa. Kuulemamme saarna tai jokin muu hengellinen esitys saattaa vaikuttaa meihin syvästikin, mutta pelkkä kirjain tai muuten hyvä toimitus ei välttämättä jätä meihin tarpeeksi syvää jälkeä jonkin uuden ja perusteellisen muodostumiseksi. Hengellinen kasvumme vaatii suurimmalta osalta piiloon jäävää vaikutusta, joka perustuu mitä suurimmassa määrin näkymättömän elementin mukana oloon. Vammamme ja tarpeemme ovat niin suuret, ettei asian korjaamiseen riitä parhainkaan inhimillinen tahto tai vaikutus. On olemassa aivan liian paljon jumalisuuden ulkokuorta, joka kieltää ylimaallisen voiman ja siten aikaansaa valtavan määrän epäuskoa ja pettymystä odottavissa kuulijoissa. Meidän elämämme esimerkki on merkittävämpi kuin juuri kukaan on valmis uskomaan! Ei ole kysymys vain totena pitämisestä, vaan eletystä elämästä!

Jos me valkeudessa vaellamme... niin mitä? Meidän on hyvä olla ja saamme rauhoittaa omantuntomme, vaikka veljemme ja sisaremme ovatkin jääneet yksin ongelmiinsa ja mahdollisesti huokailevat kokemaansa vääryyttä vastaan? Ei se taida olla läheskään siten! ”Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niin kuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” Onko meillä siis vain yhteys Herraamme tämän valkeuden johdosta? Eikö nimenomaan ole kysymys meidän Herramme viimeisen tahdon, testamentin, mieliin palauttamisesta?  Rakkaus oli Hänen ehdoton tahtonsa Hänen omiansa kohtaan. Rakkaus Herraan sisältää myös Hänen omiensa rakastamisen, jopa vihamiestenkin.

”Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta; ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä, ja hänen rakkautensa on tullut täydelliseksi meissä.”

”...ja jokainen, joka rakastaa häntä, joka on synnyttänyt, rakastaa myöskin sitä, joka hänestä on syntynyt. Siitä me tiedämme, että rakastamme Jumalan lapsia, kun rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjänsä.”

 Onko meillä loppujen lopuksi minkäänlaista käsitystä tästä rakkaudesta, jos tilanne tällä hetkellä on sellainen kuin on? Jos suurin osa meistä on jäänyt yksin kamppailemaan ongelmiensa kanssa, niin onko tämä sitä rakkautta, josta Herramme ja Hänen Sanansa puhuvat?

Vielä joitakin vuosia sitten yritin ajatella positiivisesti ja uskotella itselleni, etteivät asiat ole niin huonosti kuin miltä näyttää. Nyt en voi paeta todellisuutta joihinkin pilvilinnoihin, koska käytännön elämä on niin monen vuoden ajan osoittanut aivan jotakin muuta. Tämä ei ole sellaista yksinäisyyttä, mikä auttaisi ihmisiä, vaan se johtuu suurimmalta osaltaan ns. oikeaoppisuudesta, joka tekee tyhjäksi suuren osan Herramme sanoista. Meidän aikamme kirjanoppineet ovat tehneet tyhjäksi ajatuksen vihollistenkin rakastamisesta, ajatellen olevansa oikean opin varjolla oikeutettuja hylkäämään jokaisen, jolla on hiukankin poikkeavia näkemyksiä, ei Sanasta, vaan tuomitsijan mielipiteistä.

Me olemme kaiken tämän keskellä lähes täydellisesti kadottaneet näkemyksen todellisesta Jumalan Seurakunnasta, jossa vallitsevat Korkeimman asettamat lait ja päämäärät. Tähän ovat olleet lähinnä syyllisiä kaikki ne, jotka eivät ole pitäytyneet Sanan todistukseen, vaan ovat tuoneet mukanaan valtavan määrän omia näkemyksiä ja istutuksia, joilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen Herramme tahdon kanssa. Me elimme olosuhteissa, joissa kohtasimme lähes päivästä päivään käsitteen hyvä asia plus jotakin. Näitä näkemyksiä perusteltiin mitä ihmeellisimmillä tekijöillä, joista ehkä mieliinpainuvin oli tapaus, jossa henkilön jumalallista kutsumusta palvelustehtävään perusteltiin ja perustellaan kai vieläkin sillä, että tämä niin suuresti kasvoiltaan muistuttaa jotakin suurta jumalanpalvelijaa!

Miten olemme voineet sellaisella tavalla antaa hämätä itsemme hyväksymään niin paljon hengellistä materiaalia, joka suuressa määrin muistutti oikeaa, mutta todellisuudessa oli jotakin aivan muuta? Mistä tiedämme tämän kaiken, mistä kirjoittaja saa rohkeuden julkaista kaikki mustaa valkoisella? Kaikesta tästä todistaa käytännön elämä, jota olemme Jumalan armosta saaneet nyt seurata yli neljänkymmenen vuoden ajan, itse asiassa vuodesta 1965 lähtien.

Olisipa joku silloin kertonut minulle, että vuonna 2012 sinä istut yksinäsi kerrostalon neljännessä kerroksessa Heinolassa kirjoittaen näitä asioita, niin olisin varmuudella nimennyt hänet fanaatikoksi ja hurmahengeksi! Tuolloin uskoin näin valtavan asian tuovan jotakin aivan uutta koko seurakunnan keskuuteen, niin että muodostuu mitä ihanin uskovaisten yhteys. Kukaan ei enää olisi yksin, niin kuin edesmennyt Jumalan palvelija kuvasi todellista keskinäistä rakkautta: Me olemme oleva kuin lampaat laitumella, jotka pitävät huolta toinen toisestaan. Auringon paahteella ne suovat läheisyydellään varjon ja viileyttä, ja kylmällä ilmalla lämpöä toinen toiselleen.

Miksi jokin minussa suorastaan parkuu kaikkea tätä kirjoittaessani? Onko tämä kaikki karkeata pilaa ja jumalanpilkkaa? Kuulemamme piti ennen näkemättömällä tavalla yhdistää kaikki todelliset jumalanlapset, ja nyt koko neljänkymmenen vuoden aikana tuntemistani ihmisistä alle kymmenen pitää edes jonkinlaista yhteyttä. Ihmiset, aivan järjestelmällisesti, itkevät yksinäisyyttään ja kaipaavat todellisia, hengellisiä kokouksia. Hätää on mitä moninaisinta kaikkialla, jossakin määrin jo vuosien takaa, mutta silti minkäänlaista muutosta ei näytä tapahtuvan. Jos meillä todella on oikea näkemys siitä, mitä vuosikymmenien ajan odotimme, oikea käsitys Taivaallisesta Isästämme, joka tässä ajassa aivan erikoislaatuisella tavalla on puhunut meille, niin miten voi kaikki jatkua tällaisella tavalla? Miten voi olla kaikki niin hajanaista ja yksinäistä, jos kerran on olemassa seurakunta?

Niin, Jumala armahtakoon meitä, kuka vielä tietää mitä Jumalan Seurakunta merkitsee? Voimmeko hyvällä omalla tunnolla vakuuttaa ihmisille, että olemme osa tuota seurakuntaa, jos kerran näkyvällä tasolla ei ole mitään todellista veljellistä ja sisarellista rakkautta näkyvissä? Missä on tuo yli neljäkymmentä vuotta kasvanut ja kehittynyt seurakunta nähtävissä? Olisiko mikään muu joukko maan päällä niin jakautunut? Olemmeko oikeastaan millään tasolla koko sydämestämme ja mielestämme pyrkineet siihen päämäärään, joka meille niin selvästi ja jumalallisesti on asetettu?

Mikä jakaa meitä vielä tänäkin päivänä, niin ettemme todellisuudessa puhu menneistä, vaan aivan nykyisistä, tässä päivässä vallitsevista tosiasioista? ”Mutta minä kehoitan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne, vaan pysyisitte sovinnossa ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.” (1.Kor.1: 10).

Jo tuohon aikaan voitiin todeta negatiivisia vaikutuksia seurakunnan keskuudessa. Paavali tuo julki sydämensä hädän nähdessään väärää kehitystä, joka suuresti perustuu eri julistajille jakautuvaan kannatukseen. Hän Herran nimeen varoittaa asiasta, joka kautta pelastushistorian on ollut yksi vakavimmista ongelmista. Tässä yhteydessä voimme viitata niihin kohtiin, joissa puhutaan erämaavaelluksesta. Näitä asioita ei ole kirjoitettu puolustukseksi meitä varten, vaan varoitukseksi! Sinä ja minä olemme vastuussa omasta asenteestamme, josta enemmänkin on kysymys kuin yksittäisistä teoista. Jos mielemme on mieltynyt etsimään aidasta matalimpia kohtia, on koko hengellinen elämämme vaarassa. Tässä oikeastaan on yksi Pyhän Hengen luokka meille juuri tässä hetkessä. Tutkistelkaamme ja oppikaamme, millä tavoin meidän tulee lukea Pyhää Sanaa. Menneisyydessä tapahtuneet lankeemukset ja epäonnistumiset on tallennettu meille lohdutukseksi omissa vajavaisuuksissamme, mutta ne eivät ole mikään puolustus meille tässä ajassa, jossa hengellinen tietämyksemme on aivan erikoisluokkaa!

Jos me valkeudessa vaellamme, on meillä yhteys keskenämme. Jos meillä ei ole yhteyttä keskenämme, vaellamme todennäköisimmin jonkinlaisessa pimeydessä! Itse kukin on jonkun merkittävän henkilön puolella, ja itse asiassa emme ole hajaantuneet minkään opillisen totuuden johdosta, vaan erilaisten selitysten johdosta, jotka aina ovat aikaansaaneet vain hajaannusta, mutta ei yksimielisyyttä. Siksi Sanan todistus on niin selkeä ja yksikäsitteinen. Vain sen perusteella voi syntyä todellinen uskovaisten yhteys ilman riitelyä yksittäisistä sanoista ja lauseista. Onko Jumala todella sanonut? On totisesti!

Yksi mielettömimmistä väittämistä, jotka tätä planeettaa ovat kiertäneet esittää, että totuudellinen opetuksemme lopussa meni harhaan. Oikeastaan perussyy kaikille väärille väittämille perustuu siihen, että julistus korosti siinä määrin yksilöllistä uskoa, että kirkkokunnat kokivat perustustensa järkkyvän. Meidän Suomessa on ehkä vaikea käsittää tätä, mutta esim. Yhdysvallat oli sellaisessa hengellisessä lamassa, että jotkut sanoivat lopettaneensa sen puolesta rukoilemisen. Korostuksena hengellisessä elämässä oli johonkin merkittävään kirkkokuntaan kuuluminen siinä määrin, ettei yksilöllistä uskoa enää vaadittu. Kirves siis heilui kirkkokunnallisten väärinkäsitysten juurilla sellaisella tavalla, että totuus piti jotenkin vaientaa!

Todellisuudessa viimeisimpien vuosien aikana kokouksia pidettiin lukemattomissa seurakunnissa puhuen ja toimien hyvin rakkaudellisesti ja hienotunteisesti. Tätä ei voida sanoa joistakin seuraajista, jotka fanaattisessa mielialassa poimivat radikaaleja lausuntoja saarnoista, aikaansaaden hyökkäävällä käytöksellään ankaran vastareaktion. Meidänkin maassamme huudettiin aikanaan suu vaahdossa: ”Tämä opetus on hajottava jokaisen kirkkokunnan maahan, ja me tulemme astelemaan kirkkokuntien tuhkan ylitse!” Tarkoitus ei milloinkaan ollut toimia tällaisella tavalla, eikä siten annettu esimerkkiä oikeastaan millekään myöhemmin todistamallemme väärälle asenteelle. Asenteemme kunnioitti ja arvosti kaikkia ihmisiä riippumatta siitä mihin seurakuntaan nämä kuuluivat. Tiedettiin Jumalan Hengen avulla mitä missäkin tuli puhua, ilman että olisi syntynyt ristiriitaisia tilanteita oman asenteen takia. Toki totuuteen loukkaannuttiin, mutta se on aivan eri asia kuin fanaattisiin asenteisiimme loukkaantuminen!

Ymmärtänet nyt, mitä olen tarkoittanut sopankeittäjillä, joista jokainen lisää suolaa oman mielitekonsa mukaisesti, osallistumatta kuitenkaan tuon keiton syömiseen!

On siis tänäkin päivänä mitä suurimmassa määrin totta se, mistä Herramme puhui: ”Voi teitäkin, te lainoppineet, kun te sälytätte ihmisten päälle vaikeasti kannettavia taakkoja ettekä itse sormellannekaan koske niihin taakkoihin!” Se, mikä alun perin perustui Vanhankin Testamentin todistukseen: ”Ja siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on "pyhä tie": sitä ei kulje saastainen; se on heitä itseänsä varten. Joka sitä tietä kulkee, ei eksy - eivät hullutkaan”, muuttui nyt nuorallatanssijan trapetsiksi, jolla ei edes kirjoittaja koe pystyvänsä etenemään. Suorastaan pelottavat ne korkeudet, joihin noita vaijereita on ripustettu toisten langetukseksi, mutta niiden pingoittajat eivät missään tapauksessa suostu niille nousemaan!

Tie on kaita ja portti kapea, mutta ei sentään ole kysymys jollekin ihmisten pingottamalle köydelle astumisesta! ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.”

Kunpa me todella voisimme rakkauden ilmapiirissä päästä näkemään meidän Herramme todellisen olemuksen! Meidänkin tulee löytää olemukseemme hiljaisuus ja nöyryys, hiljainen tuulen hyminä, jossa Herran todellinen olemus tulee julki.

Jos me valkeudessa vaellamme... Todellinen yhteys syntyy vain sen kautta, että itse kukin alistuu sille paikalle, minne hänet jumalallisessa viisaudessa on asetettu osaksi Kristuksen ruumista. Jumala on todistajani, etten missään muussa hengellisessä piirissä ole joutunut todistamaan vastaavaa kuin ns. entisissä piireissämme. Aikanaan opetuslapset jonkin matkan päässä Herrastamme kuiskuttelivat keskenään, kuka heistä mahdollisesti olisi suurin tässä seuraajajoukossa. Tämä sanankohta ei ole toteutunut keskuudessamme ollenkaan samalla tavalla, vaan mitä suurimpien pasuunoiden kaikuessa käytiin suorastaan sotaa siitä, kuka keskuudessamme olisi kaikkein suurin ja ottaisi selvän johtajuuden!

Muutama ressukka tarjosi minullekin tuota virkaa selvässä odotuksessa, että minun kauttani katettaisiin runsas pöytä valituille ruokailijoille aivan toiseen malliin kuin aikanaan eräillä Luvatun Maan kukkuloilla. Nyt ei tarjottaisi vain kalaa ja leipää, vaan runsaasti maustettua keittoa, johon jokainen palvojani pistäisi oman lusikkansa, maistellakseen ja maustaakseen. Me tiedämme kyllä, mikä tulos on useasta kokista! Minusta ei ole tällaiseen järjestelmään mukaan tulijaksi, koska kieltäytymiseni syyt ovat aivan samat kuin Herrallammekin. Kuninkaaksi julistamisessa on omat tietyt hyvät puolensa, mutta seuraukset ovat osoittautuneet katastrofaalisiksi, sille olemme todistajina!

Jumalan Sanan kokonaistodistuksen pohjalta voimme todeta, ja meidän täytyy todeta, ettei väittämä yhdestä ainoasta aidosta julistajasta ole mitenkään viaton ja vaaraton, vaan itse asiassa se sisältää kaikki tekijät uskonnollisen kultin alueelta. Se henki, joka ehkä kuitenkin rajoitetusti on vallannut piirejämme, on aivan sama kuin maailmanlaajuiseen julkisuuteen päätyneissä kulteissa, missä kaikki arvovalta rajataan suorastaan henkisellä väkivallalla. Seuraajajoukoille luodaan petollinen turvallisuudentunne luomalla ilmapiiri, jossa kenenkään ei tarvitse ajatella omilla aivoillaan – riittää kun vain keskittyy tämän yhden johtajan esiintuomien asioiden toteuttamiseen, kyselemättä ja kyseenalaistamatta mitään hänen esittämäänsä. Katse tulee kiinnittää yksinomaan tähän armoitettuun valittuun, jonka tehtävä on huolehtia jokaisen hyvinvoinnista.

On itsestään selvää, ettei tällainen järjestelmä voi toimia toivotulla tavalla, vaan se johtaa entistä suurempaan, ehkä melko näkymättömään, arvovaltataisteluun alistettujen kesken. Tässä eivät määrää rajatut ideologiat, vaan perinteinen ihmisluonto!

Olen jo kirjoittanut siitä useasti, että todellisuudessa kukaan ei aidosti jaksa pidemmän päälle palvoa jotakin korotettua persoonallisuutta, vaan aivan luonnonlakien mukaisesti ihminen alkaa palvoa itseään ja omia tarpeitaan tuon suuren henkilökultin vaikutuksen varjossa. Yhden korotetun persoonan mielivalta ei jätä sijaa toisten ihmisten todellisille henkisille eikä kehollisillekaan tarpeille, vaan hetken hurman hellittäessä ihminen alkaa sisäisesti kapinoimaan vallitsevaa tilannetta vastaan. Tämä siis tapahtuu jo inhimillisen luonteen pohjalta, mutta merkittävintä on se, että koko rakennelma on täysin jumalallisen järjestyksen vastainen. Niin kuin kesä ja talvi toistuvat loppuun asti, aivan samoin jumalallinen järjestys seurakunnan suhteen kestää aikakausien loppuun asti: Jumala asetti mitä erilaisimmat virat seurakuntaansa, jotta kasvaisimme täyteen miehuuteen Kristuksessa. Näiden virkojen kieltäminen ja rajaaminen vain yhteen armoitettuun henkilöön on niin rajussa ristiriidassa Kirjoitusten todistuksen kanssa, ettei meidän yhtään tule ihmetellä vallitsevaa tunnetta siitä, että Herramme olisi osaltaan kääntänyt selkänsä meille!

”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta? Niinkö älyttömiä olette? Te aloititte Hengessä, lihassako nyt lopetatte?” Meidät on kutsuttu lapseuteen, mikä sisältää kaikki lapseuden oikeudet Kristuksen ainutkertaisen sovitustyön perusteella. ”Kirjoittaahan Mooses siitä vanhurskaudesta, joka laista tulee, että ihminen, joka sen täyttää, on siitä elävä. Mutta se vanhurskaus, joka uskosta tulee, sanoo näin: 'Älä sano sydämessäsi: Kuka nousee taivaaseen?' se on: tuomaan Kristusta alas, tahi: 'Kuka astuu alas syvyyteen?' se on: nostamaan Kristusta kuolleista. Mutta mitä se sanoo? 'Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi'; se on se uskon sana, jota me saarnaamme. Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut; sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan. Sanoohan Raamattu: 'Ei yksikään, joka häneen uskoo, joudu häpeään'. Tässä ei ole erotusta juutalaisen eikä kreikkalaisen välillä; sillä yksi ja sama on kaikkien Herra, rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat. Sillä "jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu’.” (Room.10)

Jos edellisen lainauksemme perusteella Sana on meidän lähellämme, suussamme ja sydämessämme, niin kenet me vielä tarvitsemme puolestamme menemään ylös tai alas, kun Sana kerran varoittaa meitä sanomasta jotakin tällaista sydämessämme? Me olemme tulleet Herran Hengen opettamiksi Jeesuksen omien sanojen perusteella. Me olemme niin kauan kulkeneet tiellämme, että olemme jo itse asiassa kuulleet kaiken tarvittavan. Nyt vain kaiken tulee tulla elämäksi meissä!

”Tämän minä olen kirjoittanut teille niistä, jotka teitä eksyttävät. Mutta te - teissä pysyy se voitelu, jonka olette häneltä saaneet, ja te ette ole kenenkään opetuksen tarpeessa; vaan niinkuin hänen voitelunsa opettaa teitä kaikessa, niin se opetus on myös totta eikä ole valhetta; ja niinkuin se on opettanut teitä, niin pysykää hänessä. Ja nyt, lapsukaiset, pysykää hänessä, että meillä hänen ilmestyessään olisi turva eikä meitä häpeällä karkoitettaisi pois hänen tyköänsä hänen tulemuksessaan. Jos tiedätte, että hän on vanhurskas, niin te ymmärrätte, että myös jokainen, joka vanhurskauden tekee, on hänestä syntynyt.” (1.Joh 2).

Meillä ei ole mitään kiertotietä kaiken saavuttamiseen. Herrassa pysyminen on totaalisen riippuvainen rakkaudesta Hänen Sanaansa ja Hänen omiansa kohtaan. Se tulee esiin Johanneksen Evankeliumin eri kohdista. Kysymys on nyt vain siitä, onko meillä tuo voitelu itsessämme, vai olemmeko tyytyneet vain seuraamaan jotakuta sellaista, jolla uskomme tuon voitelun olevan meidänkin puolestamme!

Aivan ilmeinen huonovointisuus veljien ja sisarten keskuudessa on niin silminnähtävä, että sen kieltäminen on suoranaista mielettömyyttä. Yhteyttä keskuudessamme ei ole juuri ollenkaan, tai sitten se perustuu koviin ponnisteluihin edes yrittääksemme jotakin. Ratkaisu ongelmiimme ei ole jossakin armoitetussa henkilössä, joka puolestamme tekisi kaiken tarvittavan, vaan alennustilamme on jatkuva niin kauan kunnes maan päältä kohoaa taivaaseen asti todellinen hätähuuto, ei vain yhdestä, vaan useammasta suusta. Niin kauan kuin puolustelemme inhimillisiä istutuksia emmekä ole halukkaita tuomitsemaan niitä ja repimään juurineen pois, ei suurinkaan huutomme auta, jos se koskee vääriä asioita, vääriä tarpeita. Elämme omalla tavallaan todeksi sitä, mistä kirjoitetaan Haggaissa:

”Näin sanoo Herra Sebaot: Tämä kansa sanoo: Aika ei ole tullut rakentaa Herran huonetta. 'Mutta profeetta Haggain kautta tuli tämä Herran sana: "Onko sitten aika teidän asua panelilla kaunistetuissa huoneissanne, kun tämä huone on rauniona? Ja nyt sanoo Herra Sebaot näin: Ottakaa vaari teistänne. Te kylvätte paljon, mutta saatte vähän. Te syötte, mutta ette tule ravituiksi. Te juotte, mutta jano ei sammu. Te vaatetatte itsenne, mutta ei tule lämmin. Ja palkkatyöläinen panee työpalkan reikäiseen kukkaroon. Näin sanoo Herra Sebaot: Ottakaa vaari teistänne. Nouskaa vuorille, tuokaa puita ja rakentakaa temppeli, niin minä siihen mielistyn ja näytän kunniani, sanoo Herra. Te odotatte paljoa, mutta se menee vähiin. Te tuotte kotiin, mutta minä puhallan sen pois. Minkätähden? sanoo Herra Sebaot. Minun huoneeni tähden, kun se on rauniona ja te juoksette kukin oman huoneenne hyväksi. Sentähden teiltä taivas pidättää kasteen ja maa pidättää satonsa.”

Meillä kaikilla ei ehkä ole omaa asuntoa, mutta omalla tavallaan me saatamme nauttia erilaisista hengellisistä rakennelmista, jotka eivät ole jumalallista alkuperää, vaan omia näkemyksiämme ja istutuksiamme, joiden varaan olemme rakentaneet niin paljon, että koemme elämämme romahtavan, jos luovumme niistä jumalallisen kasvun hyväksi.

”Kuka teidän joukossanne on jäljelle jäänyt, joka on nähnyt tämän temppelin sen entisessä kunniassa? Ja miltä näyttää se teistä nyt? Eikö se ole tyhjän veroinen teidän silmissänne?”

Miltä näyttää tänä päivänä kaikki se, mitä aikanaan ihannoimme ja mikä selvästi kertoi meille, että nyt Herra tekee jotakin aivan erikoista meidän keskuudessamme? Katselemmeko kaikkea tuon kuninkaan tavoin, joka uskoi uusiin vaatteisiinsa niin paljon, ettei ollenkaan havainnut olevansa alaston? Me näemme ympärillämme tietynlaisia paneloituja tiloja, ihmismielen mukaan viehättäviä asioita, mutta mikä on todellisuutemme iankaikkisuuden valossa?

Jos me todella vaellamme valkeudessa, eikö silloin tuo valkeus saa meidät näkemään todellisuuden? Eikö tuo valkeus valaise meille lähimmäisemme hädän ja tuskan, hänen tarpeensa? Me koemme tämän ajan todella vaativana ja suorastaan tuskaisena omalla kohdallamme, mutta miten on toisten ihmisten suhteen, joilla ei ole sitä tietoa ja kokemusta, minkä perusteella me hädin tuskin selviämme päivästä toiseen?

Mitä te olette tehneet tai tekemättä jättäneet yhdelle vähimmistä läheisimmistämme! Olemmeko nyt kaiken negatiivisen ja elämälle kielteisen kokemuksen perusteella kaivaneet lahjamme maahan, uskoen puolusteluihimme, jotka tuskin kestävät Kaikkinäkevän Silmän edessä? Suunnaton epäonnistumisemme yrittäessämme vakuuttaa ihmiset jostakin julistajasta ja hänen tuomastaan sanomasta on saanut meidät vaikenemaan ja vetäytymään syrjään, niin ettei meillä ole sitä rohkeutta ja todellista elämää, johon tuo sanoma meidät halusi viedä. Emme voi liiaksi korostaa sitä, ettei meitä koskaan kutsuttu vakuuttamaan ihmisiä jostakin muusta kuin Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta!

Olkaamme rehellisiä itsemme ja lähimmäistemme tähden. Miksi yhä vielä uskallan ja jaksan puhua näistä asioista? Minuthan on syrjäytetty mitä suurimmalla valhekampanjalla, ilman että minulle koskaan olisi annettu mahdollisuutta puolustautumiseen. Mistä ammennan rohkeuden tuoda näitä asioita esiin? Jos näkisin jotakin aivan muuta niissä lukuisissa suuntauksissa, jotka maassamme vallitsevat, joutuisin todella repimään itseni palasiksi vääryyteni ja väärinkäsitysteni johdosta. Jos näkisin itseni jääneen osattomaksi kaikesta siitä hyvästä, mitä meille on vuosikymmenien aikana julistettu, ja näkisin kaiken hyvän muissa ihmisissä, olisi minulla tavaton hätä itseni tähden!

Niin totisesti kuin Jumala on todistajani, uskon pitäneeni ja pitäväni kiinni siitä, mikä alun perin meille tarkoitettiin. Joudun suorastaan huutamaan, ettei näkemäni ja kuulemani tässä ajassa lainkaan vastaa sitä, mitä Jumalan armosta aikanaan sain tuoda tähän maahan. Kukaan ei milloinkaan saa minua vakuuttumaan siitä, että Rakkauden Herra Jeesus Kristus olisi halunnut jotakin sellaista, mille olen joutunut vasten tahtoani olemaan todistajana. ”Sellainen kuin Hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa!” Tuntuu suorastaan jumalanpilkalta siteerata tätä sanankohtaa saavutetun tuloksen valossa.

Suuri jumalanpalvelija rukoili toistamiseen, etteivät ihmiset näkisi häntä, vaan ainoastaan Herran Jeesuksen Kristuksen. Johannes Kastajan tavoin hän antoi ymmärtää, ettei ihminen voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Hänen todistuksensa oli alusta loppuun asti: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä!”

”Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille. Kaikki, mitä Isällä on, on minun; sentähden minä sanoin, että hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.” Sanan todistuksen mukaisesti Herra on jo antanut meille kaiken tarvittavan perintöosaksi, niin että meidät johdatetaan kaikkeen totuuteen Pyhän Hengen kautta, joka meissä asuvaisena muistuttaa kaikesta, mitä Herra on sanonut. Kaikki mikä on Isän, on Herran Jeesuksen, ja Hänen kauttaan meidänkin! Ei ole ketään muuta välimiestä, johon meidät voitaisiin sitoa, niin että olisimme riippuvaisia jonkin ihmisen toiminnasta. Emme voi kyllin korostaa edellistä lainausta: ”Hän ottaa minun omastani ja julistaa teille!”

Jos me kaikki olisimme tyytyneet tähän, ei olisi niin suuria ongelmia jumalanvaltakunnassa. Pyhä Henki on täysin riippuvainen Jeesuksen omasta, kuinka me voisimme omavoimaisesti ottaa kaikenlaista mahdollista rakentaaksemme omaa valtakuntaamme tämän ajan keskellä! Jokainen istutus, jota minun Taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois!

Herramme Jeesus teki vain mitä Hän näki Isän tekevän. Samoin on meidän kohdallamme riippumatta näkemyksistämme. Meidän ainoa mahdollisuutemme on toimia Herramme tavoin, kysyen koko ajan mitä Hän kussakin tilanteessa tekisi. Kuka rohkenee väittää kaiken kokemamme jälkeen, että ns. sanoman piirissä olisi koko ajan noudatettu Isän tahtoa? Tulos puhuu meitä vastaan, ja iankaikkisuuteen tallennettu video on meidät eräänä päivänä tuomitseva. Nyt on vielä armon aika, ainakin hetken aikaa. Nyt on vielä mahdollisuus korjata mitä korjattavissa on. Huomisesta ei kukaan tiedä, ei edes seuraavasta sekunnista.

Markku Vuori