Ihmisen elämässä on monia asioita

Ihmisen elämässä on monia asioita, mitkä tämä mielellään haluaisi muuttaa toisenlaisiksi, mutta elämän laki näyttää kuitenkin olevan se, ettei ihminen ole se, joka asioista päättää, vaan jokin häntä suurempi voima. Uskovainen ihminen ymmärtää ja tietää suuremmitta tutkisteluit­ta, että hänen elämänsä on Jumalan, Luojansa käsissä.

Johannes istui puutarhassa ja kirjoitti mukana kannettavalla tieto­koneella sydämensä ajatuksia paperille. Niin, paljon oli todellakin muuttunut niistä ajoista, kun hän ensimmäisiä vihkosiansa oli kirjoit­tanut uskovaisille annettavaksi. Silloin ei olisi voitu kuvitellakaan jostakin sellaisesta, mikä nyt oli kaikkien tavoitettavissa. Tuolloin oli ainoa mahdollisuus ollut ystävien avustuksella ostettu kirjoitus­kone, ja jokainen virhe oli täytynyt korjata suurella vaivalla ja hiellä. Jos sivulta oli unohtunut kokonainen sana, tai virhe oli ollut tilaa vievä, oli koko sivu kirjoitettava uudelleen, joskus useampikin sivu. Niin, ihmisellä oli todellakin helppoa tässä ajassa, sillä muutamalla tuhannella markalla, käytettynä vieläkin halvemmalla, saattoi hankkia tavalliseen salkkuun mahtuvan tietoko­neen, jolla kirjoittaessa ei ollut väliä suurillakaan virheillä, sillä kuvaruudulle saattoi kirjoittaa lisää tekstiä minne kohtaa halusi, niin paljon kuin halusi, ja poistaa kaiken haluamansa. Vaikka satakin sivua siirtyi itsestään eteen­päin kun väliin kirjoitti joitakin sellaisia ajatuksia, mitkä myöhem­min oli tullut mieleen. Ei tarvittu korjausnauhaa, ei pyyhekynää, ei tuskallista paperin uudelleen paikalleen asettamista. Tekstiä saattoi muuttaa mielin määrin niin kuin tarve vaati.

Johanneksen mieli ja ruumiskin iloitsi lämpöisestä kesäpäivästä. Jo kuukausi sitten oli näyttänyt siltä, että kesä saapui tavallista ai­kaisemmin vuoristoon, mutta helteisten päivien jälkeen ilma oli  uu­delleen viilennyt sellaisella tavalla, että niin kylmää kevättä ei ollut näistä helteistä huolimatta ollut vuosikausiin. Mutta nyt aurin­ko paistoi miellyttävällä tavalla ohuen pilviharson lävitse ja linnun­laulu kaikui kaikkialta. Tätä Johannes oli odottanut koko pimeän ja kylmän talven ja kevään ajan, sillä synnynnäisesti Johannes oli kesän ihminen, lämpöä ja auringonpaistetta rakastava.

Ulkonaisesti kaikki oli vielä mitä parhaimmalla tavalla, mutta si­simmässänsä Johannes tunsi sellaista levottomuutta, mitä hän milloinkaan elämänsä aikana ei ollut kokenut. Hän, niin kuin kaikki uskonystä­vänsäkin, asui maassa, jossa elämän meno oli yleiseen eurooppalaiseen ja maailmankin tasoon nähden hyvin rauhallista ja huoletonta; voitiin jossakin määrin sanoa, että tässä maassa asuttiin, suurimpia kaupunke­ja lukuun ottamatta, kuin Herran kukkarossa. Koska oli uskovainen, Jumalan armosta osallinen kaikkeen siihen, mitä Jumala tässä ajassa teki, tiesi hän kaiken lopun olevan lähellä. Vaikka ihmiset elivät kuin aina ennenkin, luottaen tulevaan päivään ja parempaan tulevaisuu­teen, oli Johanneksen sydämellä luja vakuuttuneisuus siitä, että piankin olisi tapahtuva jotakin merkityksellistä, sillä lopunajan merkit, raamatullinen profetia, täyttyi sellaisella tavalla lähes jokapäiväisesti, että Herran tulemuksen täytyi olla lähellä, ja sitä ennen tuli tapahtua monenlaista niin maailman kuin seurakunnankin keskuudessa.

Johannes oli usein peiliin katsoessaan kokenut kummallisen tunteen. Hän koki olevansa vieras sille kuvalle, minkä näki edessänsä. Oliko tuo tuossa hänen edessänsä hän, Johannes? Hän tunsi olonsa vaivau­tuneeksi ja jatkoi askareitaan ajattelematta sen enempää tuota kummal­lista tunnettansa. Mutta nyt viime aikoina hän oli yhä uudelleen ja uudelleen tullut kuin herätetyksi kaiken totunnaisen keskeltä ajatte­lemaan ja suorastaan kokemaan jotakin sellaista, mikä sai hänet aivan uudella tavalla suhtautumaan kokemaansa. Hän ei ollut mikään filosofi eikä mistään hinnasta halunnut ryhtyä filosofoimaan, mietiskelemään elämän eri puolia. Mutta Jumalan Sanan perusteella hän joutui kasvok­kain jonkin sellaisen kanssa, mitä useimmat ihmiset pyrkivät välttele­mään koko elämänsä ajan. Jos hän tunsi peilissä katselevansa jotakin vierasta, hänelle itsellensäkin outoa, ei se loppujen lopuksi ollut mikään väärä ajatus tai tunne. Nyt hän käsitti tiedostavansa jotakin sellaista, mikä tulee vain harvojen valittujen osaksi tämän elämän aikana.

Ihminen on niin keskittynyt elämiseen ja sen hetkiseen todellisuu­teensa, ettei hän juuri edes ehdi ajattelemaan jotakin sellaista, mitä ei viidellä aistilla pystytä havainnoimaan. Hän elää elämäänsä maal­lisena luotuna, olentona, keskittyen kokemaan kaiken sellaisena kuin on, ihmisenä. Mutta kuitenkin kaiken tämän maallisen ja Jumalasta vieraantuneen ihmiskunnan keskellä ihmisen sisimmässä on jotakin, mikä aivan kuin luonnostaan muistuttaa häntä hänen alkuperästänsä, Luojas­tansa, vaikka hän ei sitä haluaisikaan tiedostaa. Miksi ihminen sitten pakenee sitä todellisuutta, joka palaa takaisin aivan ihmiskunnan luomiseen asti? Aivan kuten ensimmäinen ihminen vaimonsa kanssa pii­loutui paratiisin puiden sekaan Jumalan häntä kutsuessa, samoin tämän ajan ihminen tietoisena syntisyydestänsä ja rikkomuksistansa Jumalansa edessä, pyrkii pakenemaan vastuutansa iankaikkisuuden edessä. Kaikki ikävä halutaan siirtää mahdollisimman kauas pois tulevaisuuteen. Mutta tässä ihminen osoittaa mitä suurimman typeryytensä ja tyhmyytensä, sillä kuvitellussa viisaudessansa hän korvaa jumalallisen pettävällä, kuvitelmiin perustuvalla inhimillisellä viisaudella.

Ihminen tiedostaa monet asiat täysin oikein, viisaasti, mutta it­se asiassa elämänsä tärkeimmän asian hän tahtoo asettaa valoon, joka ei olekaan mitään valoa, vaan pimeyttä. Kuolema on tullut ja on tuleva jokaisen inhimillisen olennon kohdalle, kenelle aikaisemmin, kenelle myöhemmin. Jokainen on väistämättömästi kokeva tuon viimeisen, ehdottoman hetken, tahtoi sitä tai ei.

Viime aikoina Johannes oli tuntenut itsensä hyvin väsyneeksi ja huonovointiseksi. Ja juuri tällaisina hetkinä joutui taas uudelleen ajattelemaan elämän merkitystä ja toisaalta sen merkityksettömyyttä. Miksi Jumala olikaan luonut ihmisestä niin kaksijakoisen? Vai oliko Jumala ylipäätään ollenkaan luonut hänestä sellaista, oliko ihmi­nen vain oman ajattelunsa ja asenteidensa perusteella päätynyt sellai­seksi kuin oli?

Useiden vuosien ajan Johannes oli tuntenut olevansa niin kyllästynyt kaikkeen panetteluun ja ihmisten välinpitämättömyyteen, ettei hän nähnyt mitään järkevää syytä elämän jatkamiseen. Toki hän halusi olla kiitollinen siitä, että sai elää tässä pelastushistorial­lisesti niin merkittävässä hetkessä, jossa Raamatun profetia sellai­sella tavalla toteutui aivan silmien edessä, mutta toisaalta taas kaikki fanaattisuus ja vihollisen hyökkäykset saivat hänet toivomaan pikaista Herran luokse pääsemistä. Mutta viime aikoina, kaikesta koke­mastansa huolimatta, hän jokaisena aamuna herättyään oli huokaissut kiitoksen Herrallensa. Kiitos, kiitos tästä uudesta päivästä, jonka vielä annoit minulle!

Ihminen niin mielellänsä pakenisi kaikkea kielteistä ja epämiellyt­tävää, mutta jokaisen Jumalan lapsen on käytävä tämän koulun lävitse: Hän ei ole oman elämänsä herra, vaan on antanut hallinnan Hänelle, joka kykenee tekemään kaiken parhaimmalla tavalla, vaikka sitä ei sillä hetkellä käsittäisikään.

Tänä keväänä ja alkukesänä Johannes tunsi itsensä niin yksinäiseksi kuin ei milloinkaan muulloin elämänsä aikana. Toki ei hän ollut mil­loinkaan aikaisemmin kokenut sellaista yhteyttä ja tietynlaista saman­henkisyyttä poikansa kanssa, mutta hänen elämässänsä oli yhä vielä hallitsevina niin monia sellaisia asioita, mihin hän oli toivonut muutosta vuosikausien ajan. Pitikö kaikkien näiden asioiden olla hänen elämässänsä, että hän ei kiinnittäisi mieltänsä tähän maailmaan ja sen asioihin, vaan kaipaisi todelliseen kotiinsa, maailmaan, jota ei tämän ruumiin aisteilla voi havaita? Miksi ei Jumala todellakaan vastannut huokauksiin ja rukouksiin, jotka jo lähes parinkymmenen vuoden ajan olivat kohonneet Johanneksen olemuksesta Isänsä eteen? Eikö niitä kuultu, vai eivätkö ne lainkaan edes ulottuneet osoitteeseensa asti? Vai kuultiinko ne, mutta niitä ei Ylhäällä katsottu sellaiseksi, mihin olisi todella tarvittu muutosta?

Johannes oli ihminen siinä kuin kaikki muutkin, mies siinä kuin jokainen veljensäkin tässä elämässä. Hän kaipasi toisten ihmisten yhteyttä ja kanssakäymistä toisten kanssa, mutta mistä ihmeellisestä syystä häneltä oli ikään kuin evätty tämä ihmiselle niin tärkeä etuoi­keus? Ajoittain hän tunsi niin selvästi kuin joku olisi ollut aivan hänen lähellänsä, ikään kuin hän ei milloinkaan olisi ollut to­della yksin. Oliko se hänen suojelusenkelinsä, jonka tehtävänä oli varjella hänet kaikelta pahalta ja sellaiselta, mihin hän ei saanut mennä mukaan? Oliko se hänen suojelusenkelinsä, joka myöskin piti ihmiset kaukana hänestä, vaikka hän omalla tavallaan teki kaikkensa luodaksensa yhteyttä toisten kanssa? Miksi piti olla tällaisella ta­valla? Oliko hänen palvelustehtävänsä todellakin niin merkittävä, että lähes päivittäin tuli osoittautua todeksi sen profetian sanat, jotka oli hänelle osoitettu jo nuoruudessa: "Jumalalla on sinulle tehtävä, jossa sinä tulet olemaan aivan yksin!"

Johannes tiesi kyllä sydämessänsä, Jumalan Sanan todistuksen pohjal­ta, että jokainen jumalanpalvelija joutuisi kulkemaan tällaisen tien, mutta milloinkaan hän ei ollut kyennyt ajattelemaan todellisuuden vakavuutta ja ankaruutta. Ja kaikkein pahinta kaiken keskellä oli se, ettei hän voinut juuri kenellekään kertoa elämänsä asioista, sillä se oli ankarasti kielletty niiden kirjoittamattomien sääntöjen perusteel­la, mitkä seurakunta oli luonut jo... kuka tietää milloin.

Perheasioista ei saanut puhua seurakuntalaisille, sitä oli korostet­tu kautta kaikkien niiden vuosien, mitkä Johannes oli ollut toiminnas­sa mukana. Mutta toisaalta kaikki tämä sai hiukan väkinäisen hymyn karehtimaan suupielessä. Ei totisesti, hän ei saanut puhua elämästänsä toisille uskovaisille, samoin kuin ei Ottokaan, eikä kukaan muu hänen tuntemansa veli. Asioista tuli vaieta ja kantaa hiljaisesti ristinsä, niin kuin Klaus tapasi asian julki tuoda. Mutta miksi tämä sääntö tai pykälä tai kielto koski vain tiettyjä ihmisiä, sillä lähes poikkeuk­setta jokainen seurakuntalainen oli pohtinut ja jahkinut ja setvinyt hänen ja Oton ja muidenkin elämää niin paljon kuin oli ehtinyt? Niin, Johannes ei saanut puhua niistä asioista, jotka raskauttivat hänen mieltänsä ja sydäntänsä avioliitossa, mutta seurakuntalaiset saivat puhua niin paljon kuin halusivat, tuoda julki kantansa. Tämä oli ristiriita, jota ei oppinut käsittämään vaikka olisi halunnutkin!

Ilma oli todella keväinen ja kaunis. Puut alkoivat vihertää, ja jotkin pihalle istutetuista koristekasveista olivat jo työntäneet esiin suu­ret lehdet. Kesä olisi siis pian saapuva tännekin vuoristoon - viimein­kin. Kuinka olikaan Johannes odottanut tätä aikaa, sillä talvi oli omalla tavallaan ollut ahdistavampi kuin monet muut niin tuskan täyt­eiset talvet. Kaikesta huolimatta Johannes joutui kokemaan mel­koista tyytymättömyyttä oman itsensä suhteen, sillä kaikesta kevään kokemisen riemusta huolimatta hänen sisintänsä jäyti tuo jo vuosien takaa tuttu ahdistus. Hän ei kaikkien näiden pitkienkään aikojen ku­luessa ollut oppinut tahtomallaan tavalla tiedostamaan ja käsittämään tuntemansa ahdistuksen todellista merkitystä ja tarkoitusta. Miksi ei todellinen muutos jo koittanut hänen ja seurakunnan elämässä? Niin, jälleen ker­ran tuo sana, jota uskovaisen ei tulisi lainkaan esittää: "Miksi?"

Linnut lentelivät pihapiirin ylitse pitäen omaa keväistä räksytys­tänsä ja viserrystänsä. Ne etsivät puolisoa ja rakensivat pesiänsä tulevaa perhettä varten. Kaikki nämä mitä suloisimmat asiat yhdessä olivat ehkä se tekijä, mikä juuri tänä vuodenaikana sai niin monet ihmiset tuntemaan ahdistusta, sillä useinkaan ei kevään tuleminen merkinnyt ihmiselle sellaista heräämistä ja uuteen elämään puhkeamis­ta, kuin mitä se luonnolle merkitsi. Vaikka sydämessä olikin odotus jostakin uudesta ja paremmasta, sai ihmisraukka kokea pettymyksen toisensa perään, sillä kuvitelmat ja odotukset olivat auttamattoman kaukana todellisuudesta. Lumet sulivat luonnosta, purot virtasivat iloisesti rinteillä, mutta siitä huolimatta ihmissydänten jäät ja lumet tuntuivat takertuneen entistä suuremmalla voimalla paikallensa. Muutosta todellakin tarvittiin, käännettä kaikissa niissä asioissa, jotka imivät voiman niin hyvin yksilöistä kuin seurakunnastakin.

Johannes tunsi ajoittain tämän muutoksen olevan hyvinkin lähellä, ja johtuiko juuri siitä sekin, että vihollinen kaikin tavoin yritti masentaa hänet kaiken tämän suuren edessä. Todellakin, ainoa mahdolli­suus jonkin uuden ja paremman kokemiseen oli Jumalan itsensä puuttumi­nen asioihin, sillä nyt oli jo mitä selvimmin nähty, mitä ihminen itsessänsä kykenee tekemään. Luulottelemassansa viisaudessa ihminen oli ponnistellut ja käyttänyt voimavaransa jonkin sellaisen tekemises­sä, minkä hän oli uskonut palvelevan Jumalan tarkoitusta, mutta todel­lisuudessa hän oli etsinyt vain jotakin omaa, rakentanut Jumalan val­takunnan keskelle jotakin omaa maailmaansa, joka jo alusta alkaen oli tuomittu epäonnistumaan, sillä jo vanha viisaus sanoo: "Jos ei Herra huonetta rakenna, niin rakentajat näkevät turhaan vaivaa."

Huoli ja murhe seurakunnasta olivat ehkä päällimmäisin asia Johannek­sen sydämellä, vaikka hän ajoittain epäilikin omien huoliensa nousevan ensimmäiseksi. Hän olisi jo niin kauan halunnut kaiken olevan aivan toisin, mutta vieläkään hän ei mieleisellänsä tavalla ollut pystynyt näkemään Jumalan tietä elämässänsä. Oliko se Jumalan tie, vai antoiko hän olosuhteiden luoda jotakin sellaista, mikä ehkä ei ollut­kaan Jumalan tarkoitus? Uskovaiselle ei tapahtuisi mitään Jumalan sallimatta, mutta mistä voi aina tietää mikä oli oikein ja mikä vää­rin? Mistä voi tietää miten kuhunkin asiaan tulisi suhtautua, sillä tietyssä määrin oli ihmiselle jo luomisesta asti annettu mahdollisuus päättää asioistansa, Jumalan tahdon ja Sanan puitteissa. Mutta mikä oli todellista nöyryyttä ja itsensä alistamista, ja mikä taas osaltan­sa oli antautumista vääränlaiseen alistamiseen ja masentamiseen? Mihin asti saattoi ajatella kaiken olevan Jumalan koulussa olemista, mistä alkoi ihmisen vaikutus kanssamatkaajaansa?

Ehkä suurin kysymys tämän ahdistuneen miehen sisimmässä oli yhä vielä se, mihin asti tuli ymmärtää ja tehdä kompromisseja avioliitos­sa. Mikä oli jumalallista rakkautta ja ymmärtämistä, mikä oli periksi antamista asioissa, joissa aviomiehelle kuului vastuu perheessä? Niin, yhä uudelleen tuli Johanneksen mieleen tuo kalvava pelko siitä, että hän eräänä päivänä olisi kuuleva Aadamin tavoin Jumalansa vihaisen äänen: "Koska kuulit vaimoasi!"

Tämä aika oli todella vakava ja vaarallinen monessa suhteessa. Todelliselle seurakunnalle ja uskovaiselle oli mitä selvimmin tehty tiettäväksi Jumalan tahto tässä ajassa, mutta siitä huolimatta kaikki tuntui jääneen tiedon tasolle. Käytännössä ei juuri mikään tuntunut olevan merkityksellistä uskovaisillekaan ihmisille, saati sitten niil­le aviovaimoille, jotka viimeiseen asti tuntuivat taistelevan oikeuk­siensa puolesta. Niin, tämä oli aika, jossa naisesta oli tehty melkein jumala, mutta siitä huolimatta tätä tilaa ei pidetty riittävänä, vaan nainen tahdottiin korottaa aina vain ylemmäksi niin maailman kuin seurakunnankin keskuudessa. Joka rohkeni tuoda esiin joitakin sellai­sia asioita, mitkä olivat tätä suuntausta vastaan, sai odottaa ainoas­taan negatiivisten tunteiden julkitulemista itseänsä ja esittämäänsä asiaa kohtaa, vaikka olisi luettu suoraan Jumalan Sanasta.

Markku Vuori