”Monet ovat miehen mielessä aivoitukset, mutta Herran neuvo on pysyväinen. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa, ja köyhä on parempi kuin valhettelija. Herran pelko on elämäksi: saa levätä yönsä ravittuna, eikä mikään paha kohtaa.” (Snl.19).
Me olemme itse kukin itsenäisiä persoonia omine
näkemyksinemme ja ajatuksinemme. Olemme jo selvästi osoittaneet Sanalla ja
Kirjoitusten hengellä, että jokainen meistä on oma persoonansa ja samalla osa
Kristuksen Ruumista. Meitä ei ole tarkoitettu toinen toisemme klooneiksi tai
jonkinlaisiksi kasvottomiksi ja persoonattomiksi olennoiksi, joiden kaiken
tekemisen ja olemisen määrää jokin yhteisö tai korkea-arvoinen johtopersoona. Voidaksemme
olla heijastamassa Kristusta ja Hänen Kirkkauttaan, tarvitaan Seurakunta, joka
koostuu lukemattomista, eri tavalla heijastavista peileistä.
Mihin sitten tarvitsemme saman mielen, joka oli
Herrallamme? Näiden peilien, heijastimien suuntaamiseen oikeisiin paikkoihin,
oikeisiin asioihin, joiden tärkeyttä emme me ratkaise persoonallisuudestamme
huolimatta, vaan Kaikkivaltias Tahto ja Viisaus.
”Olkoon teillä se
mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, joka ei, vaikka hänellä olikin
Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi
itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin
olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen…” (Fil.2).
”Monet ovat miehen
mielessä aivoitukset, mutta Herran neuvo on pysyväinen. Ihaninta ihmisessä
on hänen laupeutensa…”
Ei ole todellisuudessa olemassakaan ihanaa ihmistä, koska
ihminen itsessään ei ole laupias, armahtavainen, vaan kääntymättömänä häneen
pätee lukemamme teksti, joka paljastaa hänen todellisen olemuksensa! Ilman Herran
neuvon huomioimista hänen ajatuksensa askartelevat kaiken mahdollisen parissa,
mutta ei sen, mitä Herra häneltä odottaa!
Ajatukseni ovat jo toista päivää laupiaassa
samarialaisessa, jonka Herramme on antanut meille esikuvaksi sille ihanuudelle,
minkä Hän voi asettaa ihmiseen.
”Eräs mies vaelsi
Jerusalemista alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, jotka riisuivat hänet
alasti ja löivät haavoille ja menivät pois jättäen hänet puolikuolleeksi. Niin
vaelsi sattumalta eräs pappi sitä tietä ja näki hänet ja meni ohitse. Samoin
leeviläinenkin: kun hän tuli sille paikalle ja näki hänet, meni hän ohitse.
Mutta kun eräs samarialainen, joka matkusti sitä tietä, tuli hänen kohdalleen
ja näki hänet, niin hän armahti häntä. Ja hän meni hänen luokseen ja sitoi
hänen haavansa ja vuodatti niihin öljyä ja viiniä, pani hänet juhtansa selkään
ja vei hänet majataloon ja hoiti häntä.” (Luuk.10).
Mikä mieli oli niin papilla kuin leeviläiselläkin? Mikä sai
heidät kulkemaan juuri sen ohitse, mikä oli heidän olemassaolonsa tarkoitus?
Luulevaisuus, olettamukset, ihmisen omat ajatukset!
Eikö mies selvästikin ollut kuollut, tai ainakin melkein?
Kyseessä saattoi olla ansa, ja rosvot väijyivät nimenomaan uskonnollisia
johtohenkilöitä. Luultavasti jokaisen pensaan takana väijyi aseistautunut rosvo
valmiina iskemään kiinni viattomaan ohikulkijaan! Ei toki ollut tarkoitus, että
näin tärkeä henkilö antautuisi vaaraan, ennen kaikkea kun yllä oli aivan
uudenkarhea viittä ja uudet sandaalit! Likaista, aivan liian veristä ja likaista
touhua, joka kuului viranomaisille, roomalaisille!
Papillisen henkilön tehtävä oli, ei liata itsensä, vaan
julistaa jumalallista totuutta, mutta tämä surkea olento ei ollut selvästikään
kykenevä vastaanottamaan minkäänlaista hengellistä apua, koska oli jo melkein
kuollut! Kaikki olettamukset viittasivat siihen asenteeseen, joka oli
iskostunut papilliseen mieleen: tuli välttää kaikkia riskin ottamisia! Voisihan
sitä seuraavan asutuksen keskellä osoittaa arvokkaasti kädellään taaksepäin
kertoen siitä kauhistuttavasta tilanteesta, joka vallitsi tien varrella,
suorastaan häpeällisenä tahrana hyvän yhteiskunnan ja hangellisen arvomaailman
silmissä!
Mistä kaikesta luulevaisuus ja olettamukset voivatkaan
vapauttaa hurskaankin ihmisen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti