Yksinäisyydestä ja yhteydestä

Yksinäisyydestä ja yhteydestä

Olen tämän joulun aikana joutunut todella paljon ajattelemaan yksinäisyyttä. Maassamme on tällä hetkellä varmaankin yli miljoona yhden ihmisen taloutta. Moni kuulemma nauttii yksinäisyydestä ja on valinnut sen vapaaehtoisesti. Osa taas yrittää hymyillä ja vakuuttelee itselleen ja toisillekin, ettei se ole yhtään hassumpaa olla aivan yksin. Mutta kannattaako yrittää pettää itseään ja samalla muita? Olen itse ollut yksinäistäkin yksinäisempi lähes koko elämäni ajan, tekemättä itse tällaista valintaa. Muut ovat päättäneet puolestani, vastoin omaa tahtoani. Yksinäisyyteni on ollut yksinäisyyttä väkijoukossa, milloin suuremmassa, milloin pienemmässä. Onko kaikki Herramme suunnitelmissa, en osaa sanoa. Moni asia viittaa kuitenkin siihen, että tämä on korkeammalla taholla päätetty asia, mutta kuinka pitkäksi aikaa?

Minä en valita ääneen, en ole sitä koskaan tehnyt. Mutta rehellisyyden nimessä ei suurikaan osa olemustani osaa olla kiitollinen tästä yksinäisyydestä, ja melkoinen osa itkee ja valittaa hiljaisuudessa. Kaikki tämäkö vain siksi, että voisin ymmärtää lähimmäiseni usein äänettömäksi jäävää tuskaa? Siksikö, että voisin jokaiselle yksinäisyydestä kärsivälle vakuuttaa, ettei hänen kaipauksensa ja odotuksensa ole millään tavalla moitittava? Osittain on totta laulun hokema, joka panee osan meistä toteuttamaan: ”…yksin veljeni sinäkin, kuljet ristisi kipuihin!” Tätä on helppo laulaa kärsivälle matkaajalle jostakin hengellisestä korkeudesta ja vakuuttaa nykytilanteen sittenkin olevan parhain. Kummallista kyllä nämä sanat harvoin tuottavat iloa ja lohtua kaiken seurakunnallisen todellisuuden keskellä!

Kuka meille on vakuuttanut yksinäisyyden terveellistä vaikutusta ja antanut meille uskoa johonkin parempaan? Ainoa lohdullinen lähde on ollut ja on edelleenkin Hänen Henkensä, joka viimeisenä tahtonaan asetti meidät toinen toisemme seuraksi ja lohduksi, turvaksi. Ihmiset saattavat vakuuttaa kaikkea mahdollista hengellisessä ylemmyydentunteessaan, aikaansaaden tuskan hien valumisen verestäviin haavoihin. Ystäväni, olet aivan oikeassa ollessasi tyytymätön vallitsevaan tilanteeseen, jossa me kaikki rehellisyyden nimessä kaipaamme ystävällisyyttä ja läheisyyttä niin seurakunnallisesti kuin yksityiselämässämmekin. Miksi sitten joudumme odottamaan tuskallisen kauan, on paljon korkeammissa käsissä ja suunnitelmissa!

Kaikki todelliset jumalanlapset ovat aina joutuneet kulkemaan teitä, jotka eivät heitä ole miellyttäneet. Yksinäisyys on aivan ruoskinut monia vaeltajia Herramme käskystä huolimatta. Kautta aikojen on joutunut sisimmässään anomaan edes jonkinlaisia lohduttavia sanoja tai viestejä. Ahdingon aikaa on riittänyt ja se on omalla paradoksaalisella tavallaan kouluttanut ja kasvattanut meitä tuonpuoleista varten. Mutta silti jokin sisimmässämme huutaa jonkin aidon ja rehellisen rakkauden ja välittämisen puoleen. Toivoessamme ja odottaessamme tällaista emme ole missään suhteessa väärässä, kunhan vain säilytämme mielemme maltin ja kärsivällisyyden. Muutos on tarpeellisempi kuin juuri kukaan meistä osaa ajatella. Mutta muutos ei tule ilman meidän todellista haluamme ja anomistamme. Siitä selvänä esimerkkinä sanoma Laodikean seurakunnalle, jonka aivan korostetulla tavalla koskee meidän aikaamme.

”Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston. Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit. Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus. Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.” (Ilm.3).

Me emme varmastikaan kuuluta rikkauttamme ja vaurauttamme sen paremmin hengellisesti kuin taloudellisestikaan. Olemme kuitenkin koko ajan ympärillämme vallitsevan mallin mukaisesti vaarassa tuudittautua vääränlaiseen varmuuteen. Meitä koskee sama neuvo kuin muitakin: meidän ensisijainen tehtävämme tässä ajassa on pitää huoli oikeanlaisesta yhteydestä siihen maailmaan, josta meille kumpuaa taivaallista rikkautta ja voimaa. Koko tämä aika on alkanut pukeutua yhä vähäisempiin vaatteisiin ja alastomuutta suorastaan ylistetään. Meidän mallimme on kuitenkin täysin vastakkainen. Meidän tulee pukeutua valkeuden varustuksiin ja voidella silmämme taivaallisella voiteella voidaksemme nähdä juuri oikeat asiat kaiken hengellisen sokeuden keskellä. Tämä sokeus on todella valitsevaa ja koskee hyvin erilaisia jumalallisia totuuksia.

”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.”

Muutos on siis todella tarpeen voidaksemme varmasti kuulla Sen Äänen, jonka kuulemien ratkaisee koko elämämme. Vai kuka on sitä mieltä kaiken kuulemamme jälkeen, ettemme tarvitse muutosta? Huomaatko, ettei edellä oleva lupaus koske jotakin tulevaisuudessamme, vaan puhuu tästä ajasta? Mikä on seuraus sen toteutumisesta?

Luepa jälleen kerran Johanneksen ensimmäinen kirje. Ei vain kerran, vaan monta kertaa.

”…sen me myös teille julistamme, että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme; ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kanssa. Ja tämän me kirjoitamme, että meidän ilomme olisi täydellinen. Ja tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka me teille julistamme: että Jumala on valkeus ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä. Jos sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeydessä, niin me valhettelemme emmekä tee totuutta.

Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme,

ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.”